Minun on vaikeaa antaa läheisyyttä lapsille, ilmeisesti koska en ole saanut sitä itse lapsena

Tuokin on vähän sellainen kangastusjuttu, vaatimustaso voi kasvaa ihan mihin mittoihin tahansa. Ei kai kaikki lapset odota jatkuvaa pusuttelua ja rakkaudentoivotuksia, ennenkin pärjättiin ilman.

Ei lapsen tarvitse olla koko ajan "iholla". Lasta ei tarvitse pusutella ja kuolata ihoa. Jotkut haluavat olla joskus sylissä, halaus, ystävällisyys, rohkaisu, voi pitää kädestä jne. Ei tarvitse antaa roikkua nimenomaan kaulassa, johan niskakin kipeytyy. Aikuisena asetat rajasi. Onhan toinenkin vanhempi mahdollisesti. Usein lapset leikkivät omia leikkejä mielikuvituksella ja leluilla, on kirjaa jne.

Amerikan tyyli äitinä, joka halii ja pusii koko ajan ei ole suomalaiselle välttämättä kovin luonteva. Läheisyyttä ja perusturvaa on moni muukin asia, kuten se iltasatu, yhdessä ruokailu, rutiinit ym. ihan perustylsä perhe-elämä. Siitä lähtee perusturvallisuus, mikä on tärkeintä. Moni ei jostain syystä osaa sitä arvostaa.

Jokainen omalla tyylillään. Pääasia lienee, että homma on luontevaa. Jos näytellään asiat läpi - kuten monessa amerikkalaisessa perheessä tehdään, on se minun mielestäni vahingollisempaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jokainen on oman aikakautensa lapsi ja kasvattaa lapsensa niillä eväillä ja taidolla, mitä on lapsuudessaan saanut, ellei ole ymmärrystä ja taitoa katkaista sukupolvien kierretä.

Sinun vanhemmat eivät siihen pystyneet, mutta sinun lapsilla on toivoa, koska sinä tiedostat vanhempana asian.

Ennen lapsia ei hellitty, se kuului hyvään kasvatukseen, eikä saanut näyttää tunteita. Ja mitä korkeampi yhteiskunnallinen asema, sen tunteettomampi piti olla.

Tästä hyvä esimerkki on Englannin kuningashuone, kun kuningatar tuli viikojen kestävältä valtiovierailulta, hän ei suinkaan halannut lapsiaan, vaan tervehti lapsiaan käsitervehdyksellä, kuin ketä tahansa muita.

Ei ennen aina ollut välttämättä mistään yleisestä kasvatuskäytännöstäkään kiinni, vaan ihan siitä, että ennen vanhaan pelkkä peruselo oli sitä työntekoa. Ei ehtinyt halailla, sanoittaa tunteita ja olla jatkuvasti läsnä, kun piti kantaa vettä, puuta, hoitaa eläimiä, lypsää, leipoa, kokata, siivota, pestä käsin pyykkiä, ommella, niittää, istuttaa... kaikki oli paljon vaativampaa. Vapaa-aikaa ei ollut nykyihmisen näkökulmasta oikeastaan ollenkaan. Paitsi ehkä kaupungissa, mutta siellä elettiin ahtaasti ja köyhääkin oli. Huolet painoi, kiire oli.

Jaa, minun sodassa ollut isoisäni asui sodan jälkeen perheineen kaupungin suuressa keskustakämpässä ja oli johtavassa virkamiesasemassa, kestitsi ns arvovieraita jne että ei kaikki nyt missään hellahuoneessa viiden hevosen kanssa asuneet silloinkaan.

Vierailija kirjoitti:

Tämän päivän lapset lienee ensimmäinen sukupolvi, johon ei enää juuri vaikuta Suomen kokemat sodan julmuudet ja kauheudet, kun neljäs sukupolvi menossa. Samoin saavat kokea Suomen korkean elintason ja traumojen purun.

Ap, lienee juuri sodan jälkeen syntyvien vanhempien lapsi, jotka ovat taas saaneet viettää lapsuuden sodassa traumautisoineet ja sodan julmuudet kokeneen vanhempiensa lapsena, joka on ollut kaikkea muuta kuin helppo.

Luulen, että vieläkin vaikuttaa. Minä

Olen saanut tuta. Isoisäni oli ja tuli sieltä kiivaana ja lapsensa saivat sen tuta. Ja kyllä senkin isäni kautta minuun vaikuttanut. Ja minä vaikuttanut lapsiini.

Nuorin on nyt 13.

Ihan takuulla sota on vielä

Vaikuttanut. Toki enää loivemmin.

Onpa tarpeellinen ketju. Kiitos ap ja kommentoijat. Suosittelen Irene Kristerin kirjoja, esimerkiksi Haavoittunut vanhemmuus käsittelee juuri näitä teemoja.