Minun on vaikeaa antaa läheisyyttä lapsille, ilmeisesti koska en ole saanut sitä itse lapsena

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hienoa, että tiedostat tämän. Jostakin luin, että hyvä vanhempi miettii tekemisiään kasvattajana, huono ei mieti ikinä (koska ei edes kiinnosta).

Tämä on jossain mielessä totta, mutta ei se kyllä riitä, että asioita tiedostaa. Se on vasta ensimmäinen askel. Sen jälkeen niille on tehtävä jotakin.

Minä niin toivoisin, että kaikki ihmiset työstäisivät traumojaan ennen kuin hankkivat lapsia, koska ne omat kokemukset siirretään yleensä aina eteen päin omille lapsille - joko tiedostaen tai tiedostamatta. Lapset saavat ihan turhia taakkoja kannettavakseen. :(

Ei traumojen käsittely tietenkään myöhäistä ole koskaan, ja paljon voi korjata myöhemmin missä tahansa elämän vaiheessa. Mutta ei se tapahdu itsestään, ja usein työstäminen vaatii terapiaa tai ainakin jonkinlaista ammattiapua. Ja minkäänlaista pakottamista en kyllä suosittelisi. Lapsi kyllä aistii, onko läheisyys aitoa vai väkinäistä.

Toisaalta taas monesti on niin että sitä tulee vasta omien lasten myötä tietoiseksi omista traumoistaan. Ne ikään kuin nousevat pintaan vasta siinä vaiheessa, kun lapsi on uhmaiässä ja täytyy hillitä vanhempana omia tunteitaan.

Näinkin voi tietysti olla ja toisinaan onkin. Mutta heti siinä vaiheessa kun niistä tule tietoiseksi ja huomaa niiden vaikuttavan negatiivisesti omaan vanhemmuuteen, olisi aihetta aloittaa työskentely niistä vapautumiseksi.

Ihan sama juttu mulla, tunnistan, että johtuu lapsuuden kokemuksista. Luulen, että vanhemmilla ikäluokilla aika yleistäkin. Rakastettiin hankkimalla lapselle kaikki tarvittava vaikka henkilökohtaisin uhrauksiin, mutta sodan varjot veivät monilta kyvyn ja jaksamisen emotionaaliseen läheisyyteen.

Itse on tarjonnut lapselleni kaiken muun, myös kokemuksia ja elämyksiä. Hyvin paljon keskusteltiin ja luin hänelle. Ainoastaan halaaminen, suukottelu ja fyysinen läheisyys loppui tuonne ikään 4 v.-5v. Lapseni on kuitenkin aina tiennyt, että hän on minulle tärkeä, vaikken ole sanoja rakastan ja äidin kulta käyttänytkään.

Lohdun sanoja: kun lapsestani tuli aikuinen, keskustelimme tämänkin asian, sillä tein vanhempana paljon pahempiakin virheitä, joista oli puhuttava ääneen, jotta niistä ei jäisi haamuja aikuisen lapseni omaan vanhemmuuteen. Kävi ilmi, että lapseni oli yllättävän tyytyväinen minuun vanhempana. Hän sanoi, että monen kaverin äidit halailivat ja puhuivat kulta ja rakas, mutta huolenpito ja hoiva sakkasi. Lapseni oli kokenut rakkautena sen, että valmistin hänen lempiruokiaan, toin yllätyksiä ja hoivasin materiaalisesti. Ja rakkauttaan se puoleltani puhtaasti olikin. Sitä rakkautta, jota minun oli helppo ja luontevaa osoittaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hienoa, että tiedostat tämän. Jostakin luin, että hyvä vanhempi miettii tekemisiään kasvattajana, huono ei mieti ikinä (koska ei edes kiinnosta).

Tämä on jossain mielessä totta, mutta ei se kyllä riitä, että asioita tiedostaa. Se on vasta ensimmäinen askel. Sen jälkeen niille on tehtävä jotakin.

Minä niin toivoisin, että kaikki ihmiset työstäisivät traumojaan ennen kuin hankkivat lapsia, koska ne omat kokemukset siirretään yleensä aina eteen päin omille lapsille - joko tiedostaen tai tiedostamatta. Lapset saavat ihan turhia taakkoja kannettavakseen. :(

Ei traumojen käsittely tietenkään myöhäistä ole koskaan, ja paljon voi korjata myöhemmin missä tahansa elämän vaiheessa. Mutta ei se tapahdu itsestään, ja usein työstäminen vaatii terapiaa tai ainakin jonkinlaista ammattiapua. Ja minkäänlaista pakottamista en kyllä suosittelisi. Lapsi kyllä aistii, onko läheisyys aitoa vai väkinäistä.

Kaunis ajatus hoitaa traumat ennen kuin tekee lapsia. Siinä on vain se ongelma, että nämä ovat sellaisia traumoja, jotka aktivoituvat vasta kun ihmisestä tulee vanhempi. Eli niiden juurille ei välttämättä pääse ennen kuin niitä lapsia on hankkinut.

Ajattelen, että kaikkea ei tarvitse korjata yhden sukupolven aikana. Olemme kuitenkin sotatraumoista kärsivää kansaa eli traumoja on vaikka muille jakaa. Hyvin on kuitenkin jo edetty kun nyt jo voidaan miettiä, että lapsille voisi osoittaa enemmän rakkautta ja läheisyyttä. Eli rakkaus elää siellä perheessä ja vanhempien mielissä. Iloitkaa pienistäkin onnistumisista ja antakaa itsellenne armoa ja rakkautta.

Valitettavasti kaikki kuulostaa niin tutulta. Ensimmäisen lapsen kanssa oli vaikeata, seuraavien kohdalle tajusin, että se mitä itse on kokenut, ei ole oikea tapa. Olen yrittänyt korvata asiaa vanhemman lapsen kanssa, toivottavasti edes vähän auttanut. Jokainen meistä on omien vanhempiensa sukupolven jatke ja näin ollen edellisten rakkaudettomien olosuhteiden uhri. Kierteestä pääsee vain, jos itse pystyy muuttamaan tilannetta.

Vierailija kirjoitti:

Samaistun. Tosin osaan ehkä tuota läheisyyttä antaa, mutta sellainen aito rakastava yhteys lapsen läsnäollessa tuntuu vaikealta,etenkin vanhemman lapsen kanssa. Rakastan kyllä lapsiani ja ajattelen heille pelkkää hyvää ja kaipaan kun ovat poissa, mutta läsnäollessa sitten jotenkin se tuntuu väkinäiseltä ja kopa ärsyttävältä, ja lisäksi itseä soimaa,kun tajuaa ettei osaa olla kuten haluaisi.

Itse olen päihdeperheen lapsi, joten sieltä ne kumpuaa.

Tuo tunne, että ei olla olla niinkuin pitäisi, tulee varmaan juurikin sieltä lapsuudesta.

Meillä samaa myös MUTTA.

Se ei välttämättä ole totuus. Se on se sinun tunteesi.

Lapsille olet ihan rakastava ja hyvä turva ja rakas aikuinen.

Se on sinun tunteesi,, joka kertoo, että et olisi riittävä. Todellisuudessa olet riittävän hyvä vanhempi. Kaikki me onnistumme ja kaikki me teemme virheitä. Se on sitä, mitä elämäksi kutsutaan.

Uskaltaa olla ja kehittyä ja antaa anteeksi ja hyväksyä itsensä. Ne ovat tärkeitä. Oli millainen lapsuus tahansa, niin me jokainen elämme tämän oman elämämme. Mun psykologi sanoi mulle joskus, kun noita mietin, että siellä lapsuudessa on ollut tarpeeksi hyviä ja oikeita asioita, koska olen tässä nyt.

Ja se osaamattomuus. Ehkä se on vaan hyvä hyväksyä. Omien vanhempien ja itsen osaamattomuus.. kuitenkin ovat yrittäneet niillä resursseilla, jotka heillä on olleet. Ja itse yritän ja teen näillä reisursseilla, mitä minulla on.

Mun mies sanoo usein, että olen riittävän hyvä, että on inhimillistä. Ja itse tiedän olevani itselleni kovin ankara. Olen hyvin syyllisyydentuntoinen ja olen myös hyvin oikeudentuntoinen ja puolustan heikompaa.

Mieheni myös usein sanoo sitä, että kun vaan itse ymmärtäisin sen hienouden, mitä kaikkea minussa on.

Meidän alkoholistien lasten minuus on vaan kasvanut sillä lailla väärään. Meidän yksi iso haaste varmaankin on opetella luottamaan. Nyt aikuisena voidaan muuttaa ja muuttua. Siihen tarvitaan uteliaisuutta ja uskallusta.

Joka päivä voi aloittaa alusta. Joka päivä.

Ei se ole aina helppoa niillekään, jotka kultalautasella ovat asiat saaneet. Aikas henkisesti sekaisin sellaiset. Omassa työssäni heitä olen seurannut ja kyllä-HUH.

Ole itse itsellesi armollinen.

Vierailija kirjoitti:

Kuin omasta elämästä. Vasta myöhäisellä iällä olen tajunnut tämän. Yritä korjata tilanne, minäkin yritän korjata jo aikuisiin lapsiin. Kotikasvatuksesta kuten sanoit tämä johtuu. Tsemppiä, toivottavasti onnistut.

Vaikka syy tunnekylmyydelle olisi kotikasvatuksessa, on lapsuudesta perittyjen tunnelukkojen muuttaminen teoiksi ihan oma valinta.

huonoäiti kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lue niille iltasatuja.

Luen iltasatuja, ulkoilen niiden kanssa, vien puistoihin, marjastamaan, leivotaan pullaa, pidetään leffailtoja jne. Mutta minun on todella vaikeaa esim. vaan ottaa lapsi syliin ja halia ja suukotella. Välillä tulevat itse ja toki sitten pidän sylissä, mutta tosiasiassa en yleensä hirveästi nauti siitä. Vaikka haluaisin! Se vaan tuntuu siis, väkinäiseltä.

Voi kokeilla asiaa pienin askelin. Leffailtana lapsi syliin tai kainaloon sohvalla. Tuohan on hyvä merkki, että lapsi tulee itse syliin.

Teini-ikäisen lapsen kanssa halaaminen helposti jää.

Vierailija kirjoitti:

huonoäiti kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lue niille iltasatuja.

Luen iltasatuja, ulkoilen niiden kanssa, vien puistoihin, marjastamaan, leivotaan pullaa, pidetään leffailtoja jne. Mutta minun on todella vaikeaa esim. vaan ottaa lapsi syliin ja halia ja suukotella. Välillä tulevat itse ja toki sitten pidän sylissä, mutta tosiasiassa en yleensä hirveästi nauti siitä. Vaikka haluaisin! Se vaan tuntuu siis, väkinäiseltä.

Voi kokeilla asiaa pienin askelin. Leffailtana lapsi syliin tai kainaloon sohvalla. Tuohan on hyvä merkki, että lapsi tulee itse syliin.

Teini-ikäisen lapsen kanssa halaaminen helposti jää.

En olisi myöskään nyt kauhean huolissani. Itseäni ei pahemmin sylitelty tai todellakaan halailtu tai suukoteltu, mutta just sen takia että äiti teki meidän lasten kanssa paljon asioita, se välittäminen välittyi sitä kautta ja muistan että iltaisin äiti silitti päätä tai selkää nukkumaan alkaessa. Ihan ihminen musta tuli. 🙂

Meillä taas lapsena olisi mielellään halailtu ja annettu muuta läheisyyttä, mutta en koskaan varsinaisesti pitänyt siitä. Näin aikuisenakin halailu tuntuu jotenkin teennäiseltä. Ei sitä rakkautta tarvitse aina osoittaa halailulla, pusuilla ja koko ajan höpöttämällä "minä rakastan sinua". Lapsenakin arvostin puheita enemmän sitä, että vanhempi oli vieressä, kun sitä tarvitsin. Kuunteli, auttoi tekemään jotain, oli läsnä. Nykyään kyllä otan lapsen syliin, jos hän sinne tahtoo. Peittelen, silittelen ja kyllä välillä halaan ja annan pusunkin. Olisihan se varmaan kiva olla sellainen aina syli auki oleva pullan tuoksuinen turvallisen lämmin ja pyöreä mamma, mutta sekin täytyy hyväksyä, etten sellainen ole.

Vierailija kirjoitti:

Meillä taas lapsena olisi mielellään halailtu ja annettu muuta läheisyyttä, mutta en koskaan varsinaisesti pitänyt siitä. Näin aikuisenakin halailu tuntuu jotenkin teennäiseltä. Ei sitä rakkautta tarvitse aina osoittaa halailulla, pusuilla ja koko ajan höpöttämällä "minä rakastan sinua". Lapsenakin arvostin puheita enemmän sitä, että vanhempi oli vieressä, kun sitä tarvitsin. Kuunteli, auttoi tekemään jotain, oli läsnä. Nykyään kyllä otan lapsen syliin, jos hän sinne tahtoo. Peittelen, silittelen ja kyllä välillä halaan ja annan pusunkin. Olisihan se varmaan kiva olla sellainen aina syli auki oleva pullan tuoksuinen turvallisen lämmin ja pyöreä mamma, mutta sekin täytyy hyväksyä, etten sellainen ole.

Näkisin että tuo tilanne on eri kuin emotionaalinen hylkääminen, kuten sanoit, sulle oltiin läsnä. Mulle ei oltu läsnä sen sylin puutteen lisäksi. Ei fyysistä eikä henkistä läheisyyttä. Mulla on tosi varhaisia muistikuvia, kun kerron äidilleni päiväkotipäivästä, kun äitini tiskaa. Silloin tajusin ettei hän yhtään mua kuuntele. Sama kuin ois seinälle puhunut.

Hallaminen ja suukottaminen on ihan tietoinen valinta. Vaikka se voikin tuntua hankalalta, voi sen silti ikäänkuin "suorittaa". Pikkuhiljaa siihen tottuu ja se tuntuukin luontevalta.

Pahinta on, että jätät lapsillesi läheisyyttä antamatta ja selittelet sitä jollain "kun en mä osaa, kun en mäkään saanut lapsena"

Opettele.

Mulla on ihan sama juttu. Luojan kiitos, lasten isä osaa pitää lapsia sylissä ja halia vielä teini-ikäisiäkin. Omat vanhempani eivät halaile, isäni sylissä muistan olleeni, mutta äitini en. Koko äidin puolen suku onkin vähän sellaista kylmäkiskoista porukkaa..

Lasten isän perheessä taas halitaan kaikkia ja sieltä lapset ovat oppineet myös halaamaan, tulevat välillä oma-aloitteisesti halaamaan minuakin, kun en itse älyä.

Ehkäpä lapseni osaavat jo antaa läheisyyttä omille lapsilleen?

Jokainen on oman aikakautensa lapsi ja kasvattaa lapsensa niillä eväillä ja taidolla, mitä on lapsuudessaan saanut, ellei ole ymmärrystä ja taitoa katkaista sukupolvien kierretä.

Sinun vanhemmat eivät siihen pystyneet, mutta sinun lapsilla on toivoa, koska sinä tiedostat vanhempana asian.

Ennen lapsia ei hellitty, se kuului hyvään kasvatukseen, eikä saanut näyttää tunteita. Ja mitä korkeampi yhteiskunnallinen asema, sen tunteettomampi piti olla.

Tästä hyvä esimerkki on Englannin kuningashuone, kun kuningatar tuli viikojen kestävältä valtiovierailulta, hän ei suinkaan halannut lapsiaan, vaan tervehti lapsiaan käsitervehdyksellä, kuin ketä tahansa muita.

Minä olen kasvanut turvattomassa kylmässä kodissa jossa minulle tehtiin heti alkuun selväksi että olen taakka ja ylimääräinen. Synnyin ei-toivottuna ja sen sain nahossani tuntea.

Tämä näkyy myös tunne-elämässäni aikuisena. Jo lapsenaa rakastin eläimiä ja luontoa, sieltä sain lohtua ja turvaa. Koiran tai kissan tai hevosen kanssa et koskaan ollut ei-toivottu, ei torjuttu eikä osoitettu suoranaista vihaa. Edelleen rakastan eläimiä ja luontoa, ihmisiä en.

Minulla on kaksi lasta, kun vanhempi syntyi tiesin että hän ei tule kokemaan sitä mitä minä koin. Sama toisen kohdalla. Lapset ovat elämäni sisältö ja tarkoitus, enkä tiedä onko se rakkautta ja varmasti olen ollut oikea leijonaemo, puolustanut heitä henkeen ja vereen. Tiedän että olen laittanut itseni ja omat tarpeeni sivuun heidän takiaa hyvin usein. 

Lapseni ovat nyt isoja, toinen opiskelee muualla ja toinen seuraa pian perässä. Olemme erittäin läheisiä ja meillä on hyvät välit. Mielestäni on täysin mahdollista murtautua irti omista vanhoista kokemuksistaan ja muuttaa suuntaa. Ei ole pakko jäädä johonkin vanhaan kaavaan. Miettiä miksi tuntee niinkuin tuntee, haluaako jatkaa samaa seuraaviin sukupolviin. Minä en halunnut enkä halua. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hienoa, että tiedostat tämän. Jostakin luin, että hyvä vanhempi miettii tekemisiään kasvattajana, huono ei mieti ikinä (koska ei edes kiinnosta).

Tämä on jossain mielessä totta, mutta ei se kyllä riitä, että asioita tiedostaa. Se on vasta ensimmäinen askel. Sen jälkeen niille on tehtävä jotakin.

Minä niin toivoisin, että kaikki ihmiset työstäisivät traumojaan ennen kuin hankkivat lapsia, koska ne omat kokemukset siirretään yleensä aina eteen päin omille lapsille - joko tiedostaen tai tiedostamatta. Lapset saavat ihan turhia taakkoja kannettavakseen. :(

Ei traumojen käsittely tietenkään myöhäistä ole koskaan, ja paljon voi korjata myöhemmin missä tahansa elämän vaiheessa. Mutta ei se tapahdu itsestään, ja usein työstäminen vaatii terapiaa tai ainakin jonkinlaista ammattiapua. Ja minkäänlaista pakottamista en kyllä suosittelisi. Lapsi kyllä aistii, onko läheisyys aitoa vai väkinäistä.

Varmaan olisi hyvä, jos kaikki vamhemmat voisivat käydä vuosien terapian ennen lasten hankintaa. Liikakansoituskin loppuisi ihan itsestään, kun maapallolle syntyisi noin kolme lasta vuodessa. Ihan kiva ajatus, mutta ei millään tasolla toteutettavissa.

Toisaalta se tuntuu myös aika myrkylliseltä ajatukselta, että meidän pitäisi olla lähes täydellisiä lastenhankintaan (ja muihin sosiaalisiin suhteisiin?). Onko sekään hyvä malli lapselle, että epätäydellinen ihminen ei riitä, vaan meidän pitäisi aina olla parhaimmillamme? Ja en tietenkään tarkoita, että joku väkivaltainen alkoholistivanhempi pitäisi hyväksyä, vaan sellaiset tavalliset virheet, joita meissä kaikissa on.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuin omasta elämästä. Vasta myöhäisellä iällä olen tajunnut tämän. Yritä korjata tilanne, minäkin yritän korjata jo aikuisiin lapsiin. Kotikasvatuksesta kuten sanoit tämä johtuu. Tsemppiä, toivottavasti onnistut.

Vaikka syy tunnekylmyydelle olisi kotikasvatuksessa, on lapsuudesta perittyjen tunnelukkojen muuttaminen teoiksi ihan oma valinta.

Ei se aina ole oma valita, jos ei "osaa".

Lasten hellyyden ja läheisyyden kultuuri on lyhyt, niin kuin Suomen historian ja sitä on joutunut opettelemaan jokainen sukupolvi, kun Suomi on muuttunut korkean hyvinvoinnin- ja elintason maaksi.

Ei ennen lasten hellyydelle ollut tilaa, kun tärkeämpää oli selvitä hengissä ja ennen lapsia hoivivat vähemmän työkykyiset ja heille kelpasi kaikki ja terveet ja nuoret tarvittiin tuottavaan työhön, ei hempeilyyn.

Jo lapsen asema on muuttunut valtavasti 50v saati sadassa vuodessa. Suomessakin huutokaupattiin lapsia vielä v 1930, eikä heillä ollut edes ihmisarvoa.

Elintason nousun myötä, lapsen asema alkoi muuttua vasta 70-luvulla, viimeistään 80-luvulla, kun lapsi sai lakiin perustuvia oikeuksia ja etuja.

Kun ymmärtää historian, ymmärtää monia asioita, miksi näin on asiat v. 2022.

Vierailija kirjoitti:

Jokainen on oman aikakautensa lapsi ja kasvattaa lapsensa niillä eväillä ja taidolla, mitä on lapsuudessaan saanut, ellei ole ymmärrystä ja taitoa katkaista sukupolvien kierretä.

Sinun vanhemmat eivät siihen pystyneet, mutta sinun lapsilla on toivoa, koska sinä tiedostat vanhempana asian.

Ennen lapsia ei hellitty, se kuului hyvään kasvatukseen, eikä saanut näyttää tunteita. Ja mitä korkeampi yhteiskunnallinen asema, sen tunteettomampi piti olla.

Tästä hyvä esimerkki on Englannin kuningashuone, kun kuningatar tuli viikojen kestävältä valtiovierailulta, hän ei suinkaan halannut lapsiaan, vaan tervehti lapsiaan käsitervehdyksellä, kuin ketä tahansa muita.

Ei ennen aina ollut välttämättä mistään yleisestä kasvatuskäytännöstäkään kiinni, vaan ihan siitä, että ennen vanhaan pelkkä peruselo oli sitä työntekoa. Ei ehtinyt halailla, sanoittaa tunteita ja olla jatkuvasti läsnä, kun piti kantaa vettä, puuta, hoitaa eläimiä, lypsää, leipoa, kokata, siivota, pestä käsin pyykkiä, ommella, niittää, istuttaa... kaikki oli paljon vaativampaa. Vapaa-aikaa ei ollut nykyihmisen näkökulmasta oikeastaan ollenkaan. Paitsi ehkä kaupungissa, mutta siellä elettiin ahtaasti ja köyhääkin oli. Huolet painoi, kiire oli.

Tämän päivän lapset lienee ensimmäinen sukupolvi, johon ei enää juuri vaikuta Suomen kokemat sodan julmuudet ja kauheudet, kun neljäs sukupolvi menossa. Samoin saavat kokea Suomen korkean elintason ja traumojen purun.

Ap, lienee juuri sodan jälkeen syntyvien vanhempien lapsi, jotka ovat taas saaneet viettää lapsuuden sodassa traumautisoineet ja sodan julmuudet kokeneen vanhempiensa lapsena, joka on ollut kaikkea muuta kuin helppo.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hienoa, että tiedostat tämän. Jostakin luin, että hyvä vanhempi miettii tekemisiään kasvattajana, huono ei mieti ikinä (koska ei edes kiinnosta).

Tämä on jossain mielessä totta, mutta ei se kyllä riitä, että asioita tiedostaa. Se on vasta ensimmäinen askel. Sen jälkeen niille on tehtävä jotakin.

Minä niin toivoisin, että kaikki ihmiset työstäisivät traumojaan ennen kuin hankkivat lapsia, koska ne omat kokemukset siirretään yleensä aina eteen päin omille lapsille - joko tiedostaen tai tiedostamatta. Lapset saavat ihan turhia taakkoja kannettavakseen. :(

Ei traumojen käsittely tietenkään myöhäistä ole koskaan, ja paljon voi korjata myöhemmin missä tahansa elämän vaiheessa. Mutta ei se tapahdu itsestään, ja usein työstäminen vaatii terapiaa tai ainakin jonkinlaista ammattiapua. Ja minkäänlaista pakottamista en kyllä suosittelisi. Lapsi kyllä aistii, onko läheisyys aitoa vai väkinäistä.

Kaunis ajatus hoitaa traumat ennen kuin tekee lapsia. Siinä on vain se ongelma, että nämä ovat sellaisia traumoja, jotka aktivoituvat vasta kun ihmisestä tulee vanhempi. Eli niiden juurille ei välttämättä pääse ennen kuin niitä lapsia on hankkinut.

Ajattelen, että kaikkea ei tarvitse korjata yhden sukupolven aikana. Olemme kuitenkin sotatraumoista kärsivää kansaa eli traumoja on vaikka muille jakaa. Hyvin on kuitenkin jo edetty kun nyt jo voidaan miettiä, että lapsille voisi osoittaa enemmän rakkautta ja läheisyyttä. Eli rakkaus elää siellä perheessä ja vanhempien mielissä. Iloitkaa pienistäkin onnistumisista ja antakaa itsellenne armoa ja rakkautta.

Muuten fiksua puhetta, mutta suurin piirtein koko maailma on sotatraumoista kärsivää kansaa. Ruotsi taitaa olla yksi harvoista maista, jossa ei ole käyty sotaa tai kärsitty sekopäisestä hallinnosta viimeisen sadan vuoden aikana. Meilläkin kasvaa jo joku neljäs sodanjälkeinen sukupolvi, joten eikö voitaisi keksiä jo uusi tekosyy meidän sosiaaliselle taidottomuudelle. Ei sotatraumat tunnu muitakaan kansoja niin paljon vaivaavan.

Kommentoijat taitavat samastua näihin lapsiin, vaikka ovat jo aikuisia. Sopii näyttää esimerkkiä sitten joskus iskänä.