Minun on vaikeaa antaa läheisyyttä lapsille, ilmeisesti koska en ole saanut sitä itse lapsena

Kuin omasta elämästä. Vasta myöhäisellä iällä olen tajunnut tämän. Yritä korjata tilanne, minäkin yritän korjata jo aikuisiin lapsiin. Kotikasvatuksesta kuten sanoit tämä johtuu. Tsemppiä, toivottavasti onnistut.

Onkin tosi vaikeaa ottaa pieni lapsi syliin ja halata ja suukotella. Huoh. Taas näitä traumaattisia kokemuksia, joista ei niin millään pääse yli. Jollet osaa, pakote itsesi siihen.

Mulla tämä kierre on ulottunut lapsenlapsiin asti, mun on vaikea niihinkään ottaa fyysistä kontaktia. Surullistahan tämä on 😔

Samaistun. Tosin osaan ehkä tuota läheisyyttä antaa, mutta sellainen aito rakastava yhteys lapsen läsnäollessa tuntuu vaikealta,etenkin vanhemman lapsen kanssa. Rakastan kyllä lapsiani ja ajattelen heille pelkkää hyvää ja kaipaan kun ovat poissa, mutta läsnäollessa sitten jotenkin se tuntuu väkinäiseltä ja kopa ärsyttävältä, ja lisäksi itseä soimaa,kun tajuaa ettei osaa olla kuten haluaisi.

Itse olen päihdeperheen lapsi, joten sieltä ne kumpuaa.

Hienoa, että tiedostat tämän. Jostakin luin, että hyvä vanhempi miettii tekemisiään kasvattajana, huono ei mieti ikinä (koska ei edes kiinnosta).

Lue niille iltasatuja.

Jaa siellä kommentto numero kaksi onkin pilaamassa ketjua eikä sitä saa edes moittia kun jää muokkailuun. On tää metkaa

Joo kakkonen voi mennä sinne minne ei arska paistele

Vierailija kirjoitti:

Onkin tosi vaikeaa ottaa pieni lapsi syliin ja halata ja suukotella. Huoh. Taas näitä traumaattisia kokemuksia, joista ei niin millään pääse yli. Jollet osaa, pakote itsesi siihen.

Sanoisin rumasti mutta se on kielletty täällä

Itse pakotin itseni kaikkeen hyvään äitiyteen.

Vierailija kirjoitti:

Lue niille iltasatuja.

Luen iltasatuja, ulkoilen niiden kanssa, vien puistoihin, marjastamaan, leivotaan pullaa, pidetään leffailtoja jne. Mutta minun on todella vaikeaa esim. vaan ottaa lapsi syliin ja halia ja suukotella. Välillä tulevat itse ja toki sitten pidän sylissä, mutta tosiasiassa en yleensä hirveästi nauti siitä. Vaikka haluaisin! Se vaan tuntuu siis, väkinäiseltä.

Vierailija kirjoitti:

Mulla tämä kierre on ulottunut lapsenlapsiin asti, mun on vaikea niihinkään ottaa fyysistä kontaktia. Surullistahan tämä on 😔

Huomaan että omalla äidillä on myös vaikeaa luoda sellainen läheinen suhde lapsiini. Se on korostunut, kun isän uusi puoliso on lapsilleni fyysisesti paljon läheisempi (siis halaa ja ottaa syliin jne ja se on hänelle selvästi tosi luonnollista).

Tiedän ja tiedostan että tämä on meillä yli sukupolvien jatkuvaa traumaa, isoäiti jäi lapsena orvoksi eikä hänellä ollut sen jälkeen äitiä tai edes äitihahmoa, isä hänellä oli kylmä ja etäinen. Ja hän taas sitten oli omille lapsilleen (äidilleni) aika turvaton äiti. Oma äitini on siitä siis kyllä taas tavallaan parantanut, mutta ei varmaan ole osannut sitten olla minulle läheinen, kun ei ole itse sellaista lapsena saanut.

Kiitos AP, tosi hyvin puit sanoiksi tätä asiaa. Mulla samaa kokemusta lapsuudessa, en muista olleeni sylissä. Koskaan mulle ei sanottu että mua rakastetaan. Äitini taas ei sylittele mun lapsia. Olen ajatellut että olisin tässä petrannut verrattuna vanhempiini mutta toisaalta en tiedä, millon minä lakkasin saamasta läheisyyttä. Jos se ikä on lapsilla vasta edessä :( tämä ajatus sai mut tosi surulliseksi. Siis viitaten tuohon yhteen kommenttiin, että emotionaalinen hylkääminen tapahtuisi siinä iässä kun äiti on hyljätty. Tunnen nyt jo päivittäin huonoa omaatuntoa siitä että pidinkö tarpeeksi sylissä jne.

Minkä helkkarin takia niitä lapsia on pakko hommata, jos kerran niistä ei välitä, eikä osaa rakastaa tai osoittaa tunteitaan?! Pysykää lapsettomina, niin ei traumat siirry sukupolvelta toiselle.

Täällähän on monia ketjuja, joissa haukutaan omia äitejä ja anoppeja, jotka eivät tanssi näiden pissismammojen pillin mukaan, niin miksi te sitten hankitte lapsia, jotka tulevat teitä syyttämään omista ongelmistaan?!

Minusta on jotenkin teennäistä sanoa minä rakastan sinua. Se on niin amerikkalaista ja konsonantit vaan kolisee. Ja vaikka suu sanoo, niin teot puuttuvat.

Vierailija kirjoitti:

Hienoa, että tiedostat tämän. Jostakin luin, että hyvä vanhempi miettii tekemisiään kasvattajana, huono ei mieti ikinä (koska ei edes kiinnosta).

Tämä on jossain mielessä totta, mutta ei se kyllä riitä, että asioita tiedostaa. Se on vasta ensimmäinen askel. Sen jälkeen niille on tehtävä jotakin.

Minä niin toivoisin, että kaikki ihmiset työstäisivät traumojaan ennen kuin hankkivat lapsia, koska ne omat kokemukset siirretään yleensä aina eteen päin omille lapsille - joko tiedostaen tai tiedostamatta. Lapset saavat ihan turhia taakkoja kannettavakseen. :(

Ei traumojen käsittely tietenkään myöhäistä ole koskaan, ja paljon voi korjata myöhemmin missä tahansa elämän vaiheessa. Mutta ei se tapahdu itsestään, ja usein työstäminen vaatii terapiaa tai ainakin jonkinlaista ammattiapua. Ja minkäänlaista pakottamista en kyllä suosittelisi. Lapsi kyllä aistii, onko läheisyys aitoa vai väkinäistä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hienoa, että tiedostat tämän. Jostakin luin, että hyvä vanhempi miettii tekemisiään kasvattajana, huono ei mieti ikinä (koska ei edes kiinnosta).

Tämä on jossain mielessä totta, mutta ei se kyllä riitä, että asioita tiedostaa. Se on vasta ensimmäinen askel. Sen jälkeen niille on tehtävä jotakin.

Minä niin toivoisin, että kaikki ihmiset työstäisivät traumojaan ennen kuin hankkivat lapsia, koska ne omat kokemukset siirretään yleensä aina eteen päin omille lapsille - joko tiedostaen tai tiedostamatta. Lapset saavat ihan turhia taakkoja kannettavakseen. :(

Ei traumojen käsittely tietenkään myöhäistä ole koskaan, ja paljon voi korjata myöhemmin missä tahansa elämän vaiheessa. Mutta ei se tapahdu itsestään, ja usein työstäminen vaatii terapiaa tai ainakin jonkinlaista ammattiapua. Ja minkäänlaista pakottamista en kyllä suosittelisi. Lapsi kyllä aistii, onko läheisyys aitoa vai väkinäistä.

Toisaalta taas monesti on niin että sitä tulee vasta omien lasten myötä tietoiseksi omista traumoistaan. Ne ikään kuin nousevat pintaan vasta siinä vaiheessa, kun lapsi on uhmaiässä ja täytyy hillitä vanhempana omia tunteitaan.

Hei, mistä luit tuosta että vanhempi hylkää lapsen emotionaalisesti samassa iässä kuin itse on tullut hylätyksi? Haluaisin lukea siitä. Se on minulla suuri pelko tyttäreeni liittyen, sillä äiti hylkäsi minut täysin kun tulin murrosikään. Tytär on onneksi vasta vauva, yritän kovasti työstää asiaa etten missään nimessä tee samoin.

Vierailija kirjoitti:

Minkä helkkarin takia niitä lapsia on pakko hommata, jos kerran niistä ei välitä, eikä osaa rakastaa tai osoittaa tunteitaan?! Pysykää lapsettomina, niin ei traumat siirry sukupolvelta toiselle.

Täällähän on monia ketjuja, joissa haukutaan omia äitejä ja anoppeja, jotka eivät tanssi näiden pissismammojen pillin mukaan, niin miksi te sitten hankitte lapsia, jotka tulevat teitä syyttämään omista ongelmistaan?!

Ja miksi kommentoida, jos ei osaa edes lukea?

Rakastan lapsiani. Välitän heistä. Osoitan heille tunteita.

Ongelma josta puhun on sellainen, jota en edes tiedostanut ennen lapsia. En edes silloin kun he olivat ihan pieniä vauvoja/taaperoita.

Ja ilmeisesti et ole koskaan kuullut, että oman lapsen saaminen on ihan tyypillinen tapahtuma, jolloin vanhat, tiedostamattomat lapsuuden traumat ja tapahtumat nousee pintaan. Siitä syystä esim. moni kokee että puoliso muuttuu ihan toiseksi, kun lapsia tulee kuvioihin. Esim. se aina rauhallinen tyyppi ei kestäkkään yhtään omien lasten kiukuttelua, koska kas, ei ole lapsena itse saanut kiukutella ja kokea olevansa hyväksytty kiukkuisena. Sillai sitä kasvaa rauhalliseksi, mutta tunteet on tukahdutettu pinnan alle.

Mulla tää näkyy niin, että en pysty antamaan omille lapsilleni läheisyyttä vanhempieni nähden. Sylissä pitäminen ja halaaminen hävettää, kun ei meillä ikinä mitään sellaista tehty. Kotona kyllä halaan ja suukotan lapsia, ja toivottavasti tämä läheisyys säilyy lasten kasvaessa.