Liian hyvä lapsuus ja siksi masennus aikuisena?

Tuo on kyllä ärsyttävää kun kuvitellaan, että masentuneella on ollut huono lapsuus.

Tuntuu, että pitäisi oikein keksimällä keksiä jotain sieltä, että ns. saisi olla masentunut!

Itselläni ei ole lapsuudessa oikein mitään - lähinnä tosi onnellista, vaikka ei nyt täydellistäkään (esim. äiti välillä emotionaalisesti etäinen, isä stressaantuneena räjähdysherkkä).

Murrosikään tullessa ja yläasteelle siirtyessä alkoi tulla masennuksen oireita, ja jatkunut oikeastaan sieltä saakka. Koen, että enemmän tämä maailma ja osa muista ihmisistä masentaa, kuin mitkään lapsuusjutut.

Toki jotenkin olisi voinut ehkä lapsena kehittää resilienssiä, se on ilmeisesti erityisen huono minulla?

Sama on ollut sisaruksillanikin, että murrosiässä/teininä tullut masennusta. Eli lapsuuden päättymisen myötä.

Minulla oli tavallinen, mutta onnellinen lapsuus. Olen pärjännyt hyvin. Kuitenkin erilaisten elämänarvojen kohtaaminen ja niistä johtuvat ristiriidat erityisesti työelämässä ahdistavat. Siviilissähän olen tekemisissä vain sellaisten kanssa, joilla on samat arvot.

Mun lapsuus oli onnellisempaa kuin tämä aikuisuus vaikka lapsuuteni ei edes erityisen hyvä ollut. Vanhempani eivät olleet täydellisiä eikä edes huolehtineet kovin hyvin mutta 70-luku oli niin toisenlaista aikaa. Silloin taisi riittää vähempikin ja kaikessa oli joku järjestys.

Onhan se masentavaa kun ei ole enää sellaista lapsuuden iloa. Mutta en tiedä johtuuko jatkuva alakuloisuuteni siitä.

Olen kanssa huomannut, että todella hyvistä perheistä tulevilla on yllättävän usein pitkäkestoinen masennus ja syövät lääkkeitä jopa vuosikymmeniä. 

On mulla monta esimerkkiä elävästä elämästä, kuten ex-poikaystävä, jonka lapsuudenkoti oli helvetin iso kartano meren rannalla Espoossa. Vanhemmat keskenään vieläkin naimisissa, kaikki käyttäytyvät sivistyneesti ja ystävällisesti toisiaan kohtaan, oli omat autot ja asunnot joka lapsella jo parikymppisenä, koirat, kissat ja akvaariot. Ja masennuslääkitys. 

Ite työttömän, monisairaan, mielenterveysongelmaisen yh: äidin "kasvattama", lapsuudenkodissa ketjupoltettiin sisällä, muovimattoinen kunnan kaksio, joka toinen sana kirosana, veli veti turpaan päivittäin. En ole saanut kotoani lanttiakaan mihinkään, jouduin ottamaan opintolainaa jo lukiossa. Silti olen ollut niin onnellinen, kun pääsin kotoani poismuuttamaan, etten ole ehtinyt masentumaan.

Toinen esimerkki, joka tulee mieleen julkimoista, Sisko Savonlahden autofiktio. Hirvee valitus joka asiasta ja masennuslääkkeitä kuluu, vaikka uusimmassa romaanissa isä kustantaa reissut itselle ja poikaystävälle etelään, asuu Helsingin keskustassa omistusasunnossa jne. 

Mun isä pyys multa takaisin 50 markkaa, jotka joutui maksamaan rippijuhliini ostamistaan keksipaketeista. Eikä meillä ollut viikonloppuisin ruokaa. Jääkaapissa pelkkä valo. 

Kovin on erilaiset lähtökohdat ihmisillä. 

Se masentaa kun teoilla ei pärjää vaan näköjään paskanpuhumisella ja parempaa esittämällä.

Vierailija kirjoitti:

Olen kanssa huomannut, että todella hyvistä perheistä tulevilla on yllättävän usein pitkäkestoinen masennus ja syövät lääkkeitä jopa vuosikymmeniä. 

On mulla monta esimerkkiä elävästä elämästä, kuten ex-poikaystävä, jonka lapsuudenkoti oli helvetin iso kartano meren rannalla Espoossa. Vanhemmat keskenään vieläkin naimisissa, kaikki käyttäytyvät sivistyneesti ja ystävällisesti toisiaan kohtaan, oli omat autot ja asunnot joka lapsella jo parikymppisenä, koirat, kissat ja akvaariot. Ja masennuslääkitys. 

Ite työttömän, monisairaan, mielenterveysongelmaisen yh: äidin "kasvattama", lapsuudenkodissa ketjupoltettiin sisällä, muovimattoinen kunnan kaksio, joka toinen sana kirosana, veli veti turpaan päivittäin. En ole saanut kotoani lanttiakaan mihinkään, jouduin ottamaan opintolainaa jo lukiossa. Silti olen ollut niin onnellinen, kun pääsin kotoani poismuuttamaan, etten ole ehtinyt masentumaan.

Toinen esimerkki, joka tulee mieleen julkimoista, Sisko Savonlahden autofiktio. Hirvee valitus joka asiasta ja masennuslääkkeitä kuluu, vaikka uusimmassa romaanissa isä kustantaa reissut itselle ja poikaystävälle etelään, asuu Helsingin keskustassa omistusasunnossa jne. 

Mun isä pyys multa takaisin 50 markkaa, jotka joutui maksamaan rippijuhliini ostamistaan keksipaketeista. Eikä meillä ollut viikonloppuisin ruokaa. Jääkaapissa pelkkä valo. 

Kovin on erilaiset lähtökohdat ihmisillä. 

Helpompi nähdä elämässä myönteistä kehitystä kun ei ole jo syntyessään saanut kaikkea kultaisella tarjottimella.

Mun vanhemmat riiteli koko lapsuuden. Eivät olleet tuki ja turva.

PASKA YHTEISKUNTA, siitä se masennus johtuu

Vierailija kirjoitti:

Eikö nyt joku psykiatri kirjottanut, että liian helppo, siloteltu lapsuus voi aiheuttaa ahdistusta myöhemmin, kun mitään vastoinkäymisiä, eikä pettymyksiä ole lapsena tarvinut kestää. Esimerkkinä piti joidenkin nuorten naisten ahdistusta. Mutta varmasti silti rikkinäinen ja rakkaudeton lapsuus aiheuttaa aikuisena enemmän tuskaa.

Jotenkin kuulostaa oudolta, että ns. hyvän perheen lasten kasvatus onkin väärin. Eikö pikemminkin pitäisi saada kaikille hyvä kasvatus. Rehellisyys, välittäminen, ahkeruus, oikeudenmukaisuus ja osaaminen ovatkin vääriä arvoja?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eikö nyt joku psykiatri kirjottanut, että liian helppo, siloteltu lapsuus voi aiheuttaa ahdistusta myöhemmin, kun mitään vastoinkäymisiä, eikä pettymyksiä ole lapsena tarvinut kestää. Esimerkkinä piti joidenkin nuorten naisten ahdistusta. Mutta varmasti silti rikkinäinen ja rakkaudeton lapsuus aiheuttaa aikuisena enemmän tuskaa.

Jotenkin kuulostaa oudolta, että ns. hyvän perheen lasten kasvatus onkin väärin. Eikö pikemminkin pitäisi saada kaikille hyvä kasvatus. Rehellisyys, välittäminen, ahkeruus, oikeudenmukaisuus ja osaaminen ovatkin vääriä arvoja?

Tämä! Eikö tuon pitäisi olla normaali eikä mikään sijoiteltu lapsuus?

On varmaan ihan mahdollista. Mulla oli aika kamala lapsuus ja olin koko ikäni syvästi masentunut, kunnes aloin käymään töissä, muutin omilleni ja sain käyttää rahani taidekursseihin yms. itselleni mieluisiin harrastuksiin. Olen myös tottunut sietämään turvattomuutta ja uskaltanut ottaa riskejä. Toisaalta mun sisko oli "the golden child" ja hänelle tuli isona yllätyksenä, ettei oikeassa elämässä riitä että on äidin lellikki, eikä kaikille ihmisille voi valehdella niinkuin äidille. Loppujen lopuksi mulle itselleni onni on tullut ihan pienistä asioista, niistä taidekursseista, opiskelusta, ihan tavallisista työpaikoista ja siitä että saa valita kenet elämäänsä haluaa.