Lähiomaiselta alkanut mennä muisti. Tunnen olevani kamala ihminen kun toivon että hän kuolisi äkillisesti johonkin kohtaukseen

Jospa korona hoitaa. Nykyinen variantti on pirun leviävä.444

Toivottavasti sinusta ajatellaan samalla tavalla, jos muistisairaudut. Olet kamala.

Toivomuksesi on aivan normaali. Yritä järjestää omasi ja hänen elämänsä mahdollisimman hyväksi ja helpoksi niin kauaksi aikaa kuin hän on vielä olemassa.

Vierailija kirjoitti:

Toivottavasti sinusta ajatellaan samalla tavalla, jos muistisairaudut. Olet kamala.

Ainakin itse ajattelen itsestäni näin. Mieluummin äkkikuolema kuin muistisairaus.

Vierailija kirjoitti:

Toivottavasti sinusta ajatellaan samalla tavalla, jos muistisairaudut. Olet kamala.

Ohis, mutta minusta hän on rehellinen eikä kamala. Muistisairaus on eräänlainen kuolema, persoona lakkaa olemasta sellaisena kuin läheiset ovat hänet tunteneet. Totta kai on inhimillisesti oikein hoivata sitä muuttunutta ihmistä, mutta on myös inhimillistä kapinoida omaa rooliaan vastaan, ajatuksen tasolla.

Minun äidillä on pitkälle edennyt muistisairaus. Ei enää tunnista minua tai muita läheisiä. On kamalaa kuinka ruumis edelleen elää, mutta se ihminen on kuitenkin kadonnut. Persoonallisuus on muuttunut täysin. Kyllä minustakin kuolema on parempi vaihtoehto. Mietin koko ajan mitä äiti enää tästä maailmasta tajuaa. Ei osaa enää pukeutua, peseytyä, laittaa itselleen ruokaa jne. Kyllä kuolema on parempi kuin tuollainen elämä. Jos minulla joskus todetaan muistisairaus, aion päättää päiväni saman tien.

Vierailija kirjoitti:

Minun äidillä on pitkälle edennyt muistisairaus. Ei enää tunnista minua tai muita läheisiä. On kamalaa kuinka ruumis edelleen elää, mutta se ihminen on kuitenkin kadonnut. Persoonallisuus on muuttunut täysin. Kyllä minustakin kuolema on parempi vaihtoehto. Mietin koko ajan mitä äiti enää tästä maailmasta tajuaa. Ei osaa enää pukeutua, peseytyä, laittaa itselleen ruokaa jne. Kyllä kuolema on parempi kuin tuollainen elämä. Jos minulla joskus todetaan muistisairaus, aion päättää päiväni saman tien.

Ei käynyt järkeen tuo viimeinen lause.

Jos sinulla todetaan muistisairaus, joka voidaan todeta vasta kun se on edennyt pitkälle, niin tuskin edes tajuaisit päättää päiväsi. Useimmiten muistisairaat elävät/muistavat nuoruudensa. Jos taannut lapsen tasolle, niin siinä tuskin käy itsarit mielessä.

*nuoruutensa

Vierailija kirjoitti:

Toivottavasti sinusta ajatellaan samalla tavalla, jos muistisairaudut. Olet kamala.

Ei kai nyt kukaan halua elää muistisairaana kituen.

Minä en ymmärrä mikä tää juttu on tässä ihmiskunnassa että ihmisen pitää elää niin pitkään kuin mahdollista, vaikkei elämä olisi enää edes elämisen arvoista ja lähinnä kitumista. Eläimet sen sijaan lopetetaan, koska ne ei saa kärsiä. Miksi ihmisen pitää kärsiä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Toivottavasti sinusta ajatellaan samalla tavalla, jos muistisairaudut. Olet kamala.

Ainakin itse ajattelen itsestäni näin. Mieluummin äkkikuolema kuin muistisairaus.

Samat mietteet.

Lähtee vaan pakkasella ulos metsään, niin joko paleltuu tai saa kammiovärinän.

Käytännössä et kuitenkaan tee niin vaan vaadit aikanaan sairaalassa elvytyskiellon purkamista, vaadit kaikkia mahdollisia hoitoja ja kaikkia mahdollisia koneita. Kyseenalaistat hoitopäätöksen pienessä sairaalassa ja vaadit siirtoa yliopistosairaalaan. Lopulta syytät hoivakodin hoitajia nälkiinnyttämisestä kun omaisesi ei enää lopun edellä tunne nälkää eikä halua syödä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minun äidillä on pitkälle edennyt muistisairaus. Ei enää tunnista minua tai muita läheisiä. On kamalaa kuinka ruumis edelleen elää, mutta se ihminen on kuitenkin kadonnut. Persoonallisuus on muuttunut täysin. Kyllä minustakin kuolema on parempi vaihtoehto. Mietin koko ajan mitä äiti enää tästä maailmasta tajuaa. Ei osaa enää pukeutua, peseytyä, laittaa itselleen ruokaa jne. Kyllä kuolema on parempi kuin tuollainen elämä. Jos minulla joskus todetaan muistisairaus, aion päättää päiväni saman tien.

Ei käynyt järkeen tuo viimeinen lause.

Jos sinulla todetaan muistisairaus, joka voidaan todeta vasta kun se on edennyt pitkälle, niin tuskin edes tajuaisit päättää päiväsi. Useimmiten muistisairaat elävät/muistavat nuoruudensa. Jos taannut lapsen tasolle, niin siinä tuskin käy itsarit mielessä.

Kyllä muistisairaus voidaan todeta jo siinä vaiheessa kun ihminen vielä itse ymmärtää tilanteen. Kovin monella ei kuitenkaan löydy halua tai rohkeutta tehdä itsemurhaa. Ennen pitkää sairaus etenee tuohon lapsuus/nuoruusvaiheeseen ja pidemmällekin, silloin ei enää ajattele loogisesti itsemurhia tai muutakaan.

Vierailija kirjoitti:

Käytännössä et kuitenkaan tee niin vaan vaadit aikanaan sairaalassa elvytyskiellon purkamista, vaadit kaikkia mahdollisia hoitoja ja kaikkia mahdollisia koneita. Kyseenalaistat hoitopäätöksen pienessä sairaalassa ja vaadit siirtoa yliopistosairaalaan. Lopulta syytät hoivakodin hoitajia nälkiinnyttämisestä kun omaisesi ei enää lopun edellä tunne nälkää eikä halua syödä.

Hoidan itse työkseni muistisairaita. Valuutan että noin ei tule tapahtumaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Käytännössä et kuitenkaan tee niin vaan vaadit aikanaan sairaalassa elvytyskiellon purkamista, vaadit kaikkia mahdollisia hoitoja ja kaikkia mahdollisia koneita. Kyseenalaistat hoitopäätöksen pienessä sairaalassa ja vaadit siirtoa yliopistosairaalaan. Lopulta syytät hoivakodin hoitajia nälkiinnyttämisestä kun omaisesi ei enää lopun edellä tunne nälkää eikä halua syödä.

Hoidan itse työkseni muistisairaita. Valuutan* että noin ei tule tapahtumaan.

*vakuutan

Kyllä minäkin soisin että muistisairas äitini jo saisi kuolla.

Asuu kyllä mukavassa hoitopaikassa mutta aina kun nähdään itsekin toivottelee kuolemaansa.

Elvytyskielto on tehty mutta perusterve ihminen ei ihan heti kuole vaikka on jo 94 mittarissa.

Minun isoisälläni oli muistisairaus. Hän kuoli sydänsairauteen, lomamatkalla ollessaan.

Nyt äitini sairastaa muistisairautta. Todellakaan en tunne huonoa omaatuntoa siitä, että toivon hänen kuolevan ennen kuin hän joutuu laitoshoitoon.

Aivan ymmärrettävää. Joskus hoitajana mietin itsekin, että olisivatko he halunneet tuollaista elämää. Itse en haluaisi. Elämän pituus ei todellakaan ole se ratkaiseva tekijä vaan elämänlaatu. Joskus mietin onko tässä järjestelmässämme edes mitään järkeä.

Isoisäni kuoli melko äkillisesti ennen kuin hän olisi ollut muistisairautensa vuoksi laitoskunnossa. Tämä oli suuri helpotus meille omaisille ja etenkin isoäidilleni, joka eli käytännössä vankina hiljalleen sekoavan puolisonsa kanssa.