Lue keskustelun säännöt.
Kun puolison kanssa ei voi puhua mistään
29.07.2022 |
Mikään arkielämän aihe tai small talk ei vaan saa vastakaikua. Vuosia oltu yhdessä ja muuttuu vain introvertimpaan suuntaan. Joskus olisi kiva käydä keskusteluakin tai jos kumppani vaikka joskus ottaisi vastuuta kun tulee vieraita. Ja ei, ei ollut tällainen seurusteluaikana kun kuitenkin joku kysyy miksi mentiin yhteen.
Kommentit (32)
Mun eka suhde oli juuri tuollainen. Voin sanoa, että vaihtamalla parani.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No pahastihan se siltä kuulostaa, että miestä ei enää kiinnosta sun jutut tai keskustella sun kanssa.
Ap vielä jatkaa, että lähinnä tällä aloituksella haen vertaistukea ja haluaisin kuulla onko muilla tällaista ja miten toimitte. Oma puoliso siis viihtyy enimmäkseen itsekseen omissa harrastuksissaan. Ei jaksa jutella vieraiden kanssakaan vaan lähinnä istuu mukana jos joku kylässä ja muut hoitaa kuulumisten vaihdon.
Olisiko ihan oikeasti masentunut?
Silloinhan ihmisestä tulee just mm tollanen, mikään ei kiinnosta, ei jaksa, kyynistyy, ärsyyntyy helposti....evvk.
Tai
Kun peilaat koko teidän arkea, voisiko kokea jäävänsä sivuun jos olet kovin voimakas persoona. Hoidatko itse aina kaiken, teetkö päätökset, onko miehesi jäänyt sivusta seuraajaksi.
Ei tarvitse vastata, mutta mieti. Sieltä se vastaus löytyy seinien sisältä. Zemppiä!
Vierailija kirjoitti:
No pahastihan se siltä kuulostaa, että miestä ei enää kiinnosta sun jutut tai keskustella sun kanssa.
No jos ei kiinnosta toisen jutut niin ei kannata ihmetellä jos toistakaan ei sitten kiinnosta esim. seksi. Eli nämä on vuorovaikutuksessa toisiinsa ainakin jos yhdessä eletään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olisiko ihan oikeasti masentunut?
Silloinhan ihmisestä tulee just mm tollanen, mikään ei kiinnosta, ei jaksa, kyynistyy, ärsyyntyy helposti....evvk.Tai
Kun peilaat koko teidän arkea, voisiko kokea jäävänsä sivuun jos olet kovin voimakas persoona. Hoidatko itse aina kaiken, teetkö päätökset, onko miehesi jäänyt sivusta seuraajaksi.
Ei tarvitse vastata, mutta mieti. Sieltä se vastaus löytyy seinien sisältä. Zemppiä!
On kyllä helposti ärsyyntyvä ja kyyninen. Mut ihan itse on jättäytynyt syrjään. Voisi ihan yhtä hyvin puhua ihmisille mutta mikeluummin möllöttää. Mistä vain seuraa että kaikki on vähän hämmentyneitä. ap
Ei varmaan jaksa vieraita, ei koe omaksi. Haluaa omaa rauhaa ja aikaa. Mutta jos haluat normaalisti keskustelevan kumppanin parisuhteeseen, niin ei varmaan toimi kovin hyvin jos toinen mykkä. Seinä vastassa. Ehkä hän panostaa muualle ja uraan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meette terapiaan ja avaatte syyt. Nyt on kuultu toinen puoli asioista.
Meillä on myös tullut introvertimmäksi keski-iässä, mutta meillä se onni että niin minäkin. Me ollaan siis onnellisia möllöttämässä hiljaa :D Mutta teillä kun sinua ap häiritsee tuo asia, niin eihän se auta oikein kun ottaa asia puheeksi ja jos ei auta, niin miettiä onko asia niin vakava että pitää vaihtaa kumppania vai eikö ole.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ei tietenkään saa olla millainen on vaan joku hyöty siitä pitää olla?
Vierailija kirjoitti:
Ap vielä jatkaa, että lähinnä tällä aloituksella haen vertaistukea ja haluaisin kuulla onko muilla tällaista ja miten toimitte. Oma puoliso siis viihtyy enimmäkseen itsekseen omissa harrastuksissaan. Ei jaksa jutella vieraiden kanssakaan vaan lähinnä istuu mukana jos joku kylässä ja muut hoitaa kuulumisten vaihdon.
Siis vaikka nuo kylässä kävijät ovat miehen kavereita tai sukulaisia?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Meette terapiaan ja avaatte syyt. Nyt on kuultu toinen puoli asioista.
Ollaan kokeiltu, ei auttanut. Yleensä annan olla omissa oloissaan ja teen itse omia juttujani mutta ärsyttää, jos käy esimerkiksi vieraita eikä hänellä ole koskaan kenellekään puhuttavaa, ei kysele kuulumisia tms. Ja meillä todellakaan ei ramppaa vieraita kuin harvakseltaan. Nykyään ei sitten jaksa jutella enää edes minun kanssani. Turhauttaa vaikka tajuankin ettei siitä mitään hyötyä ole. Lähinnä kämppissuhteelta tämä tuntuu.
Olisiko samanlaista laiskistumista kuin se, että osa ei välitä enää pukeutua tai peseytyä kunnolla kun suhde on vakiintunut. Tiedetään kyllä että pitäisi panostaa mutta ei vaan huvita kun tuntuu kovin työläältä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
ei tietenkään saa olla millainen on vaan joku hyöty siitä pitää olla?
Huonekasvi saa olla millainen on. Ihmissuhde vaatii panostusta.
Vierailija kirjoitti:
Ap vielä jatkaa, että lähinnä tällä aloituksella haen vertaistukea ja haluaisin kuulla onko muilla tällaista ja miten toimitte. Oma puoliso siis viihtyy enimmäkseen itsekseen omissa harrastuksissaan. Ei jaksa jutella vieraiden kanssakaan vaan lähinnä istuu mukana jos joku kylässä ja muut hoitaa kuulumisten vaihdon.
No minä olen ajan kanssa muuttunut vähän tuollaiseksi. Osittain sen takia, että mies ei ole antanut minulle nuorempana juurikaan suunvuoroa jos meillä oli vieraita tai jossain tavattiin ihmisiä. Alkoi aina puhumaan minun puheiden päälle. Olen sitten oppinut olemaan hiljaa. Olen muutenkin kyllä introvertti, joten monesti on ihan hyvä vaan olla hiljaa ja antaa muiden hoitaa puhuminen. Olen töissä ihmisten kanssa tekemisissä ja se täyttää "ihmiskiintiön" enkä enää vapaa-ajalla jaksa juurikaan nähdä ihmisiä. On mukava olla yksin ja kaikki harrastuksetkin on sellaisia, että saan olla omassa rauhassa .
En missään nimessä väitä, että sinä olisit puhunut miehesi hiljaiseksi, vaan lähinnä tarkoitan sitä, että ihminen, joka on jo alunalkaen introvertti voi ajan kanssa muuttua vielä enemmän siihen suuntaan.
Jos en olisi töissä ihmisten kanssa tekemisissä jaksaisin ehkä sitten vähän paremmin vapaalla olla seurallisempi.
Meillä mies höpöttää minulle jatkuvasti, välillä vastaan , välillä en. Mies on jo varmaan tottunut siihen, että olen vain hiljaa ja omissa oloissani, enkä tiedä vaivaako asia häntä.
Jos miehelle tulee ystävä/ystäviä kylään, poistun paikalta, kun olen tervehtinyt heitä. Tai sitten häivyn makkariin lukemaan jo, ennen kuin he ehtivät sisälle :) En koskaan jää pitämään seuraa ja miehestä tämä on ihan ok. Hän jopa paheksuu niiden miesten vaimoja, jotka jäävät juttelemaan ja juomaan kahvia miesten seuraksi, kun mies itse on kylässä kavereillaan.
Meillä sama juttu. Aikuisiällä puoliso saikin sitten tietää olevansa autismin kirjolla, eikä omien sanojensa mukaan juuri edes kaipaa kontaktia toisiin ihmisiin. Itse olen erilainen siinä suhteessa. Diagnoosiin asti hän yritti kyllä pysyä mukana perhearjessa, mutta diagnoosin myötä jotenkin lakkasi enää yrittämästä ja nyt möllöttää vain, eikä usko kuntoutukseen tai terapiaan. Ei hae apua ja suuttuu, jos siitä hänelle puhuu. Minä en enää tiedä, mitä tehdä, kun ei aikuista ihmistä pakottaakaan voi, mutta ei tässä enää kenelläkään ole hyvä olla.
Joten ap, ymmärrän tuskasi. On tämä tosi raskasta. Silti tuntuu jotenkin todella väärältä erota, kun kyse on terveydellisestä syystä, mutta kyllä koko ajan punnitsen, että onko sekään oikein, että minua jatkuvasti ahdistaa ja vetää mieltä matalaksi tämä nykyinen yhteiselo.
Älä ap jumita tuohon introverttiyteen. Myös introvertti osaa ottaa muut huomioon ja ymmärtää että muiden kanssa pitää puhua, jos ihmisten kanssa haluaa olla tekemisissä. On olemassa ihmisiä jotka ovat sekä introverttejä että huonokäytöksisiä ja itsekkäitä. Silloin kannattaa keskittyä vain siihen huonoon käytökseen ja itsekkyyteen. Introverttiys ei pyhitä niitä.
Vierailija kirjoitti:
Olisiko ihan oikeasti masentunut?
Silloinhan ihmisestä tulee just mm tollanen, mikään ei kiinnosta, ei jaksa, kyynistyy, ärsyyntyy helposti....evvk.Tai
Kun peilaat koko teidän arkea, voisiko kokea jäävänsä sivuun jos olet kovin voimakas persoona. Hoidatko itse aina kaiken, teetkö päätökset, onko miehesi jäänyt sivusta seuraajaksi.
Ei tarvitse vastata, mutta mieti. Sieltä se vastaus löytyy seinien sisältä. Zemppiä!
Ei syy aina ole sen toisen puolison, jos toinen masentuu. Ei ole ap:n tarvinnut olla voimakas persoona ja miehen sivusta seuraaja ja se syy möllöttämiseet/masennukseen, vaan ihan vain se, että toinen on masennukseen taipuvainen.
Itse olen nuoresta asti usein tuntenut tunnetta, jota en ole osannut sanoittaa, se on jotakin surumielistä ja varmaan jonkin sortin vaimeaa masennusta.
Nyt aikuisena olen huomannut, että kun esim joku lapsista käy kotona vaikka viikonlopun tai pitempään, niin sitten kun hän taas lähtee taksisin omaan kotiinsa niin tuo sama surumielisyys/masennus iskee moneksi päiväksi. Kaikki tuntuu vaikealta ja surulliselta.
Aikoinaan , kun esikoinen lähti opiskelemaan kauaksi kotoa, olin pari viikkoa surun vallassa ja itkinkin muutaman yön. Ei miehelle tullut mitään tuollaista.
Ja itse kun aikoinaan lähdin omasta lapsuuden kodista esim kesäloman jälkeen taas takaisin asuinpaikkakunnalleni (joka oli aina kaukana lapsuudenkodista) olin aina jonkin aikaa ihan masentuntu.
Nyt parisuhteessa olen huomannut, että aina välillä olen vielä hiljaisempi ja vielä haluan olla enemmän itsekseni, enkä juuri puhu puolisolle, mutta se ei johdu puolisosta, vaan minusta itsestä.
En tiedä vaivaako tämä miestäni miten paljon, hän ei ole asiasta koskaan puhunut ja voi olla, etten vastaisi vaikka puhuisikin. Aina vaan muutun enemmän introvertiksi, vaikka sellainen olen aina ollutkin.
Vierailija kirjoitti:
Meillä sama juttu. Aikuisiällä puoliso saikin sitten tietää olevansa autismin kirjolla, eikä omien sanojensa mukaan juuri edes kaipaa kontaktia toisiin ihmisiin. Itse olen erilainen siinä suhteessa. Diagnoosiin asti hän yritti kyllä pysyä mukana perhearjessa, mutta diagnoosin myötä jotenkin lakkasi enää yrittämästä ja nyt möllöttää vain, eikä usko kuntoutukseen tai terapiaan. Ei hae apua ja suuttuu, jos siitä hänelle puhuu. Minä en enää tiedä, mitä tehdä, kun ei aikuista ihmistä pakottaakaan voi, mutta ei tässä enää kenelläkään ole hyvä olla.
Joten ap, ymmärrän tuskasi. On tämä tosi raskasta. Silti tuntuu jotenkin todella väärältä erota, kun kyse on terveydellisestä syystä, mutta kyllä koko ajan punnitsen, että onko sekään oikein, että minua jatkuvasti ahdistaa ja vetää mieltä matalaksi tämä nykyinen yhteiselo.
Onko teillä lapsia ja jos on, minkä ikäisiä? Jos lapset ovat aikuisia voit miettiä eroa, vaikka kyse onkin terveydellisistä syistä, koska ei ole oikein, että olet jatkuvasti ahdistunut. Eikä se kyllä tee lapsillekaan hyvää asua kodissa, jossa on raskas ilmapiiri.
Tai toinen vaihtoehto on se, että pysytte yhdessä, mutta jatkatte kumpikin omanlaista elämää. Sinä teet perheen kanssa juttuja, joihin mies ei halua osallistua, mutta et murehdi sitä vaan nautit elämästä.
Käyt tapaamassa tuttuja /ystäviä ja mies saa möllöttää kotona jos kerran on silloin tyytyväinen.
Eli jotain on tapahtunut. Oletko rähjännyt vääristä mielipiteistä?