Kun puolison kanssa ei voi puhua mistään

Tarkistakaa käsite introvertti. Introvertti ei ole synonyymi puhumattomuudelle ja huonolle käytökselle.

Itse olen introvertti ja pidän kovasti puhumisesta jos aihe ja ihmiset sytyttää. Introverttiys näkyy siinä, että en jaksa olla koko ajan sosiaalinen, vaan tarvitsen aikaa ihan yksin. Olen kiinnostunut kaikesta mahdollisesta mutta tarvitsen latautumisaikani etten muutu pisteliääksi.

Veikkaan, että miehelläsi on jotain muitakin ongelmia kuin introverttiys.

Harva mies jaksaa keskustella tunteista ja juoruista varsinkaan siinä vaiheessa jos nainen ei suostu keskustelemaan miestä kiinnostavista aiheista

Vierailija kirjoitti:

Harva mies jaksaa keskustella tunteista ja juoruista varsinkaan siinä vaiheessa jos nainen ei suostu keskustelemaan miestä kiinnostavista aiheista

Typerä trolli.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap vielä jatkaa, että lähinnä tällä aloituksella haen vertaistukea ja haluaisin kuulla onko muilla tällaista ja miten toimitte. Oma puoliso siis viihtyy enimmäkseen itsekseen omissa harrastuksissaan. Ei jaksa jutella vieraiden kanssakaan vaan lähinnä istuu mukana jos joku kylässä ja muut hoitaa kuulumisten vaihdon.

No minä olen ajan kanssa muuttunut vähän tuollaiseksi. Osittain sen takia, että mies ei ole antanut minulle nuorempana juurikaan suunvuoroa jos meillä oli vieraita tai jossain tavattiin ihmisiä. Alkoi aina puhumaan minun puheiden päälle. Olen sitten oppinut olemaan hiljaa. Olen muutenkin kyllä introvertti, joten monesti on ihan hyvä vaan olla hiljaa ja antaa muiden hoitaa puhuminen. Olen töissä ihmisten kanssa tekemisissä ja se täyttää "ihmiskiintiön" enkä enää vapaa-ajalla jaksa juurikaan nähdä ihmisiä. On mukava olla yksin ja kaikki harrastuksetkin on sellaisia, että saan olla omassa rauhassa .

En missään nimessä väitä, että sinä olisit puhunut miehesi hiljaiseksi, vaan lähinnä tarkoitan sitä, että ihminen, joka on jo alunalkaen introvertti voi ajan kanssa muuttua vielä enemmän siihen suuntaan.

Jos en olisi töissä ihmisten kanssa tekemisissä jaksaisin ehkä sitten vähän paremmin vapaalla olla seurallisempi.

Meillä mies höpöttää minulle jatkuvasti, välillä vastaan , välillä en. Mies on jo varmaan tottunut siihen, että olen vain hiljaa ja omissa oloissani, enkä tiedä vaivaako asia häntä. 

Jos miehelle tulee ystävä/ystäviä kylään, poistun paikalta, kun olen tervehtinyt heitä. Tai sitten häivyn makkariin lukemaan jo, ennen kuin he ehtivät sisälle :) En koskaan jää pitämään seuraa ja miehestä tämä on ihan ok. Hän jopa paheksuu niiden miesten vaimoja, jotka jäävät juttelemaan ja juomaan kahvia miesten seuraksi, kun mies itse on kylässä kavereillaan.

Onpas huonoa käytöstä molemmilta. Nainen ei vaivaudu aina edes vastaamaan miehelleen kun tämä puhuu. Ja mies nyrpistelee naisille jotka kehtaavat juoda kahvia miesseurassa. Huh.

Tulkitsen, että ap:lla on käynnissä prosessi miehen muuttamiseksi mieleisekseen. Se on hyvin tavallista, myös miehille (puhun omakohtaisesti), ja voi kestää vuosikausia. Kun on aikansa paukuttanut päätään samaan seinään, voi vihdoin vaihtaa strategiaa ja kokeilla vaihtoehtoisia toimintamalleja. Ihminen on oppivainen ja mukavuudenhaluinen. Tosin epäilen, että suurin osa nykypareista on eronnut, ennen tätä uuden oppimisen vaihetta.

Miehen lisääntyneen hiljaisuuden syihin en osaa ottaa kantaa, mutta ainakaan se ei ratkea painostamalla tai yrittämällä puhua miehen puolesta. Sen sijaan oman kokemuksensa ja tunteensa voi kertoa, ilman syyttäjän roolia. Paradoksaalisesti pitäisi hyväksyä puhumaton mies, jotta saa hänet puhumaan.

Avioliittoleiriltä muistan, että "keskusteleva aviomies" oli korkealla naisen suhdetarpeissa. Tämän tulisi miehesi tiedostaa, koska se on sitä selvästi sinullekin. Joku aiemmin vertasikin sitä siihen, että mitäs jos mieheltä loppuisi seksi avioliitossa. Ei mikään pikkujuttu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Harva mies jaksaa keskustella tunteista ja juoruista varsinkaan siinä vaiheessa jos nainen ei suostu keskustelemaan miestä kiinnostavista aiheista

Typerä trolli.

Typerä nainen

Harva haluaa olla puolison terapeutti tai muuttaa häntä joksikin muuksi mutta parisuhteessa odottais  kuitenkin, että se kumppani osaisi jotenkin käyttäytyä muiden ihmisten seurassa heidätkin huomioiden. Siis miten ihmeessä semmoinen ns. normaali kanssakäyminen voi olla joillekin niin vaikeaa? Ei kyseessä ole mikään tyhjänpäiväinen lätinä (vaikka sellaiseksi sen jotkut leimaa) vaan tapa, jolla osoittaa arvostavansa niitä ihmisiä joiden seurassa on eli haluaa olla läsnä, on kiinnostunut ja juttelee itsekin.

Onko mun mies eksynyt tänne avautumaan? Voisin nimittäin olla tämän aloittajan puoliso. Olen ollut aina introverrti ja vanhemmiten tuo ominaisuus vain korostuu. Enimmäkseen puuhailen omiani, vaikka mies olisi kotonakin ja vaikka joskus jutellaan paljonkin, mulla on päiviä, jolloin ei juuri huvita puhua muuta kuin huomenet ja hyvät yöt. Vieraita meillä ei paljon käy, varmasti pitkälti siksi, että se puolisko, jonka yleisesti oletetaan hösäävän ja viihdyttävän vieraat (eli nainen) on tällainen mörrimöykky.

En osaa neuvoa aloittajaa tilanteessa, totean vain, että puolisosi ei välttämättä ole mitenkään kyllästynyt sinuun/suhteeseenne, vaan mahdollisesti vain on luonteeltaan sellainen, että viihtyy itsekseen ja hiljaisuudessa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä sama juttu. Aikuisiällä puoliso saikin sitten tietää olevansa autismin kirjolla, eikä omien sanojensa mukaan juuri edes kaipaa kontaktia toisiin ihmisiin. Itse olen erilainen siinä suhteessa. Diagnoosiin asti hän yritti kyllä pysyä mukana perhearjessa, mutta diagnoosin myötä jotenkin lakkasi enää yrittämästä ja nyt möllöttää vain, eikä usko kuntoutukseen tai terapiaan. Ei hae apua ja suuttuu, jos siitä hänelle puhuu. Minä en enää tiedä, mitä tehdä, kun ei aikuista ihmistä pakottaakaan voi, mutta ei tässä enää kenelläkään ole hyvä olla.

Joten ap, ymmärrän tuskasi. On tämä tosi raskasta. Silti tuntuu jotenkin todella väärältä erota, kun kyse on terveydellisestä syystä, mutta kyllä koko ajan punnitsen, että onko sekään oikein, että minua jatkuvasti ahdistaa ja vetää mieltä matalaksi tämä nykyinen yhteiselo.

Onko teillä lapsia ja jos on, minkä ikäisiä? Jos lapset ovat  aikuisia voit miettiä eroa, vaikka kyse onkin terveydellisistä syistä, koska ei ole oikein, että olet jatkuvasti ahdistunut. Eikä se kyllä tee lapsillekaan hyvää asua kodissa, jossa on raskas ilmapiiri.

Tai toinen vaihtoehto on se, että pysytte yhdessä, mutta jatkatte kumpikin omanlaista elämää. Sinä teet perheen kanssa juttuja, joihin mies ei halua osallistua, mutta et murehdi sitä vaan nautit elämästä. 

Käyt tapaamassa tuttuja /ystäviä ja mies saa möllöttää kotona jos kerran on silloin tyytyväinen.

On lapsia, joskin aika isoja jo. Heidän puolestaan eniten harmittaakin tämä kodin nykyinen, raskas ilmapiiri. Miehessä on kyllä paljon myös hyviä puolia ja lapset pitävät isästään kovasti. Suurin ongelma on varmasti minulla itselläni, koska herkkänä ihmisenä koen älyttömän hankalaksi iloita ja nauttia mistään, jos toinen on sellaisella "ei voisi vähempää kiinnostaa" -fiiliksellä. Huushollikaan ei ole niin iso, että pääsisin sitä toisen tunnelman tarttumista karkuun.

Keskenään lasten kanssa meillä on tosi rentoa ja iloista.

Taidan tietää itsekin, että jotain muutoksia tähän on nyt tultava. Kiitos sinulle ajatustenvaihdosta!

Vierailija kirjoitti:

Tarkistakaa käsite introvertti. Introvertti ei ole synonyymi puhumattomuudelle ja huonolle käytökselle.

Itse olen introvertti ja pidän kovasti puhumisesta jos aihe ja ihmiset sytyttää. Introverttiys näkyy siinä, että en jaksa olla koko ajan sosiaalinen, vaan tarvitsen aikaa ihan yksin. Olen kiinnostunut kaikesta mahdollisesta mutta tarvitsen latautumisaikani etten muutu pisteliääksi.

Veikkaan, että miehelläsi on jotain muitakin ongelmia kuin introverttiys.

Meitä introverttejäkin on erilaisia. Huono käytös ei toki johdu introverttiydestä, mutta kuten lainaamani itsekin toteaa, monet meistä puhuvat silloin, kun AIHE ON KIINNOSTAVA. Harvalla introvertillä on energiaa jauhaa jotain tyhjänpäiväistä small talkia edes oman kumppanin kanssa ja sosiaalisuus myös väsyttää meistä jokaista eri tavoin ja eri verran. Introverteistäkin osa saa energiaa tietyn tyyppisten ihmisten seurasta, jollei se ole jatkuvaa, ja sosiaalisesta kanssakäymisestä palautuminen kestää toisilla kauemman, toisilla vähemmän aikaa. 

Jos introvertillä on työ, jossa joutuu olemaan sosiaalinen, kotona ei välttämättä jaksa enää vuorovaikuttaa, vaan tarvitsee ainakin ne arki-illat, joskus myös viikonloput, siihen akkujen lataamiseen, että jaksaa töissä taas olla sosiaalinen. Joskus ei tarvita kuin yksi energiasyöppö työkaveri, jonka kanssa joutuu olemaan enemmän tekemisissä, ja väsymys työpäivien jälkeen on infernaalista.

Ymmärrän että osa ihmiisistä on seurallisempia ja osa viihtyy parhaiten itsekseen, mutta kyllä oikeasti on turhauttavaa jos toinen osapuoli joutuu aina kannattelemaan keskustelua, esimerkiksi juuri silloin jos joku on käymässä. Voisi kai sitä aikuinen ihminen skarpata edes silloin hieman vaikka ei olisi niin motiakaan?

Vierailija kirjoitti:

Ymmärrän että osa ihmiisistä on seurallisempia ja osa viihtyy parhaiten itsekseen, mutta kyllä oikeasti on turhauttavaa jos toinen osapuoli joutuu aina kannattelemaan keskustelua, esimerkiksi juuri silloin jos joku on käymässä. Voisi kai sitä aikuinen ihminen skarpata edes silloin hieman vaikka ei olisi niin motiakaan?

Oikeasti on tosi rasittavaa olla suhteessa ja yrittää ylläpitää ihmissuhteita, jos kumppani vain enimmäkseen möllöttää.