Parisuhde - tukahduttava pala elämässäsi?

Vierailija kirjoitti:

Minä en ole koskaan ymmärtänyt sitä, että olisi muka pakko olla parisuhteessa. Ei minun helsinkiläisessä tuttavapiirissä ole sellaista. Vai onko muualla Suomessa erilaista?

Ihminen pettyy parisuhteeseen, jos odottaa sen tekevän onnelliseksi. Toki parisuhteen tulee tuottaa elämään lisäarvoa, mutta ei voi odottaa, että joku tekee sinut onnelliseksi. Sellaista vastuuta ei voi toiselle asettaa.

Jäin myös tuosta jutusta miettimään sitä, että parisuhteen tulisi olla yhtä helppoa kuin hengittäminen. Se on aika rankasti sanottu, vaikka minulla sellainen parisuhde onkin.

En nyt tuohon oikein usko. Ulkopuolisen on todella vaikea arvioida toisten parisuhteita vaikka kuinka hyvin luulisi tuntevansa heidät. Parisuhdekulissit tai yhtä hyvin sinkkukulissit voi olla tosi paksut, eikä niiden läpi näe mitä siellä todella on. Onnea julistava pari voi olla seuraavana päivänä eronnut tai ikuista sinkkuutta julistava ihminen parisuhteessa.

Sama ongelma on jopa parisuhteen sisällä. Toista ei koskaan tunne täydellisesti ja on äärettömän helppoa vajota tilanteeseen, että luulee toisen läpikotaisin tuntevan. Siitä ne ongelmat sitten alkavatkin.

Itse ajattelen ideaalia parisuhdetta kahden itsenäisen ihmisen suhteena, jossa hyväksytään itsen ja kumppanin muuttuminen. Vasta kolmantena asiana tulee suhde. Jollekin tämä voi tuntu itsekkyydeltä, mutta voi kysyä miksi kenenkään pitäisi uhrautua suhteen vuoksi.

Multa alettiin kysellä jo 12 vuotiaana että seurustelenko. No nyt olen kohta 26 enkä ole ikinä seurustellut ja tunnen olevani kyllä jollakin tapaa yleisen ihmettelyn aihe. Asun pk seudulla mutta ennen pienemmällä paikkakunnalla. Kyllä se vaan tuntuu olevan oletus että kaikki seurustelee.

N25

Mikä neuvoksi, jos on elänyt mielestään hyvässä parisuhteessa, mutta joka ei sitten toiselle ole sitä ollutkaan. Pitääkö uutta suhdetta hakiessa hyväksyä itselle huonompi parisuhde, jotta toiselle jää enemmän tilaa olla onnellinen?

Vierailija kirjoitti:

Mikä neuvoksi, jos on elänyt mielestään hyvässä parisuhteessa, mutta joka ei sitten toiselle ole sitä ollutkaan. Pitääkö uutta suhdetta hakiessa hyväksyä itselle huonompi parisuhde, jotta toiselle jää enemmän tilaa olla onnellinen?

No ei, älä vaihda huonompaan suhteeseen. Ei ole mitään takeita siitä, että kumppanisi tulee noin onnellisemmaksi. Päinvastoin. Todennäköisesti hänestäkin tulee onnettomampi, jos sinäkin olet. Älä juutu vanhaan. Uusi parisuhde voi sinustakin alkaa tuntua vanhaa paremmalta, kunhan vapautat mielesi.

Ei ole pakko, mutta kyllä parisuhde tuo mukanaan myös sidoksia, jotka ainakin itselle on rasitteita.

Suhteita kumppanin sukulaisiin, lasten kutsuja, häitä ym. Sellaisten ihmisten määrä, joita ei ole valinnut elämäänsä, lisääntyy.

Ja tiedoksi sille, joka sanoo, ettei kumppanin läheisille tarvitse edes päivää sanoa, jos ei halua, niin... Ei tarvitse ei, mutta kyllä sellainen käytös sitten taas tuo kitkaa lparisuhteeseen.

Vaikka olen ollut (useammassa kuin yhdessä pitkässä) parisuhteessa suurimman osan aikuiselämääni, en ole koskaan kokenut, että se olisi jokin oletusarvo, mihin pitää pyrkiä. Ehkä siksi minun on ollut suhteellisen helppoa löytää kumppaneita, koska en ole asettanut mitään oletuksia tai velvotteita, tai pyrkinyt löytämään miestä, joka rakastuisi minuun ja haluaisi jakaa tulevaisuutensa kanssani. Ne asiat ovat vaan tapahtuneet, osa ajan kanssa ja osa melkein salamarakastumisena.

Koen itseni hyvin onnelliseksi nykyisen kumppanini kanssa, ja koen, että voisin viettää hänen kanssaan loppuelämäni. Niin ei välttämättä tapahdu, ja se on ihan ok. Emme ole toistemme kanssa mistään muusta syystä, kuin siitä, että haluamme olla. Valitsemme toisemme ja yhteisen elämämme joka päivä uudestaan. Jos mieheni haluaisi jatkaa ilman minua, ehkä yksin tai jonkun muun kanssa, hyväksyisin asian sellaisenaan. Olisin hirveän surullinen, mutta parisuhteen menettäminen ei olisi se surun varsinainen syy, vaan rakkaan ihmisen etääntyminen.

Suurin osa ihmisistä tarvitsee läheisyyttä, tukea, kokemuksen elämän jakamisesta, luotettavia ihmisiä ympärilleen, ja yleensä seksuaalista kanssakäymistä. Se, että tämä olisi tehtävissä vain ja ainoastaan hakeutumalla tietyllä tavalla määriteltyyn parisuhteeseen, on minusta lähinnä kulttuurinen, ja joskus myös vahingollinen käsitys.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nämä katkerat sinkut kieltävät sen tosiasian että ihminen tarvitsee toisen ihmisen läheisyyttä elämässään.

Entä jos se läheisyys on kielletty parisuhteen aikana jo? Kylmässä suhteessa on se ikävä puoli, että läheisyyttä ei saa omalta puolisoltaan muttei sitä saa hakea kodin ulkopuoleltakaan, koska sehän olisi uskottomuutta. Olen siis nykyään sinkku, mutta en katkera sellainen.

Pitäisi mennä niihin juurisyihin, miksi suhde on kylmä? Onko tapahtunut loukkauksia, joiden vuoksi suhde on kylmennyt? Vai onko toinen vain sellainen, ettei muuta kaipaa?

Jos korjausta tilanteeseen ei ole, ero onkin juuri oikea ratkaisu tilanteeseen.

Vierailija kirjoitti:

Vaikka olen ollut (useammassa kuin yhdessä pitkässä) parisuhteessa suurimman osan aikuiselämääni, en ole koskaan kokenut, että se olisi jokin oletusarvo, mihin pitää pyrkiä. Ehkä siksi minun on ollut suhteellisen helppoa löytää kumppaneita, koska en ole asettanut mitään oletuksia tai velvotteita, tai pyrkinyt löytämään miestä, joka rakastuisi minuun ja haluaisi jakaa tulevaisuutensa kanssani. Ne asiat ovat vaan tapahtuneet, osa ajan kanssa ja osa melkein salamarakastumisena.

Koen itseni hyvin onnelliseksi nykyisen kumppanini kanssa, ja koen, että voisin viettää hänen kanssaan loppuelämäni. Niin ei välttämättä tapahdu, ja se on ihan ok. Emme ole toistemme kanssa mistään muusta syystä, kuin siitä, että haluamme olla. Valitsemme toisemme ja yhteisen elämämme joka päivä uudestaan. Jos mieheni haluaisi jatkaa ilman minua, ehkä yksin tai jonkun muun kanssa, hyväksyisin asian sellaisenaan. Olisin hirveän surullinen, mutta parisuhteen menettäminen ei olisi se surun varsinainen syy, vaan rakkaan ihmisen etääntyminen.

Suurin osa ihmisistä tarvitsee läheisyyttä, tukea, kokemuksen elämän jakamisesta, luotettavia ihmisiä ympärilleen, ja yleensä seksuaalista kanssakäymistä. Se, että tämä olisi tehtävissä vain ja ainoastaan hakeutumalla tietyllä tavalla määriteltyyn parisuhteeseen, on minusta lähinnä kulttuurinen, ja joskus myös vahingollinen käsitys.

Mä en pystyisi olemaan onnellinen tuollaisessa suhteessa. Kaipaan kumppanilta vakautta, luotettavuutta, pysyvyyttä.

Yksin osaan kyllä olla, ei ole pakkoa olla parisuhteessa.

Aloitin seurustelun nykyisen mieheni kanssa aikoinaan juuri siksi että halusin parisuhteeseen 8v sinkkuilun jälkeen. Ei ole vielä 9v aikana tullut pakokauhua pois. Noin muutenkaan en tee juuri mitään mitä joku haluaa tai odottaa, minuun eivät muiden odotukset edes tartu, koska en välitä ympäristössä olevista ihmisistä juurikaan.

Jees, puoli vuotta ollut tässä suhteessa ja nyt mies on muuttunut puhumattomaksi mököttäjäksi, joka tissuttelee itsensä uneen ja nukkuu puoleen päivään. Alkaa oleen nähty.

Vierailija kirjoitti:

Vaikka olen ollut (useammassa kuin yhdessä pitkässä) parisuhteessa suurimman osan aikuiselämääni, en ole koskaan kokenut, että se olisi jokin oletusarvo, mihin pitää pyrkiä. Ehkä siksi minun on ollut suhteellisen helppoa löytää kumppaneita, koska en ole asettanut mitään oletuksia tai velvotteita, tai pyrkinyt löytämään miestä, joka rakastuisi minuun ja haluaisi jakaa tulevaisuutensa kanssani. Ne asiat ovat vaan tapahtuneet, osa ajan kanssa ja osa melkein salamarakastumisena.

Koen itseni hyvin onnelliseksi nykyisen kumppanini kanssa, ja koen, että voisin viettää hänen kanssaan loppuelämäni. Niin ei välttämättä tapahdu, ja se on ihan ok. Emme ole toistemme kanssa mistään muusta syystä, kuin siitä, että haluamme olla. Valitsemme toisemme ja yhteisen elämämme joka päivä uudestaan. Jos mieheni haluaisi jatkaa ilman minua, ehkä yksin tai jonkun muun kanssa, hyväksyisin asian sellaisenaan. Olisin hirveän surullinen, mutta parisuhteen menettäminen ei olisi se surun varsinainen syy, vaan rakkaan ihmisen etääntyminen.

Suurin osa ihmisistä tarvitsee läheisyyttä, tukea, kokemuksen elämän jakamisesta, luotettavia ihmisiä ympärilleen, ja yleensä seksuaalista kanssakäymistä. Se, että tämä olisi tehtävissä vain ja ainoastaan hakeutumalla tietyllä tavalla määriteltyyn parisuhteeseen, on minusta lähinnä kulttuurinen, ja joskus myös vahingollinen käsitys.

Voisitko jotenkin monistua, sinunlaistasi olen etsinyt, mutta olen löytänyt vain parisuhdevankilaa tarjoavia. M53