Vanhempani kohtelevat minua eri tavalla kuin sisaruksia

Tuo on yleistä. Mulla on sama, tosin syynä narsistinen vanhempi joka jo pikkulapsena roolitti lapset (ja minä olen se syntipukki jota syytetään kaikesta).

Meillä tämä on niin räikeää että suosikille ostettu asunto, mökki, autoja (ei siis montaa kerralla mutta aina 2-3v välein vaihtavat uuden), matkoja, keittiöremppa. Muut ei saa mitään. Jos asiasta kyselee että menikös reilusti, syttyy sota jossa minut haukutaan ahneeksi ja pahaksi lapseksi.

Mä en ole saanut mitään apua, rahaa tai tukea koskaan. Myöskään mun lapsiani he ei tapaa sillä syntipukin lapset on vääriä lapsenlapsia.

Voin opastaa sua sen verran että mitään et voi tehdä tuolle. Et mitään. Kaikki yrittäminen on hukkaponnistelua. Todennäköisesti asemasi huononee entisestään jos alat vaatia asian korjausta.

Suosija k0staa suosimalla entistä räikeämmin, jos syrjitty huomauttaa epäreiluudesta.

Tuossa ei voi muuta kuin elää omaa elämää, yrittäen olla välittämättä. Yllättävän moni vanhempi vanhan on sitä mieltä että on ihan Ok suosia suosikkia ja syrjiä inhokkia. Samoin kuin että on ihan ok että rakastaa vain yhtä lapsistaan. (Näin ei siis saisi olla mutta moni silti antaa näin asian mennä).

Tsemppiä, olet arvokas!

Itse olen jo aikuinen ja minulla on omiakin lapsia. Sisaruksiini nähden olin aina se huonoimmin huomioitu, nyt myös lapseni ovat sitä serkkuihinsa nähden. Olemme lähes ilmaa - paitsi kun tarvitsee rakentaa, maalata, auttaa sairaita, kerätä marjoja, ajaa ruohoa...

Olin aina se kilttityttö, joka jousti. Jo iha pienenä. Mikään ei vain riittänyt ja aina piti olla kiltimpi. Tivolissa oli halvempaa, kun yhden jätti kotiin. Koko perheelle uusittiin peitot ja tyynyt, minä sain valita vanhoista parhaat. Eniten loukkasi, että koko perhe oikein hehkutti aina asioita. "Ajattele, saat olla yksin kotona, kun muut ovat tivolissa!" tai "sait valita oman peiton ja tyynyn, nuo näyttävät vielä tosi mukavilta!".

Ja kyllä, olen biologinen lapsi. En ole nuorin, en vanhin. Olen kuitenkin ehkä se hyljätyin, surullisin ja hyväksikäytetyin. Tuntuu pahalta, että olen oppinut olemaan kiitollinen jopa liian pienistä asioista. Sitä tuntee itsensä taakaksi aina oman suvun edessä. Ja usein muidenkin.

Onneksi on oma perhe. Lapset tietävät tilanteen ja heille onneksi riittää rakkautta ja huomiota ihan muualta.

Minä todennäköisesti katkaisen välit koko sukuun.

Meillä oli just samaa. Yksi on suosikki, yksi syntipukki ja yksi seinätapetti.

Ja tosiaan mikään ei auta. Ei puhe - ei mikään. Saat vain kuraa niskaan jos yrität puuttua epäkohtiin.

Voimia sulle Ap.

Meillä nuorin sisaruksista on ollu se jolle annetaan periksi koska hän on hieman hankala niin helpompi antaa periksi ja sitten keskimmäiselle annettiin rahallista apua esim ajokorttia varten ja sitten minä vanhempani aina sain syyt niskoille ja minuun ns purettiin vanhempien keskinäisiä riitoja ja sit mun opintolainaa käytettiin veljen lääkkeisiin ja joihinkin luistimiin ja asiasta edes ilmoitettu ennen kuin itse huomasin rahan hävinneen. Alan painua siihen pisteeseen että en halua olla lähiperheeseen yhteydessä.

Vierailija kirjoitti:

Tuo on yleistä. Mulla on sama, tosin syynä narsistinen vanhempi joka jo pikkulapsena roolitti lapset (ja minä olen se syntipukki jota syytetään kaikesta).

Meillä tämä on niin räikeää että suosikille ostettu asunto, mökki, autoja (ei siis montaa kerralla mutta aina 2-3v välein vaihtavat uuden), matkoja, keittiöremppa. Muut ei saa mitään. Jos asiasta kyselee että menikös reilusti, syttyy sota jossa minut haukutaan ahneeksi ja pahaksi lapseksi.

Mä en ole saanut mitään apua, rahaa tai tukea koskaan. Myöskään mun lapsiani he ei tapaa sillä syntipukin lapset on vääriä lapsenlapsia.

Voin opastaa sua sen verran että mitään et voi tehdä tuolle. Et mitään. Kaikki yrittäminen on hukkaponnistelua. Todennäköisesti asemasi huononee entisestään jos alat vaatia asian korjausta.

Suosija k0staa suosimalla entistä räikeämmin, jos syrjitty huomauttaa epäreiluudesta.

Tuossa ei voi muuta kuin elää omaa elämää, yrittäen olla välittämättä. Yllättävän moni vanhempi vanhan on sitä mieltä että on ihan Ok suosia suosikkia ja syrjiä inhokkia. Samoin kuin että on ihan ok että rakastaa vain yhtä lapsistaan. (Näin ei siis saisi olla mutta moni silti antaa näin asian mennä).

Tsemppiä, olet arvokas!

Joo siis olen todella lähellä pistää välit porukoihin koska en vain itse enään jaksa samaa pskaa jota jatkunut jo lapsesta. Aina purettu vanhempien pskat minuun ja sitten nuorin saa periksi kun on hieman hankala ja keskimmäiselle autettu rahallisesti ajokorttia sekä käytetty minun opintolainaa muiden menoihin josta itse en tiennyt silloin

Vierailija kirjoitti:

Itse olen jo aikuinen ja minulla on omiakin lapsia. Sisaruksiini nähden olin aina se huonoimmin huomioitu, nyt myös lapseni ovat sitä serkkuihinsa nähden. Olemme lähes ilmaa - paitsi kun tarvitsee rakentaa, maalata, auttaa sairaita, kerätä marjoja, ajaa ruohoa...

Olin aina se kilttityttö, joka jousti. Jo iha pienenä. Mikään ei vain riittänyt ja aina piti olla kiltimpi. Tivolissa oli halvempaa, kun yhden jätti kotiin. Koko perheelle uusittiin peitot ja tyynyt, minä sain valita vanhoista parhaat. Eniten loukkasi, että koko perhe oikein hehkutti aina asioita. "Ajattele, saat olla yksin kotona, kun muut ovat tivolissa!" tai "sait valita oman peiton ja tyynyn, nuo näyttävät vielä tosi mukavilta!".

Ja kyllä, olen biologinen lapsi. En ole nuorin, en vanhin. Olen kuitenkin ehkä se hyljätyin, surullisin ja hyväksikäytetyin. Tuntuu pahalta, että olen oppinut olemaan kiitollinen jopa liian pienistä asioista. Sitä tuntee itsensä taakaksi aina oman suvun edessä. Ja usein muidenkin.

Onneksi on oma perhe. Lapset tietävät tilanteen ja heille onneksi riittää rakkautta ja huomiota ihan muualta.

Olen ihan samaa kokenut eli juuri tuo syntipukki ja hylkeksitty joka saa murut pöydältä muiden täytekakun syönnin jälkeen.

Olen tajunnut myöhemmin että tuo on asetelma jota vanhemmat tarvitsee. Tätä on vaikea selittää. Mutta he tavallaan alitajuisesti itse haluaa toimia noin koska tarvitsevat sen tunteen miten he ovat vallankahvassa, miten he on asemassa jossa voi päättää lapsen elämästä ja kuolemasta, miten he on niin tärkeitä että heidän pikkurillin asento määrää mitä lapsi saa vai saako mitään.

Lapsella itsellään ei ole mitään osaa eikä arpaa eikä syytä tähän. Asetelma lähtee vanhempien tarpeista (yleensä yhden, ja se yksi luonnevikainen manipuloi sen terveenkin toteuttamaan tätä mallia).

Kaikille samaa kokeneille lämmin halaus. Olette vahvoja ja urheita.

Joo. Tuolle ei voi tehdä mitään, ei auta keskustelu, tiedän ihmistyypin mikä tuota tekee.

Mutta. Aina voi sitten äänestää jaloillaan. Eli kävellä ulos ja pois ja kauas sairaasta, toksisesta ja manipuloivasta kuviosta.

Moni kotoa kiusattu (siis vanhempien kiusaama) ei jotenkin tunnista mitä tuo tietoinen syrjimis-kiusaaminen on: puhdasta henkistä väkivaltaa.