Miksi joidenkin mielestä lasten huoltajuus pitäisi aina jakaa tasan vanhempien kesken?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämähän on oikea isävihaketju.

Meidän lapset ovat jo aikuisia, eivätkä halua pahemmin olla isänsä kanssa tekemisissä.

Vaikka meidän yhteiselo ei onnistunutkaan, niin isyyttä yritin aina tukea. Koska isä on kuitenkin se toinen vanhempi.

En vihannut eksän vanhemmuutta. Mutta yhä vielä olen todella, todella surullinen siitä, ettei hän tajunnut mitä hänellä oli eikä tajua, mitä hän menetti.

Tilanne sama meillä. Välejä ei isän ja lasten välillä ole juuri ollenkaan. Osa lapsista jo täysikäisiä.

En ole kuitenkaan kokenut tehtäväkseni tukea exän isyyttä eron jälkeen. Isä on tehnyt omat ratkaisut muuttamalla kauas ja vähentämällä yhteydenpidon ihan muutamaan kertaan vuodessa. Ei ole kaivannut lapsia luokseen eikä ole kantanut huolta.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä minulla sydäntä kylmäsi, kun isä vaati erossa viikko-viikko systeemiä.

Lopulta kaikki oli tyytyväisiä viikonloppuisyyteen, joka sekään ei onnistunut. Mun mielestä ei ihan mennyt oikein, että iskä juoksi 'tansseissa' vaikka lapsilla kuinka oli hyvä ja tuttu hoitaja sen aikaa.

Lopulta nekin vähät tapaamiset loppui, kun oli isällä aina vähän kaikkea muuta eikä sitten nuoria kiinnostanut isän tapaaminen.

Tämä isä huomaa joskus, että sitä niittää, mitä on kylvänyt tai sitten ei.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olisihan se hauskaa, jos molemmat vanhemmat tosiaan osallistuisi ihan tasan siihen vauvanhoitoon jo heti lapsen syntymästä alkaen.

Ilmeisesti alapeukuttajien mielestä se, että molemmat vanhemmat osallistuisi tasapuolisesti vauvanhoitoon alusta alkaen, ei olisi hyvä juttu?

no mut kun se on niin että toinen hoitaa vauvan aina silloin kun vauvalla on joku tarve. on paljon kivempaa osallistua vauvanhoitoon silloin kun vauvalla on kaikki hyvin ja tarvitsee vain höpötellä sille.

Meillä asui naapurissa äiti, joka oli saanut lapsensa huoltajuuden, mutta se lapsi oli koko ajan meidän riesa, soitteli ovikelloa 12 tuntia päivässä, paitsi joka toinen viikonloppu, kun oli isällä. Jos lähdin omien lasten kanssa leikkipuistoon niin tuli perässä ja kehtasi kyllä kiukutella.

Meillä suht tuore ero, isä otti ja lähti. Toinen nainen kuvioissa. Isä laittaa lapsille viestin kerran viikossa tai soittaa, naisen luona ollessaan puhelin kiinni. Minuun katkaisi puhevälit vaikka kaikki käytännön asiat sopimatta vielä.

Ja minulle väitti kirkkain silmin että ero ei vaikuta lapsiin, päinvastoin niiden elämä muuttuu paremmaksi. Eipä ollut paikalla kun lapsille jouduin kertomaan asiasta. Yksin täällä kolmea lohdutan ja yritän pitää pakan kasassa. Ei mitään reaktiota kun olen huolissani viestejä laitellut että lapset on järkyttyneitä ja asioitakin pitäisi hoitaa.

Että kyllä näin eron tullessa se ero on monesti näköjään myös lapsista.

Vierailija kirjoitti:

Miehillä on usein myös vaikeuksia tarkastella omaa toimintaansa kriittisesti. Toisin sanoen, isä uskoo olevansa hyvä kasvattaja, vaikka esimerkiksi omat menot menevät lasten tarpeiden edelle (joita ei edes huomaa) ja empatian kyky on heikko.

Kieltämättä tuntui aika uskomattomalta, ettei mies huomannut tai tajunnut ollenkaan, että kun käydään ruokapöytään syömään, ja siinä pöydän päässä istuu nälkäänsä huutava 8kk ikäinen, niin ihan ensimmäisenä aletaan lappaa ruokaa sen ipanan naamaan, se kun ei vielä osaa syödä itse lusikalla.

Ei, mies istuu viereen ja alkaa kaikessa rauhassa aterioida omaa ruokaansa. Minä ja vauva katsottiin miestä yhtä äimistyneinä.

Ja ennen kuin joku alkaa älistä: oltiin anoppilassa kylässä, ja mies itse asettui istumaan lapsen viereen, ja minä olen sitten miehen vieressä yhden istuimen päässä lapsesta. Ja kyllä, sanoin asiasta heti.

Vierailija kirjoitti:

Itse ainakin koen että tämä on lapsen kannalta eron jälkeen paras vaihtoehto (huonoista). Mutta isä onkin ollut alusta alkaen tasa-arvoinen hoitaja ja varmasti yhtä rakas lapselle. Mikään arki-rutiini ei ole myöskään isälle vieras 🙄 Omakin isä olisi varmaan ollut ihan kykenevä vuoroviikko-vanhemmuuteen mutta 80-luvulla oli aika harvinaista. Hyvät suhteet kyllä isään vkonloppu-tapaamisjärjestelyllä mutta koen että oma lapsi saa vuoroviikko-järjestelyllä tasa-arvoisemmat suhteet molempiin vanhempiin. Ja toisin kuin monesti väitetään, aidosti uskon että lapsi kokee että hänellä on kaksi oikeaa kotia.

Sehän selviää lapselta kysymällä, miten hän kokee? Mä itse kuvittelin, että lapset kokisi mun luona olevansa enemmän kotona, mutta sanoivat, että ovat yhtä lailla kotona isällään. Meillä siis lapset isällään joka toinen vkl + yksi arkipäivä joka viikko.

ja siis  ihanaa että kokevat näin.

Noin muuten, mä en oikein ymmärrä näitä, jotka jaksaa "tukea isän vanhemmuutta". Sen mitä itse olen tässä 20v vanhemmuustaipaleella nähnyt, niin sillä tukemisella ei ole mitään merkitystä. Yleensä päin vastoin, mitä enemmän isää tuetaan, sen paskemmin hän käyttäytyy. Kun ihan selvää on, että hyvä isä ei mitään tukemista tarvitse. Eli isä hoitaa isän hommat just kuten on hoitaakseen, ihan sama kuka siinä yrittää tukea. Ja tietenkään ei saa laittaa kapuloita rattaisiin ihan vaan veemäisyyttään, vaan antaa isän hoitaa omat hommansa rauhassa, kunhan hoitaa ne kunnolla. 

En myöskään yhtään tykkää sellaisesta, että lapsille maalaillaan ruusuista kuvaa vanhemmasta, joka ei oikeasti välitä. Se on tosi sadistista paskaa, kokemuksesta tiedän. Olin se lapsi, jolle väitettiin että kyllä se isi välittää, vaikka oli ihan selvää, että ei välittänyt paskaakaan.

Vierailija kirjoitti:

Huoltajuus ei tarkoita yhdessä asumista. Kumpikin vanhempi voi olla huoltaja vaikka toinen ei tapaisi lasta ollenkaan.

Ei tällä sivustolla ymmärretä mitä huoltajuus tarkoittaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mites lapsen oikeus molempiin vanhempiinsa? Kyllä useinmiten molemmat vanhemmat ovat ihan täyspäisiä ja pystyvät huolehtimaan lapsista hyvin. Silloin on täydellisen järkevää jakaa vanhemmuus, jos yhteinen elämä ei onnistu.

Isäviikolla sitten jää ne kaverin synttärit väliin tai sinne pitää mennä ilman lahjaa tai ainakin ilman korttia. Kynnet on leikkaamatta, luistimet unohtui ottaa päiväkodille luistelupäivänä tai ei ole puhtaita housuja, kun ei tajunnut ennakoida ja pestä pyykkiä ajoissa, kuivaksi opettelevalle 3-vuotiaalle onkin ilmestynyt taas vaipat, kun isä ei ole seurannut, milloin on tarve mennä vessaan ja ärsyyntyi vahingon sattuessa jne.

Isä on kyllä vastuullisessa työssä, korkeakoulutettu ja kaiken maailman luottamustehtävissä vapaa-ajallakin, mutta niin kerta kaikkisen itsekäs, että tuollaiset lapsen asiat on hänestä niin mitättömiä, ettei niihin jaksa käyttää vaivaa. Lopputulema on se, ettei isä edes halua lapsiaan arkena luokseen. Ei vaan häntä huvita se arkinen häslinki lasten kanssa. Lomilla ja joka toinen viikonloppu sitten yrittää kestää lapsiaan (ja meidän lapset on terveitä, helppoja ja ikäisekseen hyväkäytöksisiä).

Aikalailla samoja kokemuksia, vaikka ei olla edes erottu.

Jotenkin ne lasten asiat jää aina minun hoidettavaksi, koska lasten isän mielestä on ihan sama, onko lapsilla puhtaat vaatteet, tai sopivan kokoiset. Hänestä on ihan sivuseikka, jos lapsella on ihan liian pienet kengät tai jos lapsi pitää taas vaippaa hyvän vaipattomuuden alun jälkeen, koska ei hänellä kuulemma ole aikaa odotella että lapsi istuu potalla, tai siivota vahinkoja.

Pahin on kuitenkin lapsen isän harrastama epäjohdonmukaisuus. Meillä on kyllä ihan yhdessä sovitut säännöt lapselle, mutta lapsen isä ei vaan kykene pitämään niistä kiinni. Hän haluaa olla kiva lapselle, eikä halua sanoa ei. Hän ei vaan ymmärrä, mitä se aiheuttaa. Nyt lapsi on usein ihan hämillään, kun minä kiellän samaa mitä isänsä ensin ehkä kieltää, mutta sitten sallii.

Tuntuu, että jollain tavalla olen usein aika yksin lapsen kanssa.

Mä en todellakaan voinut enää jatkaa parisuhteessa sellaisen ihmisen kanssa, joka ei kantanut kunnolla vastuutaan vanhempana ja joka oli joka asiassa itsekäs. Tuota itsekkyyttä en jotenkin tajunnut ennen lapsia, kun oli tosi vähän mitään sitovia juttuja, joissa joutuu omista asioistaan joustamaan. Mutta en kyllä millään voinut enää olla parisuhteessa miehen kanssa, jota en enää huonon isyyden vuoksi arvostanut.

Vierailija kirjoitti:

Miten olisi sellainen kompromissi, että toinen vanhemmista saa lapset ja toinen omaisuuden. Vanhemmat saa keskenään pättää kumpi ottaa kumman.

Meillä meni käytännössä näin. Ex-mies onnistui erossa keikkaamaan minulta kymmeniä tuhansia eikä osallistu lapsen hoitoon millään tavoin kuin joskus harvoin. Toki valitsisin lapseni koska tahansa ennemmin kuin minkä tahansa rahasumman, mutta mieluiten olisin jakanut kaiken reilusti ja tasan. Ei vaan riittänyt enää rahat ja jaksaminen jatkaa vääntämistä juristien välityksellä, joten näin tämä meni.