pää hajoaa

Mä luulen että lapsesi hakevat tuolla tilanteiden kärjistämisellä turvallisuuden kokemusta. He toivovat että sä kestäisit heidän uhmansa, ja jatkavat sen kokemuksen hakemista yhä uudestaan ja uudestaan, jos se jää puuttumaan. Jos tilanne menee siihen, että he saavat riehunnallaan sut itkemään, he kokevat jääneensä ilman sitä turvaa. Silloin he ovat niskan päällä, he ovat saaneet sinut romahtamaan. Ja se on lapselle tosi uhkaava kokemus. Omasta lapsesta olen huomannut just tuossa pahimmassa uhmaiässä, että sitä turvan tunnetta haetaan, kunnes se kokemus saadaan. Monasti jos olin väsynyt ja vanhemmuus lipsui pitemmäksi aikaa siihen, että menin mukaan huutamaan lapselle, se vaan lisäsi kiukuttelua ja uhmaamista. Kunnes tuli se kerta että pysyin rauhallisena enkä hajonnut siihen kiukutteluun. Ja SITTEN vasta lapsikin rauhoittui ja lopetti pomon hakemisen. Koska äiti kesti, turva oli saatu.

sä tarvitset apua, sä tarvitset oikeasti apua.



Sä et ole epäonnistunut, mutta nyt taakkasi on liian suuri.

esim. Kotipesän lämpöä etsimässä. Niitten lukeminen on auttanut minua ainakin saamaan rennon otteen kurinpitoon. Ja rennolla en tarkoita sitä ettei tuhmuuksista tulisi rangaistuksia, vaan sitä, että tavallaan lasten kuuluu iskeä päätään vanhempaan ja vanhemman tehtävänä on olla se seinä jota vasten päätä isketään. Eli ei kannata ottaa sitä kiukuttelua ja muuta henkilökohtaisesti vaan kasvun osana ja elämään opettelemisena.



Helpommin sanottu kuin tehty, tiedän sen, varsinkin kun on valmiiksi pinna kireällä. Siksi aina kun ruuvi rupeaa mulla kiristymään, haen noi kirjat kirjastosta ja sitten taas saan muistutuksen siitä mikä on homman nimi. Neljä kertaa olen joutunut jo lainaamaan =).

Omat poikani (2v ja 4v) eivät leiki mitään paria minuuttia kauempaa keskenään, kun jo tulee riita. Tarvitsevat koko ajan aikuista ohjaamaan. Illat on pelkkää riehumista, jos yritetään olla sisällä. Yleensä mies leikkiikin lasten kanssa koko illan jos joudutaan olemaan sisällä. Sadepäivät ovat täyttä kaaosta - siksi ulkoilemmekin usein myös sateessa...Olen huomannut, että mitä enemmän olen leikeissä mukana ja keksin tekemistä, sitä paremmin menee, vaikka se kamalan raskasta onkin. Mutta sitä se vanhemmuus on. En voi sanoa kuin että koita jaksaa!

Ittellä 3- ja 4- vuotiaat pennut ja raskaana 24 viikolla.



Mun mielestä sun lapset ei vaan kunnioita sanaasi jos sun tarttee karjua ennenkö ne uskoo.



Ton kanssa ei auta kun opettaa että sää oikeesti TARKOTAT vaikka et vielä huuda. Ne odottaa huutoasi koska tietää että muuten et ole tosissasi.

Vauvatkin oppii jo ton asian. Jos annat kerran periksi 2 tunnin huudattamisen jälkeen, lapsi huutaa ens kerralla 3 h.



Komentaminen: huutaminen, väkivalta on kaikki samaa. Pitää joko äänen kohota tai tukistuksen muututtava läpsimiseen että uhkaava tilanne menee läpi.

Jos oot joskus huutanu lapset hiljaseksi ja muuten ei onnistu niin se vaan tarttee opettaa uusiksi. Sun ei vaan pidä alkaa huutamaan, vaikka kuinka olisit turhautunut. Koska jos jankutat aikasi kunnes alat huutamaan, lapset uskoo sua vasta jankuttammisen jälkeen kun huudat. Ymmärrätkö mitä ajan takaa?



Sää vaan et huuda enää.

Lapset on sen verran isoja että ne voi laittaa yhen uhkauksen jälkeen nurkkaan tai huoneeseen. Pois pöydästä jos leikkii ruualla.

Ja sää et ota pulttia tilanteesta. Et vaan huuda. Kyllä ne tajuaa että sää tarkotat ihan sanomallakin.



Sää tarttet nytten heliintää, omaa aikaa, mene vaan toisen lapsen kanssa (sillon ne ei villitse toisiaan). Otat päivittäin masun kanssa aikaa ja nautit viimesistä viikoista.

Lapset auttamaan kotihommista, silitteleen masua ja muuta pientä. Heitä vaihde vapaalle!