Hankin lapsia ja tajusin vasta sen jälkeen, että se ei ole helppoa elämää

Ja siis yksi kesälomareissu tehtiin perheenä nyt kesällä. Se oli ihan kiva rutistus, vaikka asperger-piirteisen esikoisen kanssa (14v.) matkailu onkin paljon tuskaisampaa, kuin normaalimman kuopuksen.

Onneksi äitini oli mukana ja komensi lapsia lopulta vihaisesti, kun ääliöitsivät pahimpia itkujaan (siitä, etteivät mahdu samaan autoon).

Ap

Niin että ne tuon yhden toisen ketjun varoitukset ovat täyttä totta!

Joo. Ei ole helppoa elämää.

Antoisaa kylläkin.

Ja äitiä on helppo syyttää. Sitähän minäkin teen. Helppo kohde. Ei tarvi ite ottaa vastuuta.

Lasten saamisesta rn kyllä äitiä syytä. Jos jotain, niin kiitän.

Ihan itse nämä on miehen kanssa saatu:)

Voisit mennä käsittelemään traumojaan jonnekin.

Et ole päässyt vielä irti napanuorasta.

Usemmiten äiti on lastaan rakastava ja haluaa naiselleen parasta.

Elämä meitä kaikkia koettelee.

Äiti on rakas. Äiti on pyyteetön.

Kyllä minä kaikesta kritiikistäni ja omista kasvukivuistani huolimatta äitiäni rakastan.

Ja voi sitä surua, kun äitini täältä lähtee. Se on varmaankin syvää surua. Meillä on 21 vuotta ikäeroa, niin henkinen suhde on muodostunut kiinteäksi ja läheiseksi.

Äiti on rakkain. Niin luulen.

Tai sitten se rakkain on puoliso tai sitten se rakkain on lapset. Hyvät ystävät ovat tosi rakkaita. Isäkin on, mutta alkoholi.

Ei kai sitä voi mitata?

Elämä muuttuu tilanteiden mukaan. Vaikea on ollut sopeutua henkisesti äidin rooliin siinä mielessä, että ystävät on jääneet. En ole pystynyt repeämään kaikkeen. Omat vauvat, lapset olen aina kokenut ykkösiksi. Äidin roolissa on montaa.

Ihmisiä me ollaan. Kaikki. Äidit ja lapset.

Sinä olet nyt aapee, mahdollisuuksien edessä oman lapsesi suhteen.

Ole armollinen itsellesi. Äiti on niin paljon.

Vierailija kirjoitti:

Joo. Ei ole helppoa elämää.

Antoisaa kylläkin.

Ja äitiä on helppo syyttää. Sitähän minäkin teen. Helppo kohde. Ei tarvi ite ottaa vastuuta.

Lasten saamisesta rn kyllä äitiä syytä. Jos jotain, niin kiitän.

Ihan itse nämä on miehen kanssa saatu:)

Voisit mennä käsittelemään traumojaan jonnekin.

Et ole päässyt vielä irti napanuorasta.

Usemmiten äiti on lastaan rakastava ja haluaa naiselleen parasta.

Elämä meitä kaikkia koettelee.

Äiti on rakas. Äiti on pyyteetön.

Kyllä minä kaikesta kritiikistäni ja omista kasvukivuistani huolimatta äitiäni rakastan.

Ja voi sitä surua, kun äitini täältä lähtee. Se on varmaankin syvää surua. Meillä on 21 vuotta ikäeroa, niin henkinen suhde on muodostunut kiinteäksi ja läheiseksi.

Äiti on rakkain. Niin luulen.

Tai sitten se rakkain on puoliso tai sitten se rakkain on lapset. Hyvät ystävät ovat tosi rakkaita. Isäkin on, mutta alkoholi.

Ei kai sitä voi mitata?

Elämä muuttuu tilanteiden mukaan. Vaikea on ollut sopeutua henkisesti äidin rooliin siinä mielessä, että ystävät on jääneet. En ole pystynyt repeämään kaikkeen. Omat vauvat, lapset olen aina kokenut ykkösiksi. Äidin roolissa on montaa.

Ihmisiä me ollaan. Kaikki. Äidit ja lapset.

Sinä olet nyt aapee, mahdollisuuksien edessä oman lapsesi suhteen.

Ole armollinen itsellesi. Äiti on niin paljon.

Olen omasta mielestäni parempi äiti lapsilleni, kun en asu heidän kanssaan. On kyllä sääli, että kuopus kärsii tästä ja miksei esikoinenkin, mutta esikoinen on niin riidanhaluinen, että siinä menee järki. Hänellä on asperger-piirteitä ja ei osaa todellakaan käyttäytyä.

Nuorempi siskonsa taas osaa. Mutta nuorempi lapsi saattaa olla syksyn mittaan luonani useamman yön, koska hänen kanssaan ei mene hermo kaikesta ja koko ajan.

Esikoisen kanssa menee, koska ei tee mitään ellei koko ajan katsota perään. Ainoa, mitä tekisi on katsoo videoita, pelaa tai uppoutuu piirtämään. Lisäksi haluaa selittää piirtämiään töitä. Ei osaa käydä ajoissa nukkumaan, ei käy ulkona, ei siis liiku, ei kaipaa kavereiden seuraa... hirveä huoli katsoa sitä oman terveytensä tuhoamista 24/7.

Saisi hänkin luokseni tulla, jos haluaisi, mutta ei ole ainakaan toistaiseksi kaivannut (inhoaa muutoksia assina).

Pystyisimme asumaan perheenä luultavasti, jos molemmat lapset olisivat normaaleja. Mutta riitaa haastavan (ja siitä komentamisesta itsevihaa alkamaan tuntevan) esikoisen kanssa en pysty asumaan sivistyneesti samassa kodissa.

Ap

Mutta en halua esikoisen kokevan, että häntä viohataan ja hänelle vain huudetaan ja komennetaan koko ajan enkä sitä, että hänestä tuntuisi siltä, että hän pilaa perheen elämän.

Eihän hänkään itse mitään piirteilleen voi. Eivät ne ole valinta.

Mutta hänellä on kyllä ihan käsittämättömän huonoa käytöstä. Itseään pitää koko ajan uhrina. Tavallaan käsitän sen, hänet on varmaan pienempänä ohitettu sata kertaa, koska ei osannut puhua edes selvästi, joten montaakaan hänen ulosantiaan ei ole ymmärretty.

Ja on vain käsketty olemaan kunnolla. Siitä saakka hänelle on kertynyt jo katkeruutta, miten hän on uhri ja kostaa sitä nyt koko ajan siskolleen. Ei sitä huonoa käytöstä jaksa, jolle emme me muut näe niissä hetkissä mitään perusteita.

Ap

Ja koska hän on jotenkin asperger, hän kokee edelleen siskonsa kiusaavan. Tai hieman sisko kai kiusaakin, esim. matkallamme huomasin, että kun olimme yhdessä majapaikan aamiaistilassa (yksityismajoitus), ja veli tuli huoneeseen, niin sisko käveli hetken aikaa tömistellen (aistiherkkä veli inhoaa yleensä sellaisia ääniä ainakin kotona) ja lisäksi teki joitain ääniä (veli inhoaa sitä myös).

Mutta erilaisessa tilanteessa veli ei edes huomannut näitä, joten sisko sitten vain lopetti :D

Meinasin torua, mutta en, koska ei syntynyt rähäkkää. Mutta siitä huomasi, että sisko kyllä myös haluaa provosoida. Aarght.

Ap

Hup