Vertaistukea? Muita, joilla on ollut järkyttävän rankka vauvavuosi?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla ei mielestäni ollut mitään odotuksia vauvavuoden suhteen, tiesin kyllä, että voi olla tosi rankkaakin. Nyt kuitenkin alkaa pikku hiljaa näköjään purkautua tässä joku trauma, kun kuuntelee kavereiden onnellisia vauvajuttuja. Tuntuu tosi surulliselta, että meidän vauvavuosi meni näin. Tajuan kyllä järjellä, että turha sitä on surra, kun ei asialle mitään voi, ja pääasia on, että ollaan hengissä ja lapsesta on pidetty niin hyvää huolta kuin on pystytty. Myöhemmissä vaiheissa voi sitten tulla hienoja ja ihania juttuja. Näköjään silti surettaa, tuntuu niin kuin olisi menettänyt jotain, jonka kokemiseen oli vain yksi mahdollisuus. En liiottele, kun sanon, että oikeasti tuntuu, kuin olisi käynyt lähellä kuolemaa. Siitä on äitiyden onni ja hehku kaukana, kun ei nuku vuoteen. Siis oikeasti, ei silleen "taas se herätti kuudelta, voi ei." Ap

Ne, joilla on ollut helppo vauvavuosi, valittavat usein, kuinka lapsi on muuttunut hankalaksi vuoden iässä, me, joilla vauvavuosi oli maanpäällinen helvetti, ihmetellään jossain vaiheessa, kuinka lapsesta on tullut helppo. Mikään ei tunnu enää niin kamalalta (vrt helppoihin vaivoihin) kun sen vauvavuoden unettomuuden ja sekoamisen on kokenut. Kaiken ottaa vastaan jotenkin eri tavalla.

Meillä oli pienet kaksoset, toisella koliikki, refluksi ja atopia, toisella vatsavaivoja ja refluksi. Jatkuvaa valvomista öisin ja päivisin nukkuivat täysin eri rytmissä, yleensä 20 min unia liikkuvissa vaunuissa. Kävelin sateessa, rännässä, lumessa, pakkasessa. Heilutin vaunuja sisällä koko unien ajan. Öisin olin seota ja sain paniikkikohtauksia kun kello lähenteli aamua enkä ollut nukkunut vielä koko yönä. Muistan kun joku yö itkin kylppärissä miehelle että tapan itseni. Muistan kun mietin että hakkaan kalloni kylppärin seinään. Tainnutan itseni tai ikiuneen, aivan sama. Huh, se oli ihan hirveää. En pystynyt nukkumaan edes silloin kun lapset nukkui yliväsymykseni vuoksi. Päivisin en nukkunut kertaakaan. Nyt lapset on reilu vuoden ja toisen lapsen heräilyt helpotti 7 kk iässä, toisen 12 kk iässä. Kummankin unet helpotti eniten siirrosta omaan huoneeseen. Perhetyöntekijä neuvoi uniasioissa ja tärkeintä oli hänen rohkaisunsa siirtää lapset omiin huoneisiin. Lapset ovat äärimmäisen herkkiä heräämään ja oma rauha on heille toiminut. Vatsavaivat ovat ajan kanssa hellittäneet, mutta ei loppuneet.

Toisinaan on vielä öitä, että herätään pariksi tunniksi tai useita kertoja, mutta pääosin yksi herätys yöllä. Mies hoitaa jokaisen yöheräämisen. Hän osaa nukahtaa heti uudestaan, kun minä jään tunti kausiksi hereille. Päiväunet ovat edelleen surkeat. Valvoin jo raskausaikana viimeiset 6 kk kauheiden liitoskipujen vuoksi ja heräsin 45 min välein. Eli jo raskausaikana sain univelat niskaani. Kun lapsen täyttivät vuoden, muisteltiin miehen kanssa mennyttä ja totesin sen olleen ihan järkyttävän rankkaa ja olin surullinen, etten kokenut ihanaa vauvavuotta, kerroin kokeneeni sen traumaattiseksi, kuten ap. Tarvitsisin varmasti keskusteluapua asian purkamiseen, mutta puhuminen asiasta on hankalaa. Muutenkin minulla on voimakkaat defenssit päällä. En pysty ääneen toteamaan, kuinka kamalaa on ollut ilman itkua. Kerroin aina neuvolassakin, että meillä menee "ihan mukavasti".

Voimia AP ja muut samaa kokevat. Minulle on helpottanut se että suuntaan vaikeina hetkinä ajatukseni tulevaan ja ajattelen siitä toiveikkaasti. Koliikki oli kauheaa, muuta laskin päiviä, että vauva on kolme kk. No ei se heti silloin loppunut mutta helpotti kyllä.

Voi luoja mistä ootte selvinneet! Ole ylpeä itsestäsi! Halauksia! Oot super.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suomessa on nämä tukiverkostot niin olemattomia meillä monella kun joissakin maissa koko suku on huolehtimassa vauvoista tarvittaessa. Itsellä vaikuttaa myös välimatka sukulaisiin, joilta kyllä varmaan saisin apua vauvanhoidossa, jos lähellä asuttaisiin.

Sitten jos sattuu, että puolisokaan ei voi tai ei ymmärrä auttaa riittävästi, niin on äidit kovilla vauvavuotena. Olisipa edes ystäviä, jotka auttaisivat hetken vauvan kanssa, jotta itse voisi nukkua parin tunnin päiväunet joskus.

Joo tai jos tukiverkot on, ne on vaan näennäiset. Piti meilläkin olla terve ja juuri eläkkeelle siirtynyt anoppi, joka oikein puhkui intoa mummoiluun ja piti jopa toppuutella.

Hyvässä fyysisessä kunnossa on ja vetää kymmenen kilsan lenkkejä.

Osteli kaikkea kamaa vauvakirjasta lähtien.

Loppupeleissä ei uskaltanut edes syliin nostaa saati vaippaa vaihtaa, koko ajan pitäis olla näkemässä mutta vauva ojennetaan hälle syliin.

Ja ei jaksa pitää edes istualtaan sylissä viittä minsaa.

Ihan keskenämme on oltu ja kärvistelty, ystävätkään eivät yllättäen ole käyneet sen jälkeen kun lapsen allergiat ja itkuherkkyys on tullut ilmi.

Ja juu kutsutaan kylään meitä, viiden jälkeen kuulemma aina pääsee! Hankalo yhtälö vauvan kanssa, joka huutaa väsymyksestä jo seiskalta ja kuudelta viimeistän on iltapala.

En ole katkera, mutta tämä tukiverkostojen puute Suomessa on hälyttävä. Sekä yhteiskunnassa että muuten.

Teitä on kuitenkin kaksi tervettä (?) aikuista lapsen vanhempina. Voitte hyvin vuorotella niin, että toinen saa nukkua tai mennä omiin menoihin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suomessa on nämä tukiverkostot niin olemattomia meillä monella kun joissakin maissa koko suku on huolehtimassa vauvoista tarvittaessa. Itsellä vaikuttaa myös välimatka sukulaisiin, joilta kyllä varmaan saisin apua vauvanhoidossa, jos lähellä asuttaisiin.

Sitten jos sattuu, että puolisokaan ei voi tai ei ymmärrä auttaa riittävästi, niin on äidit kovilla vauvavuotena. Olisipa edes ystäviä, jotka auttaisivat hetken vauvan kanssa, jotta itse voisi nukkua parin tunnin päiväunet joskus.

Joo tai jos tukiverkot on, ne on vaan näennäiset. Piti meilläkin olla terve ja juuri eläkkeelle siirtynyt anoppi, joka oikein puhkui intoa mummoiluun ja piti jopa toppuutella.

Hyvässä fyysisessä kunnossa on ja vetää kymmenen kilsan lenkkejä.

Osteli kaikkea kamaa vauvakirjasta lähtien.

Loppupeleissä ei uskaltanut edes syliin nostaa saati vaippaa vaihtaa, koko ajan pitäis olla näkemässä mutta vauva ojennetaan hälle syliin.

Ja ei jaksa pitää edes istualtaan sylissä viittä minsaa.

Ihan keskenämme on oltu ja kärvistelty, ystävätkään eivät yllättäen ole käyneet sen jälkeen kun lapsen allergiat ja itkuherkkyys on tullut ilmi.

Ja juu kutsutaan kylään meitä, viiden jälkeen kuulemma aina pääsee! Hankalo yhtälö vauvan kanssa, joka huutaa väsymyksestä jo seiskalta ja kuudelta viimeistän on iltapala.

En ole katkera, mutta tämä tukiverkostojen puute Suomessa on hälyttävä. Sekä yhteiskunnassa että muuten.

Teitä on kuitenkin kaksi tervettä (?) aikuista lapsen vanhempina. Voitte hyvin vuorotella niin, että toinen saa nukkua tai mennä omiin menoihin.

Totaaliyh:na tietty kaikki kahden vanhemman kuviot kuulostaa aika luksukselta. Kaikki on niin suhteellista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ystäville se heidän tilanne tuntuu raskaalta, kun lapsella nyt on ollut pari huonoa päivää, koska heillä ei ole samanlaista kokemusta kuin sinulla, mitä oikeasti on olla väsynyt.

Mä koittasin tehdä jotain mikä vie ajatukset muualle kuin vaan lapsiin, menkää vaikka leffaan ystävien kanssa ja vauva hoitoon.

Kukahan sitä vauvaa hoitaisi, jos on yksinhuoltaja?

Kotiin voi vaikka palkata hoitajan. Esim. MLL noin 9e/h ja todella kannattaa, koska silloin kun itse saa hetken jotain muutakin elämää kuin sitä oman lapsen seuraa, se auttaa jaksamaan. Tai vaa nukkua sen ajan kun hoitaja vie vauvan vaunukävelylle. Myös neuvolasta ja lastensuojelusta voi pyytää apua, mikä on todella järkevää, eikä näännyttää itseään väsymykseen, koska pidemmän päälle se alkaa vaikuttaa mielenterveyteen.

Noin voi varmasti tehdä. Itse en kykene antamaan vieraalle ihmiselle aivan pientä vauvaa hoitoon.

Mikä estää lapsen isää hoitamasta pientä vauvaa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ystäville se heidän tilanne tuntuu raskaalta, kun lapsella nyt on ollut pari huonoa päivää, koska heillä ei ole samanlaista kokemusta kuin sinulla, mitä oikeasti on olla väsynyt.

Mä koittasin tehdä jotain mikä vie ajatukset muualle kuin vaan lapsiin, menkää vaikka leffaan ystävien kanssa ja vauva hoitoon.

Kukahan sitä vauvaa hoitaisi, jos on yksinhuoltaja?

Kotiin voi vaikka palkata hoitajan. Esim. MLL noin 9e/h ja todella kannattaa, koska silloin kun itse saa hetken jotain muutakin elämää kuin sitä oman lapsen seuraa, se auttaa jaksamaan. Tai vaa nukkua sen ajan kun hoitaja vie vauvan vaunukävelylle. Myös neuvolasta ja lastensuojelusta voi pyytää apua, mikä on todella järkevää, eikä näännyttää itseään väsymykseen, koska pidemmän päälle se alkaa vaikuttaa mielenterveyteen.

Noin voi varmasti tehdä. Itse en kykene antamaan vieraalle ihmiselle aivan pientä vauvaa hoitoon.

Mikä estää lapsen isää hoitamasta pientä vauvaa?

No mun tapauksessa tilanne on se, että ollaan yhden vanhemman perhe.

Olettaako kaikki aina automaattisesti, että kaikissa perheissä on kaksi vanhempaa? Neljäsosassa suomalaisia perheitä ei ole.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jotenkin tuli suru nyt taas uuden painoserän synnyttyä kaveripiiriin siitä kaikesta vauvakupla- ja rakkauskuplahössötyksestä. En ole päässyt itse kokemaan mitään tuollaista autuasta olotilaa, ollaan oltu täysin selviytymismoodissa koko ajan. Lapsi lakkasi karjumasta ekan kerran kolmekuisena, ja siinä vaiheessa aloin olla jo todella hapoilla. Kyllähän mä lasta valtavasti rakastan, hän on ihan maailman paras, mutta sellaista ihme vaaleanpunaista mammahöpsähdystä en todellakaan koskaan saanut kokea. Lähinnä vain tappavaa uupumusta, kauhua ja paniikkia.

Täällä! Vauva nyt 6kk ja olen ihan valmis osastolle. Tein pojasta lasun että saisin apua, mutta jonot Helsingissä niin pitkät, etten päässyt edes jonoon. Sossut sanoivat vaan että vauvalla ei ole hätää ja päättivät asiakkuuden.

Mutta mulla on hätä!!

Perhetyöntekijä tosin ei auttaisi unettomuuteen muutenkaan.

Olen valvonut nyt 9kk putkeen, vauvan allergiat valvottivat ekat 3kk ja nyt muu kehitys herättää..

Kun googletan lapsiperheen uni, tulee vinkkejä vauvan nukutukseen!

Olen ihan valmis osastolle ja toivon usein kuolemaa tai vakavaa sairautta itselleni.

Vauva on ihana ja päivisin oikea aurinko, mutta juuri siksi olen niin masentunut, kun vauvavuodesta jää käteen vain uupumus tuskin muistan tästä mitään.

Mistä äidin unettomuuteen saa apua?

Mihin pääsee nukkumaan?

Mies ei yksinkertaisesti voi valvoa öisin vaarallisen työn takia, aiheuttaisi univeloissaan ihmisten kuolemia. Hän on pakottanut mut vapaapäivinään nukkumaan eri huoneeseen, mutta tilanne on jo niin paha, etten stressitasoiltani saa unta.

Vauvan kanssa jaksan vaan minimin, ei puhettakaan että jaksaisin aloittaa muskaria tai uintia

Tarvitset ehdottomasti unilääkkeitä että pystyisit nukkumaan edes vapaapäivinäsi. Tietääkseni jotkut sopivat imetyksen kanssa kun saahan niitä joitakin käyttää raskaana ollessaankin. Ja muuta apua niin paljon kuin ikinä pystyt järjestämään, perhetyöntekijän että voit edes jollain tavalla levätä, läheisiä, palkattua apua, jos mahdollista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla ei mielestäni ollut mitään odotuksia vauvavuoden suhteen, tiesin kyllä, että voi olla tosi rankkaakin. Nyt kuitenkin alkaa pikku hiljaa näköjään purkautua tässä joku trauma, kun kuuntelee kavereiden onnellisia vauvajuttuja. Tuntuu tosi surulliselta, että meidän vauvavuosi meni näin. Tajuan kyllä järjellä, että turha sitä on surra, kun ei asialle mitään voi, ja pääasia on, että ollaan hengissä ja lapsesta on pidetty niin hyvää huolta kuin on pystytty. Myöhemmissä vaiheissa voi sitten tulla hienoja ja ihania juttuja. Näköjään silti surettaa, tuntuu niin kuin olisi menettänyt jotain, jonka kokemiseen oli vain yksi mahdollisuus. En liiottele, kun sanon, että oikeasti tuntuu, kuin olisi käynyt lähellä kuolemaa. Siitä on äitiyden onni ja hehku kaukana, kun ei nuku vuoteen. Siis oikeasti, ei silleen "taas se herätti kuudelta, voi ei." Ap

Ne, joilla on ollut helppo vauvavuosi, valittavat usein, kuinka lapsi on muuttunut hankalaksi vuoden iässä, me, joilla vauvavuosi oli maanpäällinen helvetti, ihmetellään jossain vaiheessa, kuinka lapsesta on tullut helppo. Mikään ei tunnu enää niin kamalalta (vrt helppoihin vaivoihin) kun sen vauvavuoden unettomuuden ja sekoamisen on kokenut. Kaiken ottaa vastaan jotenkin eri tavalla.

Meillä oli pienet kaksoset, toisella koliikki, refluksi ja atopia, toisella vatsavaivoja ja refluksi. Jatkuvaa valvomista öisin ja päivisin nukkuivat täysin eri rytmissä, yleensä 20 min unia liikkuvissa vaunuissa. Kävelin sateessa, rännässä, lumessa, pakkasessa. Heilutin vaunuja sisällä koko unien ajan. Öisin olin seota ja sain paniikkikohtauksia kun kello lähenteli aamua enkä ollut nukkunut vielä koko yönä. Muistan kun joku yö itkin kylppärissä miehelle että tapan itseni. Muistan kun mietin että hakkaan kalloni kylppärin seinään. Tainnutan itseni tai ikiuneen, aivan sama. Huh, se oli ihan hirveää. En pystynyt nukkumaan edes silloin kun lapset nukkui yliväsymykseni vuoksi. Päivisin en nukkunut kertaakaan. Nyt lapset on reilu vuoden ja toisen lapsen heräilyt helpotti 7 kk iässä, toisen 12 kk iässä. Kummankin unet helpotti eniten siirrosta omaan huoneeseen. Perhetyöntekijä neuvoi uniasioissa ja tärkeintä oli hänen rohkaisunsa siirtää lapset omiin huoneisiin. Lapset ovat äärimmäisen herkkiä heräämään ja oma rauha on heille toiminut. Vatsavaivat ovat ajan kanssa hellittäneet, mutta ei loppuneet.

Toisinaan on vielä öitä, että herätään pariksi tunniksi tai useita kertoja, mutta pääosin yksi herätys yöllä. Mies hoitaa jokaisen yöheräämisen. Hän osaa nukahtaa heti uudestaan, kun minä jään tunti kausiksi hereille. Päiväunet ovat edelleen surkeat. Valvoin jo raskausaikana viimeiset 6 kk kauheiden liitoskipujen vuoksi ja heräsin 45 min välein. Eli jo raskausaikana sain univelat niskaani. Kun lapsen täyttivät vuoden, muisteltiin miehen kanssa mennyttä ja totesin sen olleen ihan järkyttävän rankkaa ja olin surullinen, etten kokenut ihanaa vauvavuotta, kerroin kokeneeni sen traumaattiseksi, kuten ap. Tarvitsisin varmasti keskusteluapua asian purkamiseen, mutta puhuminen asiasta on hankalaa. Muutenkin minulla on voimakkaat defenssit päällä. En pysty ääneen toteamaan, kuinka kamalaa on ollut ilman itkua. Kerroin aina neuvolassakin, että meillä menee "ihan mukavasti".

Voimia AP ja muut samaa kokevat. Minulle on helpottanut se että suuntaan vaikeina hetkinä ajatukseni tulevaan ja ajattelen siitä toiveikkaasti. Koliikki oli kauheaa, muuta laskin päiviä, että vauva on kolme kk. No ei se heti silloin loppunut mutta helpotti kyllä.

Voi luoja mistä ootte selvinneet! Ole ylpeä itsestäsi! Halauksia! Oot super.

Kiitos! Ihana kommentti. Se on ihmeellistä, mihin me äidit (ja isät, täällä suuri merkitys sillä, että mies osallistuu täysin) taivutaan. En tiiä millä sinnillä selvittiin, mutta selvittiin. Valitettavasti järjestelmä luottaa siihen että äidit vaan jaksaa ilman apua, vaikka ne huutaisi hätää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla ei mielestäni ollut mitään odotuksia vauvavuoden suhteen, tiesin kyllä, että voi olla tosi rankkaakin. Nyt kuitenkin alkaa pikku hiljaa näköjään purkautua tässä joku trauma, kun kuuntelee kavereiden onnellisia vauvajuttuja. Tuntuu tosi surulliselta, että meidän vauvavuosi meni näin. Tajuan kyllä järjellä, että turha sitä on surra, kun ei asialle mitään voi, ja pääasia on, että ollaan hengissä ja lapsesta on pidetty niin hyvää huolta kuin on pystytty. Myöhemmissä vaiheissa voi sitten tulla hienoja ja ihania juttuja. Näköjään silti surettaa, tuntuu niin kuin olisi menettänyt jotain, jonka kokemiseen oli vain yksi mahdollisuus. En liiottele, kun sanon, että oikeasti tuntuu, kuin olisi käynyt lähellä kuolemaa. Siitä on äitiyden onni ja hehku kaukana, kun ei nuku vuoteen. Siis oikeasti, ei silleen "taas se herätti kuudelta, voi ei." Ap

Ne, joilla on ollut helppo vauvavuosi, valittavat usein, kuinka lapsi on muuttunut hankalaksi vuoden iässä, me, joilla vauvavuosi oli maanpäällinen helvetti, ihmetellään jossain vaiheessa, kuinka lapsesta on tullut helppo. Mikään ei tunnu enää niin kamalalta (vrt helppoihin vaivoihin) kun sen vauvavuoden unettomuuden ja sekoamisen on kokenut. Kaiken ottaa vastaan jotenkin eri tavalla.

Meillä oli pienet kaksoset, toisella koliikki, refluksi ja atopia, toisella vatsavaivoja ja refluksi. Jatkuvaa valvomista öisin ja päivisin nukkuivat täysin eri rytmissä, yleensä 20 min unia liikkuvissa vaunuissa. Kävelin sateessa, rännässä, lumessa, pakkasessa. Heilutin vaunuja sisällä koko unien ajan. Öisin olin seota ja sain paniikkikohtauksia kun kello lähenteli aamua enkä ollut nukkunut vielä koko yönä. Muistan kun joku yö itkin kylppärissä miehelle että tapan itseni. Muistan kun mietin että hakkaan kalloni kylppärin seinään. Tainnutan itseni tai ikiuneen, aivan sama. Huh, se oli ihan hirveää. En pystynyt nukkumaan edes silloin kun lapset nukkui yliväsymykseni vuoksi. Päivisin en nukkunut kertaakaan. Nyt lapset on reilu vuoden ja toisen lapsen heräilyt helpotti 7 kk iässä, toisen 12 kk iässä. Kummankin unet helpotti eniten siirrosta omaan huoneeseen. Perhetyöntekijä neuvoi uniasioissa ja tärkeintä oli hänen rohkaisunsa siirtää lapset omiin huoneisiin. Lapset ovat äärimmäisen herkkiä heräämään ja oma rauha on heille toiminut. Vatsavaivat ovat ajan kanssa hellittäneet, mutta ei loppuneet.

Toisinaan on vielä öitä, että herätään pariksi tunniksi tai useita kertoja, mutta pääosin yksi herätys yöllä. Mies hoitaa jokaisen yöheräämisen. Hän osaa nukahtaa heti uudestaan, kun minä jään tunti kausiksi hereille. Päiväunet ovat edelleen surkeat. Valvoin jo raskausaikana viimeiset 6 kk kauheiden liitoskipujen vuoksi ja heräsin 45 min välein. Eli jo raskausaikana sain univelat niskaani. Kun lapsen täyttivät vuoden, muisteltiin miehen kanssa mennyttä ja totesin sen olleen ihan järkyttävän rankkaa ja olin surullinen, etten kokenut ihanaa vauvavuotta, kerroin kokeneeni sen traumaattiseksi, kuten ap. Tarvitsisin varmasti keskusteluapua asian purkamiseen, mutta puhuminen asiasta on hankalaa. Muutenkin minulla on voimakkaat defenssit päällä. En pysty ääneen toteamaan, kuinka kamalaa on ollut ilman itkua. Kerroin aina neuvolassakin, että meillä menee "ihan mukavasti".

Voimia AP ja muut samaa kokevat. Minulle on helpottanut se että suuntaan vaikeina hetkinä ajatukseni tulevaan ja ajattelen siitä toiveikkaasti. Koliikki oli kauheaa, muuta laskin päiviä, että vauva on kolme kk. No ei se heti silloin loppunut mutta helpotti kyllä.

Voi luoja mistä ootte selvinneet! Ole ylpeä itsestäsi! Halauksia! Oot super.

Kiitos! Ihana kommentti. Se on ihmeellistä, mihin me äidit (ja isät, täällä suuri merkitys sillä, että mies osallistuu täysin) taivutaan. En tiiä millä sinnillä selvittiin, mutta selvittiin. Valitettavasti järjestelmä luottaa siihen että äidit vaan jaksaa ilman apua, vaikka ne huutaisi hätää.

Jostain joskus luin, että tosi hankalan alun jälkeen saattaa olla, että vanhemmilla ja lapsilla tulee olemaan erityisen hyvä ja lämmin tiimihenki jatkossa. Ehkä teillekin käy näin. Musta ei silti kuulosta yhtään ylimitoitetulta, että saisit/te purkaa tätä kokemusta jossain (perheneuvola?), koska kyllähän noin rankka alku on tosi traumaattinen, ja saattaa jäädä arveksi. Ihaninta tietysti olisi, jos omassa tukiverkostossa olisi sellaisia ihmisiä, joille voisi itkeä asian ulos, mutta ei niin välttämättä todellakaan ole. Kaikkea hyvää teidän perheelle!

Tsemppiä!!!

Up