En jaksa taistella elämää vastaan enää

Olen jatkuvasti alakuloinen, mietin kuolemaa, minulla ei oikeastaan ole mitään miksi haluaisin pysyä elossa, ehkä perhe kuitenkin. Olen kai oikeasti hirveän herkkä ihminen, mikä estää minua tuntemasta kiintymystä, rakkautta tai vastaavaa. Ei tässä maailmassa ole paikkaa missä voisin olla onnellinen, en ole elämän kovettama, vaan elämän pieksemä. Haluaisin kyllä rakkautta, mutta en kykene siihen, kaikki tuntuu niin etäiseltä, vaikka olisin lähellä.

Minulla on ollut kohtalaisen rankka lapsuus/nuoruus, mikä varmaan osittain vaikuttaa nykyhetkeen. Tällä hetkellä asun vielä vanhempien luona, jouduin jättämään työpaikan, eikä ole enää mitään tekemistä tai sisältöä. Olen siis 20-vuotias.

Tämä voi kuulostaa oudolta ja pieneltä asialta, mutta osasyy tähän masennukseen ja ahdistukseen on oma ihoni, siis couperosaiho, jossa verisuonia näkyvillä ja punoittavia länttejä. Hoidan ihoa hellästi, mutta se ei poista sitä, että tämä ihon ulkonäkö rajoittaa omaa elämää, en tiedä mitä voin tehdä enää, koska en halua tämän pahenevan, tällä hetkellä ei ole vielä hirveä, mutta sitä kohti olen menossa. Ajattelen kaiken tuon ihon kautta, missä voin asua, miten liikkua, missä olla töissä. Olen ihoni vanki, ja mieleni.