Lue keskustelun säännöt.
Tajusin vasta yli nelikymppisenä, että minulla on todennäköisesti epävakaa pers.häiriö
18.07.2022 |
En pysty keskittymään mihinkään pitkään, saan päähänpistoja, jotka ei ole järkeviä, mielialani vaihtelee kuin vuoristoradassa ja nuorempana käytin päihteitä liikaa ja olin todella toksisissa parisuhteissa. Mutta toisin kuin tuon oireisiin yleensä kuuluu, en tehnyt siitä kellekään ongelmaa, koska pelkäsin häpeää. Olen alkoholistien lapsi, jolla on taustalla lastenkotijaksokin. Olen siis skitsoillut pääni sisällä, mutta esittänyt ulos että kaikki on ok.
Sain suoritettua yhden aika jämä-ammatin, jota olen kuitenkin tehnyt, mutta vaihtanut työpaikkoja kuin sukkia. En ole ihan tyhmä, joten kaksi kertaa olen päässyt ammattikorkeaankin jatkamaan opintoja, jotka olen keskeyttänyt. Terapiassa kävin pari vuotta, se auttoi jonkin verran, mutta terapeutti ei tätä asiaa jotenkin tajunnut. Hän katsoi että olen väärällä alalla. Niin olenkin, mutta on siinä muutakin. Psykiatri arveli, että minulla on ahdistuneisuushäiriö. On se varmasti sekin, mutta kyllä minä taidan olla epävakaa.
Jotenkin tylyä tajuta, että sehän siellä taustalla on koko ajan ollut. Kaikki ne typerät temput, joista oli vain haittaa itselleni. Ikä on tosin helpottanut sitä jonkin verran, mutta edelleen mielialani saattaa vaihdella nopeasti ja oudoista syistä. En saanut lapsena perusturvaa, koin väkivaltaa ja molemmat vanhempani olivat epäluotettavia juoppoja.
Ajattelin vain kirjoittaa tämän, en tiedä miksi. En tiedä onko tuohon edes mitåän hoitoa, masennuslääkkeitä toki syön, jotka on mielialaa vähän tasanneet. Mutta yhä edelleen en tiedä minkälainen päivä tulee: aamulla sevoi näyttää hyvältä, mutta, joku asia saattaa hetkessä muuttaa sen toiseksi. Ehkä ikä auttaa. Päihteet ja huonot parisuhteet on ohi, hyvä puoliso on, mutta joskus hän kärsii kun olen hiljainen tai sitten kiukkuinen. Saan sen hallittua kohtuullisesti, lähden mieluummin kävelemään ulos kun kiusaan toista. Joskus rauhalliset jaksot kestävät viikkojakin.
Tämmöistä.
Kommentit (34)
Minulla on vähän samanlaista oireilua. Ei sitä kukaan oikein osaa aavistaa (paitsi parisuhteissa puolisot), että olen (ollut) todella päästäni sekaisin.
Koko lapsuus meni aikuisten ongelmia kuunnellessa ja osansa sai itsekin, kun ei mitään osannut tehdä oikein. Vanhemmat ryyppäsivät joka viikonloppu. Jättivät yksin kotiin nukkumaan ja lähtivät ryyppäämään kavereilleen tai baareihin. Puhuivat humalassa tai selvinpäinkin kovaan ääneen asioita, jotka eivät sovi lasten korville.
Etenkin toinen vanhemmista pisti aina oman tyytyväisyytensä kaiken muun edelle ja antoi kuulua, jos joku toimi hänen mielestään väärin, oli kyseessä sitten roskapussin vieminen 5 minuuttia myöhässä tai verhojen jättäminen väärään asentoon.
Koko elämäni olen kuunnellut sivusta, kun hän täysin silmittömästi haukkuu läheisiään , toista vanhempaani päin naamaa ja muita tyylikkäästi selän takana tai piilo*ittuillen. Oman osani olen myös saanut. Kaikki valintani on ensin joko kehuttu valheellisesti ja sitten haukuttu pystyyn jälkikäteen, kun olen kaikista haavoittuvaisimmillani tai sitten suoraan dumattu kaikki mitä teen tai aion tehdä.
Avunhuudot jätettiin omaan arvoonsa. Sain teininä maata huoneessani rauhassa, eikä kukaan kysynyt miten minulla menee, huusivat vain että mitä sä siinä makaat, mene ulos, tee jotain kuin se ja se (parempi nuori kuin minä) ja naurettiin päälle että oletko muka masentunut? Pitääkö sinut hullujenhuoneelle viedä? Häpeäisit!
Sitten aikuistuttuani aloin käyttää alkoholia turruttaakseni tunteeni. Päädyin itkemään lukuisia kertoja tuntikausiksi baarien vessakoppeihin ja kavereiden sohvannurkkiin kotibileissä. Aina se sama kaava -> liikaa viinaa -> estot pois -> itkua itkua itkua -> muisti poikki. Joinakin kertoina tapahtui hirveitä asioita, että minun täytyykin olla jollain tasolla onnekas että olen vielä elossa.
Ajauduin kuitenkin onnekseni parisuhteisiin kilttien miesten kanssa. Alussa hurmasin heidät läpikotaisin väkisin painostaen parisuhteeseen. Idealisoin toisen ihmisen täysin. Hirvittävä hylkäämisen pelko pilasi kaikki suhteet ja teki yhteiselosta ja koko elämästä hirveää sekoilua. Koulut jäi kesken parisuhteiden takia. Koko elämä valui ohi toisessa ihmisessä kiinni riippuen.
Sitten täytin 30 ja pian 35 ja nyt olen vihdoin 38-vuotiaana saanut ehkä kiinni siitä, mikä minua nuorempana vaivasi. Monet oireilut tuntuvat tosin enää haaleilta muistoilta, mutta identiteetin puute ja tyhjyyden tunne vaivaavat edelleen. Diagnoosina vain ahdistuneisuushäiriö ja masennus.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Miksi kaikki haluaa itselleen jonkun diagnoosin? Harva on tasainen tunteiltaan, toiset vaan on oppineet hillitsemään itsensä paremmin ulospäin.
Mitä sä huutelet ihmiselle joka on kahden alkoholistin lapsi ja joutunut lastenkotiinkin? Tuliko hyvä mieli? Hän on aivan asiallinen eikä loukkaa ketään. Mieti vähän käytöstäsi.
Vierailija kirjoitti:
Minulla on vähän samanlaista oireilua. Ei sitä kukaan oikein osaa aavistaa (paitsi parisuhteissa puolisot), että olen (ollut) todella päästäni sekaisin.
Koko lapsuus meni aikuisten ongelmia kuunnellessa ja osansa sai itsekin, kun ei mitään osannut tehdä oikein. Vanhemmat ryyppäsivät joka viikonloppu. Jättivät yksin kotiin nukkumaan ja lähtivät ryyppäämään kavereilleen tai baareihin. Puhuivat humalassa tai selvinpäinkin kovaan ääneen asioita, jotka eivät sovi lasten korville.
Etenkin toinen vanhemmista pisti aina oman tyytyväisyytensä kaiken muun edelle ja antoi kuulua, jos joku toimi hänen mielestään väärin, oli kyseessä sitten roskapussin vieminen 5 minuuttia myöhässä tai verhojen jättäminen väärään asentoon.
Koko elämäni olen kuunnellut sivusta, kun hän täysin silmittömästi haukkuu läheisiään , toista vanhempaani päin naamaa ja muita tyylikkäästi selän takana tai piilo*ittuillen. Oman osani olen myös saanut. Kaikki valintani on ensin joko kehuttu valheellisesti ja sitten haukuttu pystyyn jälkikäteen, kun olen kaikista haavoittuvaisimmillani tai sitten suoraan dumattu kaikki mitä teen tai aion tehdä.Avunhuudot jätettiin omaan arvoonsa. Sain teininä maata huoneessani rauhassa, eikä kukaan kysynyt miten minulla menee, huusivat vain että mitä sä siinä makaat, mene ulos, tee jotain kuin se ja se (parempi nuori kuin minä) ja naurettiin päälle että oletko muka masentunut? Pitääkö sinut hullujenhuoneelle viedä? Häpeäisit!
Sitten aikuistuttuani aloin käyttää alkoholia turruttaakseni tunteeni. Päädyin itkemään lukuisia kertoja tuntikausiksi baarien vessakoppeihin ja kavereiden sohvannurkkiin kotibileissä. Aina se sama kaava -> liikaa viinaa -> estot pois -> itkua itkua itkua -> muisti poikki. Joinakin kertoina tapahtui hirveitä asioita, että minun täytyykin olla jollain tasolla onnekas että olen vielä elossa.
Ajauduin kuitenkin onnekseni parisuhteisiin kilttien miesten kanssa. Alussa hurmasin heidät läpikotaisin väkisin painostaen parisuhteeseen. Idealisoin toisen ihmisen täysin. Hirvittävä hylkäämisen pelko pilasi kaikki suhteet ja teki yhteiselosta ja koko elämästä hirveää sekoilua. Koulut jäi kesken parisuhteiden takia. Koko elämä valui ohi toisessa ihmisessä kiinni riippuen.
Sitten täytin 30 ja pian 35 ja nyt olen vihdoin 38-vuotiaana saanut ehkä kiinni siitä, mikä minua nuorempana vaivasi. Monet oireilut tuntuvat tosin enää haaleilta muistoilta, mutta identiteetin puute ja tyhjyyden tunne vaivaavat edelleen. Diagnoosina vain ahdistuneisuushäiriö ja masennus.
Niin paljon tuttua, niin paljon. Käsittämättömän paljon sama kaava kuin minulla. Ja se ikuinen ulkopuolisuuden tunne.
Kaikkea hyvää sinulle!
ap
22 lisää pitkään tekstiinsä vielä:
Minäkin olen vihannut jokaista työpaikkaani ja opiskelukin kiinnostaa vain sen hetken, kun saa haaveilla siitä, miten kaikki muuttuu, kun minusta tulee arkeologi tms. ,kunnes itse opiskelu pääsee käyntiin ja motivaatio lopahtaa. Yhtäkkiä on joku parisuhdekriisi, elämänhalu katoaa, jokin muu ala alkaa kiinnostaa, en näe enää itseäni siinä ammatissa, työpaikassa, niiden ihmisten seurassa jne. Tuntuu kuin olisin ollut koko elämäni pakomatkalla jostain, enkä löydä sitä rauhaa, missä voisin vain olla tyytyväinen ja oma itseni.
Minullekin on sanottu että olen ADHD ja autisti, mutta eivät ne ihmiset ole tienneet koko totuutta pääni sisäisestä maailmasta.
Ap vaikutat kirjoituksistasi päätellen lahjakkaalta ihmiseltä, olet pohtinut ja jäsentänyt itseäsi hyvin. Et vaikuta minusta lainkaan epävakaalta. Epävakaaseen ihmiseen ei voi luottaa. Etköhän mahdunne ihan normaalin kirjon sisälle. Toki traumatausta, masennus ja ahdistuneisuus sinulla vaikuttaa taustalla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Terapiaa! Mutta tuli kyllä mieleen voisko olla dissosiaatiohäiriö? Hmm en ole tosin varma meneekö kuvaamasi oireet siihen, mutta tää tuli mieleen kun kuvasit lapsuuttasi. :( Mulla ei noin paha lapsuus, mutta dissosiaatiohäiriö on. Siihenkin kuuluu tilojen vaihtelut.
Sekin on mahdollista, tosin en ehkä koe sellaista tunnetta, mitä dissossa sanotaan olevan. Olen aina "kartalla" jne. Mutta en tosiaan tunne dissoa kovin hyvin.
ap
Niin mäkin luulin ja tein vaativaa asiantuntijatyötä. Mutta kun aloin oikeasti tutustumaan itseeni, oloihin ym.löytyikin kaikkea muutakin. Tosin sä et ilmeisesti ole uupunutkaan, ylikuormittuneena ne disson oireet alkaa olla paljon selkeämpiä. Ehkei sulla ole dissosiaatiohäiriötäkään.
Mielenkiintoinen aloitus ja olen pohtinut samoja asioita. Minulla on diagnosoitu adhd aikuisiällä ja minulla on ollut traumatisoiva lapsuus. Mutta olen itsekseni välillä pohtinut että voisivat nämä jutut epävakauttakin olla. Adhd:n tiettyyn alatyyppiin muuten kuuluu myös tunnetilojen intensiivisyys ja vaihtelu eli ei se välttämättä todista suuntaan tai toiseen onko sitä tai ei.
Nykyään hävettää oma lyhytjänteisyys monessa touhussa. Työelämää en oikein jaksaisi mutta olen onnistunut ihan mukavan vakityön saamaan. Velkaa on jo kun verran ihan vaan impulsiivisen rahankäytön vuoksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ap vaikutat kirjoituksistasi päätellen lahjakkaalta ihmiseltä, olet pohtinut ja jäsentänyt itseäsi hyvin. Et vaikuta minusta lainkaan epävakaalta. Epävakaaseen ihmiseen ei voi luottaa. Etköhän mahdunne ihan normaalin kirjon sisälle. Toki traumatausta, masennus ja ahdistuneisuus sinulla vaikuttaa taustalla.
Kiitos. Traumataustahan minulla on ja ahdistuneisuus, niistä ei epäilystäkään. Ahdistuneisuushäiriö on ainoa diagnoosi tosin.
ap
Vierailija kirjoitti:
Ap vaikutat kirjoituksistasi päätellen lahjakkaalta ihmiseltä, olet pohtinut ja jäsentänyt itseäsi hyvin. Et vaikuta minusta lainkaan epävakaalta. Epävakaaseen ihmiseen ei voi luottaa. Etköhän mahdunne ihan normaalin kirjon sisälle. Toki traumatausta, masennus ja ahdistuneisuus sinulla vaikuttaa taustalla.
Sulla taitaa olla aika vanhanaikainen käsitys siitä mitä on epävakaa persoonallisuushäiriö. Jää usein vieläkin diagnosoimatta just fiksuilta ja enemmän sisäänpäin oireilevilta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Traumatisoituminen oirekirjoineen sekoitetaan monesti ADHD:seen..
Omat oireeni eroavat mielestäni adhd:sta siinä ettei ADHD:n keskittymiskyvyttömyys ja impulsiivisuus yleensä aiheuta itsetuhoisia ajatuksia, tunnetta siitä, ettei ole olemassa edes itselleen saati muille, pakonomaista toisen ihmisen kontrolloinnin tarvetta hylkäämisen pelossa ja ns. elämistä toisen ihmisen kautta. Monesti varastan jonkun ihailemani ihmisen identiteetin ja yritän hetken elää kuin hän. Olen tehnyt isoja impulsiivisia elämänsuunnan muutoksia sen perusteella millainen ihailemani ihminen on. Kykenen jopa pääsemään vaikeille aloille opiskelemaan pelkästään sillä motivaatiolla, että joku ihailemani ihminen on sillä alalla.
T.22
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hei te kaksi tarinanne jakanutta, ap ja toinen. Miten ihanaa, että olette molemmat edelleen täällä ja noin upeasti pystyneet pohtimaan mennyttä ja nykyistä. Se jos mikä on hienoa, liian moni sortuu painolastin alla. Tiedostaminen on tärkeintä, silloin voi opetella työkaluja tiettyjen olojen pysäyttämiseen eikä tarvitse vetää ranttaliksi huomaamattaan/vasten tahtoaan. Diagnoosi helpottaa työkalujen löytämistä, mutta sen puuttuminen ei estä sitä. Megapaljon tsemppiä ja lämmin etähalaus<3
Kiitos kaikille vastauksista. Tosi kivaa että moni viitsi vastata ystävällisesti ja hyvin. Nyt minun pitää alkaa nukkumaan, huomenna on uusi päivä (ja toivottavasti kiva).
ap
En minä diagnoosia haluamalla halua, vaan haluan tietää mikä minulla on ollut sieltä lapsuudesta saakka. Ja kuten sanoin, olen pitänyt nämä asiat ihan omana tietonani, enkä huudellut kenellekään. Alkoholistien lapsen häpeä ei helpolla päästä otteestaan.
ap