Suostuisitko muuttamaan pitkässä parisuhteessa erilleen mutta jatkamaan seurustelua?

Syystähän se täysin riippuisi. Minun voi itseni olla vaikea saada nykyiseltä asuinpaikkakunnaltamme uutta työpaikkaa, jos nykyisestä lähden. Ei siis ole ollenkaan mahdoton ajatus, että vielä palaisinkin Helsinkiin ja palaisimme takaisin etäsuhteeseen.

Vierailija kirjoitti:

Sehän olis optimaalista, mutta kummankin elintaso putoaisi roimasti. Usein haavelenkin omasta pikku asunnosta, jota sisustelisin.

Meillä kummankaan elintaso ei romahtaisi. Tietysti asumiskulut nousisivat molemmilla, mutta ennen avoliittoon muuttoamme olimme asuneet vuosia yksin ja siksi pärjäisimme jälleen erillään.

En halua koskaan olla siinä tilanteessa, että elintasoni olisi puolisostani riippuvainen!

Kuulostaa mahtavalta, omaa rauhaa.

Eikö sitä voi vaan erota?

En suostuisi. Olen "päässyt" jo kokeilemaan sitä avioliitossani. Asuimme ensin vuosia yhdessä, sitten jouduimme etäsuhteeseen töiden vuoksi ja nyt olemme taas asuneet yhdessä pari vuotta. Etäsuhdevuodet olivat rankkaa aikaa enkä koe erillään asumisen sopivan minulle.

Minun mies on ihana, meillä menee tosi hyvin yhdessä. Samanlainen huumori, yhteisiä harrastuksia, hyvää seksiä, kotityöt ja kulut jaetaan. Mutta mies on aika epäsosiaalinen muiden ihmisten seurassa. Jaksaa seurustella maksimissaan tunnin-kaksi. Itse olen paljon sosiaalisempi. Tämän takia en oikein viitsi kutsua vieraita. Olenkin ajatellut että kaksi asuntoa lähekkäin olisi kiva. Voisimme olla paljon yhdessä mutta toisaalta voisin omassa kodissani kutsua luokseni ystäviä ja sukulaisia niin usein kuin hyvältä tuntuu. En ole ruvennut ottamaan asiaa puheeksi mutta otan kyllä jos tulee joku otollinen tilaisuus. Mies kyllä tietää että hän on minulle rakkainta maailmassa, en usko että puheeksi ottamisesta tulee mitään ongelmaa. Enemmän mietityttää käytännön toteutus ja kustannukset.

Vierailija kirjoitti:

En suostuisi. Olen "päässyt" jo kokeilemaan sitä avioliitossani. Asuimme ensin vuosia yhdessä, sitten jouduimme etäsuhteeseen töiden vuoksi ja nyt olemme taas asuneet yhdessä pari vuotta. Etäsuhdevuodet olivat rankkaa aikaa enkä koe erillään asumisen sopivan minulle.

Mieheni teki paljon matkatöitä lastemme ollessa pieniä ja en kokenut niitä vuosia millään tavalla rankkana aikana. Vaikka olin yksin lasten kanssa omakotitalossa, niin aika meni nopeasti, todella kivasti ja lapsetkin muistelevat vieläkin, että meillä oli mukavaa. Ehkä sitä ei voi verrata etäsuhteeseen, koska mies oli vain noin viikon pari kuukaudesta pois ja sen kahden viikon aikana teki pitkää työpäivää arkisin, mutta tiedän, että pärjäisin erittäin hyvin yksin vaikka tässä omakotitalossa. Minulle ei ole mikään ongelma tehdä kaikkia talon vaatimia töitä ja yksinäisyyttä en ole ikinä pelännyt, vaan nauttinut rauhasta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä olen tuolla asialla leikitellyt vuoden verran.

Olemme nyt olleet yhdessä 29 vuotta. Tiedän, että jos mies pääsis edes jyvälle tuosta ajattelusta, niin hän loukkaantuisi pahasti. Eroaisikin kokonaan. Jos mies ei tapoineen kelpaa, niin olkoot akka sitten itekseen. Hän on muutamia kertoja noin tuumannut toisissa yhteyksissä.

Kyllä minäkin loukkaantuisin, naiset osaa sitten olla itsekkäitä ja ilkeitä. Se on joko koko paketti tai sitten ei ollenkaan. Liian teini meininkiä erota ja palata ja erota ja palata.

Vai riittäiskö mulle tää yhteinen elämä, kun vieläkään ne kalsarit ja tiskit eivät mene paikoilleen. Eikö se ole itsekästä, kun jatkuvasti... äh.

Lisäksi meillä pojat on nyt 17 ja 19 vuotiaat. Mä en ehkä enää halua asua poikamiesläävässä yksin naisena ja keräillä toisten jälkiä... olen yrittänyt jopa sopeutua. En välttämättä siivoa kuukauteen ollenkaan.... Argh.

Mä haluan ulos.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä olen tuolla asialla leikitellyt vuoden verran.

Olemme nyt olleet yhdessä 29 vuotta. Tiedän, että jos mies pääsis edes jyvälle tuosta ajattelusta, niin hän loukkaantuisi pahasti. Eroaisikin kokonaan. Jos mies ei tapoineen kelpaa, niin olkoot akka sitten itekseen. Hän on muutamia kertoja noin tuumannut toisissa yhteyksissä.

Kyllä minäkin loukkaantuisin, naiset osaa sitten olla itsekkäitä ja ilkeitä. Se on joko koko paketti tai sitten ei ollenkaan. Liian teini meininkiä erota ja palata ja erota ja palata.

Vai riittäiskö mulle tää yhteinen elämä, kun vieläkään ne kalsarit ja tiskit eivät mene paikoilleen. Eikö se ole itsekästä, kun jatkuvasti... äh.

Lisäksi meillä pojat on nyt 17 ja 19 vuotiaat. Mä en ehkä enää halua asua poikamiesläävässä yksin naisena ja keräillä toisten jälkiä... olen yrittänyt jopa sopeutua. En välttämättä siivoa kuukauteen ollenkaan.... Argh.

Mä haluan ulos.

Olisiko kannattanut opettaa pojille normaali järjestyksenpito? Ei se olisi ollut edes vaikeaa.

Se olisi ihanaa. Olen ehdottanut sitä miehelle, mutta hänen mielestään se tarkoittaisi eroa. Minusta taas sillä ratkeaisi yksi suurimmista riidoista (raha-asiat) ja muutama pienemmistä, kuten minulla tilan ja hiljaisuuden tarve, eikä tarvitsisi sietää sotkuja tai muutenkaan riidellä kotitöistä... Lisäksi nukun huonosti toisen vierellä, mutta kaksiossa ei toista makuuhuonetta ole ja kolmioon ei ole varaa. Ja kyllä, kahteen yksiöön tai vaikka kaksioonkin olisi varaa tukijärjestelmän takia. Toinen on opiskelija ja toinen pätkätöissä...

Noin päin ei tule onnistumaan paitsi tietysti jos se seurustelusuhde on vapaa suhde . Sama erota kunnolla heti

Ei ainakaan kävisi kateeksi tuollaista tilannetta, joka olisi liian epävarma minulle. En kestäisi enää tällä iällä, kaipaan vakautta ja vakaata parisuhdetta en sellaista joita oli parikymppisenä.

Mulle on ehdotettu tällaista. En suostunut erottiin.