Hoitajat! Suretteko koskaan potilaanne kuolemaa henkilökohtaisella tasolla, vai onko se "vain työtä"?

Ihan sama, kuolkoon jos tykkää.

Riippuu elämän laadusta. Jos on muistamaton, täysin autettava vanha ihminen, niin kyllä sen ajan ymmärtää täyttyneen. Toista se on elämänsä alussa olleiden kohdalla. Tulee surku menetetyistä vuosista.

En ole enää alalla, mutta kyllä mä surin. Edelleen ovat osa hyvin mielessä. Sellaisia kauniita muistoja.

Olin vanhuspuolella. Hoidettavat ei olleet kaikki huonokuntoisia eli osa oli ihan kohtuullisen hyvässä kunnossa. Juuri näissä oli niitä, joita surin. Ihania ihmisiä ja kun pitkään hoiti, kyllä siinä tippa tuli silmään, kun oma hoidettava kuoli.

Ihan rauhallisestihan suurin osa kuolee ja siinä ei ole mitään kamala tai pelottavaa. Jäljelle jää vain kuori.

Kun laitoimme vainajaa kuntoon, avasimme aina ikkunan, että sielu pääsee vapaaksi.

Pienellä paikkakunnalla on usein tuttuja, miltä se tuntuu? Yksi nainen ei halunnut isäni omahoitajaksi, koska koki isän liian läheiseksi. Isä oli tuntenut hänet vauvasta saakka.

Vierailija kirjoitti:

En ole enää alalla, mutta kyllä mä surin. Edelleen ovat osa hyvin mielessä. Sellaisia kauniita muistoja.

Olin vanhuspuolella. Hoidettavat ei olleet kaikki huonokuntoisia eli osa oli ihan kohtuullisen hyvässä kunnossa. Juuri näissä oli niitä, joita surin. Ihania ihmisiä ja kun pitkään hoiti, kyllä siinä tippa tuli silmään, kun oma hoidettava kuoli.

Ihan rauhallisestihan suurin osa kuolee ja siinä ei ole mitään kamala tai pelottavaa. Jäljelle jää vain kuori.

Kun laitoimme vainajaa kuntoon, avasimme aina ikkunan, että sielu pääsee vapaaksi.

Kiitos sinulle:)

En tiennytkään että "sielu" on niin kiinteää ainetta ettei se pääse lasin läpi tai vaikka tuuletuskanavasta tarpeen tullen livahtamaan 😂

Suren kyllä jokaista. Joidenkin kuolema on helpompi käsitellä, toisten jopa hyvinkin vaikea. Itselläni se riippuu pitkälti kuolleesta henkilöstä ja miten ovat kuolleet. Kaikki hoitamani ihmiset ovat olleet itselleni tärkeitä, kukin omalla tavallaan.

Minulla on asiakkaita, ei potilaita, koska työskentelen vanhusten hoivayksikössä. Meillä jokainen asiakas on oma persoonansa ja asiakkaan elämänhistoriaan perehtyminen on tärkeä osa työtä. Myös toivon ja lohdun antaminen asiakkaille, joilla on muistisairaus. Joku asuu meillä ennen kuolemaansa 2 kk ja joku toinen 4 vuotta. Etenkin pitkään asuviin asiakkaisiin kiintyy. Meillä on omahoitajat, jotka ottavat enemmän vastuuta omahoidettavien asiakkaidensa hoidosta. Välillä tulee ikäväkin persoonia, joita on saanut tuntea.

Vierailija kirjoitti:

En tiennytkään että "sielu" on niin kiinteää ainetta ettei se pääse lasin läpi tai vaikka tuuletuskanavasta tarpeen tullen livahtamaan 😂

Se nyt onkin sellainen vanha tapa vaan, jota itsekin tykkään noudattaa jos vaan huoneessa on avattava ikkuna. Tuntuu siinä hetkessä ihan tärkeältäkin asialta, ja kunnioittaa vainajaa ja perinteitä. Vaikka olen siis erikoissairaanhoidossa, enkä erityisesti vanhusten kanssa vaan ihan kaikkien akuuttipotilaidenkin.

-Eri

Lasten kohdalla välillä jää pitkäksi aikaa mieleen. Joskus olen jumalalle vihainen ja katkera siitä miten kaikki on niin epäreilua! Ja muutaman kerran kun olen ollut "laiitamassa" kuollutta yksin, on vahva tunne, ettei ole yksin huoneessa.

Mutta hoitajan tehtävä ei ole töissä revetä itkuun, vasta kotona.

Kyllä suren. En tietenkään samoin kuin esimerkiksi oman isäni kuolemaa mutta jokainen mun pitkäaikainen asiakkaana tallentuu mun sydämeeni. Muistan monia vielä vuosia heidän kuolemansa jälkeen, lämmöllä. Mä tein 15v uran kotihoidossa. Ja jään kaipaamaan nimenomaan sitä, että muodostui pitkäaikaisia ja merkityksellisiä ihmissuhteita. Harmi, että en voi enää jatkaa siellä. Mä en vain kestä sitä, että nykyään pitäisi tehdä vuorossa se 15 käyntiä. Opiskelen siis sairaanhoitajaksi ja en tiedä mihin menen valmistuttuani töihin. Mä rakastin mun työtäni kotihoidossa, enkä olisi sieltä lähtenyt jos olisi annettu mahdollisuus tehdä työtä hieman vähemmällä kiireellä

Olen hoitanut 20 vuotta vanhuksia. Edelleen vanhuksen kuollessa se tilanne koskettaa- tämän ihmisen elämä on päättynyt. Tietty haikeus. Pohjimmiltaan kuitenkin koen sen olevan niin luonnollista ja normaalia. Heillä oli pitkä elämä ja sen aika on päättyä.

Joskus suren, joskus en. Muistan yhden nuorena Alzheimerin tautiin sairastuneen rouvan, joka asui meidän ryhmäkodissa peräti 5 vuotta. Hänellä oli mielettömän hauskat jutut ja hauskoja hokemia. Kulkee kuin idän pikajuna, pyörii kuin puolukka p*ssa, rykimäaikaan ne porotkin lentää jne. Terveisiä vain omaisille, jos tunnistavat. Hän myös etsi välillä vaimoaan. Missä on vaimo? No itse oli se vaimo. Monet muuttuu aggressiivisiksi sairauden edetessä, mutta hän ei ikinä lyönyt, raapinut tai potkinut. Puhe katosi jossain vaiheessa. Kun hän kuoli, osa siitä hengestä ryhmäkodissa latistui.

On muitakin, joiden kuolemaa olen surrut. Yhden rouvan mies kävi lähes päivittäin ja oli aina niin hyväntuulinen, soitteli levyltä vanhaa musiikkia ja tervehti muitakin asukkaita ja jutteli hoitajien kanssa. Kun se asukasrouva kuoli, puolison suru sattui varmaan kaikkien hoitajien sydämeen. Yhdessä muisteltiin vanhaa rouvaa ja sanottiin, että aina saa tulla kylään. Sain valtavan ison kukkakimpunkin leskeltä, se on jäänyt mieleen. Muistelen, että se puolisokin kuoli pian sen jälkeen. Monet vanhukset surevat niin syvästi, että sydän ei kestä.