Hoitajat! Suretteko koskaan potilaanne kuolemaa henkilökohtaisella tasolla, vai onko se "vain työtä"?

Hyvin harvoin. Jos johonkin hoidettavaan on muodostunut pitkä- aikainen suhde ja hän on ollut mukava, niin silloin saatan surra. Muuten en. Pelkkää työtä

Kyllä joskus itku tulee.

En sure koskaan. Työtä pystyy tekemään paljon paremmin kun se ei ole henkilökohtaista potilaskohtaamisen ulkopuolella.

En sure, ruumista pussiin ja joku toinenhan voi kuolla vielä samana päivänä.

Riippuu potilaasta, kyllä jotkut koskettavat henkilökohtaisellakin tasolla. Itselleni kaikista pahimpia ovat sellaiset kuolemat, joissa ihminen kuolee silkkaa huonoa tuuriaan jonkun ihan mitättömän jutun vuoksi, siis tyyliin perusterve ihminen putoaa kotonaan joltain kiipeilyjakkaran alimmalta tasolta, lyö päänsä ja kuolee. Elämän arvaamattomuus tulee niin iholle noina hetkinä. 

Kun olin töissä Lastenklinikalla kyllä silloin surin menehtyneitä pikkuisia. Olin sydänosastolla ja valitettavasti kuolemaa näki, vaikka lasten ja nuorten kardiologia onkin maailmanlaajuisestikin huippuluokkaa Suomessa. Vieläkin muistan useita heistä, jotka eivät selvinneet, vaikka aikaa on kulunut jo toistakymmentä vuotta.

Vanhusten lähihoitajana sanoisin, että kuolema on useimmiten pelkästään helpotus ja siunaus. Potilaat ovat jo niin huonossa kunnossa, että se elämä vaikuttaa  kidutukselta. Kuollut ihminen näyttää rauhanomaiselta, eikä siinä ole mitään pahaa tai pelottavaa.

Tosiaan kuolema lähihoitajana vanhusten parissa tai sairaanhoitajana lastenosastolla ovat niin eri asia, että vaikea edes verrata. Harva hoitaja tai lääkäri pystyy olemaan tunteeton lapsen kuoleman edessä.

Kyllä, koskettaa enemmän tai vähemmän. Toisiin hoidettaviin kiintyy enemmän kuin toisiin. Mielestäni luonnollista, kun olemme kaikki erilaisia.

Vanhusten kohdalla kuolema on helpompi käsitellä ja välillä helpotus pitkän kärsimyksen jälkeen, nuorten ja tapaturmaisten kohdalla tuntuu välillä tosi traagiselta. Läheisten suru koskettaa jollain tasolla aina. Työyhteisössä keskustellaan kyllä näistä tunteista, kun on niin hyvät työkaverit. Mutta en silti kotiin asti yleensä kanna, pitää löytää vaan ne omat keinot käsitellä asioita. Itsellä esim. se, etten aktiivisesti mieleenpaina ihmisen taustasta yksityiskohtia tai edes hänen nimeään siten, että jälkeenpäin muistaisin (toki puhuttelen potilaita omalla nimellä, mutta aktiivinen mieleenpainaminen eri asia). Helpompi pitää tietty etäisyys tunnetasolla näin. En myöskään kerro itsestäni kauheasti potilaalle, vaikka hän kysyisi. Silläkin tavalla pysyy tietty etäisyys, joka suojaa ammatti-minää. Siten jos potilas kuolee, niin ei tunnu ns. henkilökohtaiselta menetykseltä vrt. olisi joku oma läheinen. Mutta en silti ole robotti, empatian mukana tunteitakin nousee, mutta yleensä ne jää kun riisun työvaatteet pois ja lähden kotiin. Toki itse akuuttiosastolla ja leikkurissa töissä, joissa hoitosuhteet yleensä lyhyempiä kuin esim sisätaudeilla.

Vanhan ihmisen kuolema on aivan eri asia kuin esim liikenneonnettomuudesta tuotu, jolla oli elämä edessä, jäi pieniä lapsia ym.

Kyllä jos on ollut hyvä hoitosuhde ja mukava asiakas

En sovi sairaanhoitajaksi sanoi eräs työnhaun psykologi. Liian vähän empatiakyvyttömyyttä. Eikö osaaminen riittäisi?

En osaa surra hoidettavieni kuolemaa, kun ei heihin ole muodostunut tunnesidettä. Sitäpaitsi vanhusten hoivapuolella kuolema on lähes jokapäiväistä. Siihen jotenkin turtuu.

Kyllä minä surin jokaista potilasta tavallani,sitä tietenkään näyttämättä.Lähinnä omaisten puolesta,potilaalle yleensä helpotus kun tuska loppuu.

Ammatillisuus kuitenkin aina säilytettävä ja keskityttävä omaisten suruun.

Mutta kaikkeen tottuu,elämään kuuluu kuolema.

Ilotsen jokaisen vanhuksen kuolemasta. Nimittäin monille ei lääkäri anna riittävä ä kipulääkitystä joten on ihan kidutusta pitää niitä elossa. Lääkäri väittää että se 95v vanhus "voi tulla riippuvaiseksi ja se olisi ikävää" minusta on ikävää etä se vanhus jolla muutama kk elinaikaa joutuu elämään kivuissa.

Ln potilaissa aina hyviäkin tyyppejä ja sellaisen kuolema voi aiheuttaa haikeutta eri tavalla kuin pirulevien

kyllä todellakin suremme! itsellä tulee aina tippa silmään. lähetämme surunvalittelukortin omaisille, esitämme sen myös henkilökohtaisesti heille

Vierailija kirjoitti:

Ilotsen jokaisen vanhuksen kuolemasta. Nimittäin monille ei lääkäri anna riittävä ä kipulääkitystä joten on ihan kidutusta pitää niitä elossa. Lääkäri väittää että se 95v vanhus "voi tulla riippuvaiseksi ja se olisi ikävää" minusta on ikävää etä se vanhus jolla muutama kk elinaikaa joutuu elämään kivuissa.

Sama täällä. Ja en todellakaan ole mikään empatiakyvytön psyko, päinvastoin. Sairailla vanhuksilla kuolema on hyvä asia.

Kyllä. Asiat vaivaavat varsinkin työpäivän jälkeen kotona, töissä ei ole niin mahdollista ajatella. Varsinkin tapaturmaisesti kuolleet ja erityisesti lapsipotilaat. Siksikin vaihdoin ihan muihin töihin.