miehen elämä jatkuu lapsesta huolimatta

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En ole ap, mulla ei ole lasta eikä miestäkään. Eikä oikeastaan houkuta, kun näitä lukee. Mutta onko ongelma nyt se, ettei ap pääse mihinkään vai se, ettei mies halua olla iltojaan kotona? Moni ohjeistaa, että "laita ne omat menosi kalenteriin ja pidä niistä kiinni", mutta onko se perhe-elämää, että siitä juostaan vuorotellen karkuun baariin/harrastuksiin? 

Onko perhe-elämä niin p*seestä, että sitä pitää paeta monta kertaa viikossa?

Mä oisin mielelläni kotona lapsen kanssa, toki nyt salilla tai lenkillä voisin käväistä, mutta mua häiritsisi ap:n tilanteessa se, että miten sitä miestä voi kiinnostaa se baarissa istuminen ja kaverien kännisolkkauksen kuuntelu, kun on koti ja perhe? 

Ja pahoittelen, kuulostan varmasti ihan hirveältä ihmiseltä, mutta ajatteleeko miehet, että koti ja perhe on naisen projekteja, joissa mies vähän niinkuin käy auttelemassa välillä? 

Olen itse jo 40-vuotias ja tuskin enää perheellistyn, mutta jos joku ihme kävisi ja mulla olis mies ja lapsi, niin perhe ois ihan kirkkaasti ykkönen ja illat oltaisiin suurimmaksi osaksi kotona ja hoidettaisiin arkea yhdessä. Ja kyllä mä (saa haukkua ihan vapaasti) odottaisin, että ne juoksut ois juostu myös miehellä eikä tarvitsisi edes kilpailla/vertailla, kumpi pääsee, mihin pääsee ja kumpi enemmän pääsee.

Olen sinua pari vuotta vanhempi ja myös lapseton ja ajattelen samalla tavalla. Perheellistyminen ei todellakaan kiinnosta kun näitä juttuja lukee, miehille ei näytä se perhe sitten olevankaan mikään prioriteetti vaikka ennen lasta muuta vakuuttelevatkin. Minä jätän koko homman väliin myös.

Monesti tehdään virhe, kun lapsi hankitaan jo "menovaiheessa".  Viisaampaa olisi lopettaa ensin "menovaihe", alkaa himmailla vain kotona ja sitten vuoden tai kahden päästä hankkia lapsi. Jos on tottunut vilkkaaseen sosiaaliseen elämään, matkusteluun, harrastuksiin, hauskanpitoon yms, voi olla ihan oikeasti turhauttavaa yks kaks ollakin vain kotona. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En ole ap, mulla ei ole lasta eikä miestäkään. Eikä oikeastaan houkuta, kun näitä lukee. Mutta onko ongelma nyt se, ettei ap pääse mihinkään vai se, ettei mies halua olla iltojaan kotona? Moni ohjeistaa, että "laita ne omat menosi kalenteriin ja pidä niistä kiinni", mutta onko se perhe-elämää, että siitä juostaan vuorotellen karkuun baariin/harrastuksiin? 

Onko perhe-elämä niin p*seestä, että sitä pitää paeta monta kertaa viikossa?

Mä oisin mielelläni kotona lapsen kanssa, toki nyt salilla tai lenkillä voisin käväistä, mutta mua häiritsisi ap:n tilanteessa se, että miten sitä miestä voi kiinnostaa se baarissa istuminen ja kaverien kännisolkkauksen kuuntelu, kun on koti ja perhe? 

Ja pahoittelen, kuulostan varmasti ihan hirveältä ihmiseltä, mutta ajatteleeko miehet, että koti ja perhe on naisen projekteja, joissa mies vähän niinkuin käy auttelemassa välillä? 

Olen itse jo 40-vuotias ja tuskin enää perheellistyn, mutta jos joku ihme kävisi ja mulla olis mies ja lapsi, niin perhe ois ihan kirkkaasti ykkönen ja illat oltaisiin suurimmaksi osaksi kotona ja hoidettaisiin arkea yhdessä. Ja kyllä mä (saa haukkua ihan vapaasti) odottaisin, että ne juoksut ois juostu myös miehellä eikä tarvitsisi edes kilpailla/vertailla, kumpi pääsee, mihin pääsee ja kumpi enemmän pääsee.

Mä olen jo kuuskymppinen ja lapseni aikuisia, mutta kyllähän lapsiperheen elämä (varsinkin lasten ollessa pieniä) on aika pitkälti töitä, kotitöitä, lastenhoitoa ja telkkarin katsomista/kirjan lukemista/tietokoneella pelaamista/tms. Ja tietenkin puolison kanssa juttelemista. Jutunaiheet kuitenkin hiipuu, jos kumpikaan ei tee mitään muuta. Ei yhdessä eikä erikseen. Vielä näin kuuskymppisenäkin huomaan, että jos en ole pitkiin aikoihin tehnyt yhtään mitään (paitsi töitä ja siivonnut), ei kyllä jaksa päivästä toiseen jutella koronasta eikä Ukrainan sodastakaan. Rehellisesti sanottuna ei jaksa enää edes seurata em aiheita uutisista. 

Tuo kommenttisi "naisen projektista" syntyy yleensä siten, että nainen ottaakin lapsen omaksi projektikseen. Ja näin isästä tulee vain äidin apulainen. Menee vuosi tai kaksi ja järjestely jää pysyväksi. Siksi tekisikin ihan hyvää molemmille vanhemmille sekä parisuhteelle, että alusta lähtien molemmilla olisi jotain omia juttuja, jolloin toinen olisi vastuussa lapsesta. Olen seurannut sivusta lähipiirini nuoria vanhempia, joissa on toimittu oikein. Äiti ei ole vastustellut, kun isä on ottanut lapsen mukaansa ja lähtenyt käymään vanhemmillaan, isovanhemmillaan tai kavereillaan. Äiti on saanut omaa aikaa ja voinut tehdä mitä haluaa. On tärkeää, että tehdään asioita myös yhdessä. Kahdestaan sekä perheenä. Mutta ei se pelkkä kotona oleminen, kotitöiden tekeminen, lastenhoito, telkkarin katsominen ja uutisaiheista juttelu kovin kauan riitä elämänsisällöksi. 

Olen tuo nelikymppinen perheetön ja lisään vielä sen, että muutama meno vaikkapa kuukaudessa tekee molemmille ihan hyvää, olen ihan samaa mieltä kanssasi. Ja lisään, että se tekee hyvää lapsillekin, sillä he näkevät, että äidillä on omiakin menoja ja isä pärjää heidän kanssaan yhtä lailla.  Itse vain toivoisin, että mies tajuaisi sen ihan tolkuttamatta, että perhe on se ykkönen, ihan selkeä ykkönen ja ne omat menot joustavat, ei perhe.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä olette sopineet ennen lapsen tuloa? Arvaan, että ette yhtään mitään. 

Kumma miten itsestäänselviä asioitakin pitäisi aina sopia tai muuten mies toteaa että hän voi tehdä mitä vain. Toisaalta jos on tuollainen, varmaan sopimisesta huolimatta tekisi mitä lystää.

Joillekin miehille on itsestäänselvää että perhe on ykkösenä eikä koko ajan voi mennä omiin menoihinsa. Kyseisillä miehillä on aivot.

Jotkut miehet ovat tuollaisia. Sen vuoksi naisen ei pidäkään vaan olla möllöttää kotona vaan alkaa järjestää itsekin kaikenlaista ohjelmaa elämäänsä. Mun poika oli vain 2,5 kk ikäinen, kun ilmoitin isälleen, että lähden päivänä x työkaverini läksiäisjuhliin ja että tulen kotiin, kun ravintola menee kiinni. Monet naiset tekevät itselleen karhnpalveluksen, kun eivät halua olla hetkeäkään erossa vauvasta. Vaikka imettäisikin, kannattaa silti opettaa vauva jo ihan alussa juomaan myös tuttipullosta. Ja ennenkuin joku väittää, että kaikki vauvat eivät opi, niin se on ihan p*skapuhetta. Yksikään suomalainen vauva, jonka äiti ei jostain syystä ole pystynyt imettämään, ei ole kuollut nälkään. 

Jos hankkisin perheen, ei minua kiinnostaisi koko ajan hommailla menoja pois perheen luota. 

Ihmeellistä valtataistelua että puolisot varailevat vuorotellen omia menojaan ja sysäävät vastuun lapsesta sille toiselle. Mikähän pointti sen lapsen hankkimisessa oli alunperinkään?

Vierailija kirjoitti:

Lisäksi hän suunnittelee matkoja ystäviensä kanssa ja minusta tuntuu henkisesti että minut on täysin ulkoistettu tästä suhteesta eikä minua oteta mukaan mihinkään suunnitelmiin.

Miten minä olisin voinut tietää, että tässä käy näin, kun me matkustimme ennen kaksin ja nyt yhtäkkiä kaikki suunnitelmat tehdäänkin toisten kanssa,?  Olisiko teille ok, jos puolisonne sanoisi, että Janne kanssa lähdetään nyt maahan x yhtäkkiä ilman että olisi kysynyt matkustetaanko men mihinkään tänä vuonna?

Mies väittää että siinähän hän kysyy kun ensin on kaveriporukalla päätetty joku matka ja sitten tuodaan sen minun tietooni ja  kysytään ikään kuin lupa siihen vaikka se on jo päätetty.

Minusta tämä ei ole lapsiperheessä enää ok, että sumpitaan puolison selän takana kaverian kanssa matkat ja sitten kysytään että voiko mennä.

Asian tulisi mennä niin että mies esnsin järjestää lomat perheensä kanssa ja jos aikaa jää, voi sitten mittiä jotain muuta.

Kyllähän se on niin että ukkosi ottaa kermat päältä. On perheen ja puolison ja lapsen tuoma varmuus. Joku huolehtii kotona toimivat asiat ja kasvattaa jälkipolven, joka taas voi isä tarpeen tullen huolehtia (jos nyt poissaolevasta isästään välittää). Itse saa rillutella ja vähän välittää siitä, mitä muu perhe tekee tai meneekö perheellä hyvin vai ei.

Vierailija kirjoitti:

Hyvin samantyyppinen tilanne täällä ja olen jo alkanut miettiä eroakin. Rakkaus miestä kohtaan häviää, jos hän ulkoistaa vaimon parisuhteesta kokonaan ja pitää itsestäänselvyytenä. Meillä on ihan erilliset elämät nykyään. Mies menee omia menojaan. Hän pitää kesälomansakin eri aikaan kuin minä ja reissaa. Hän on nyt esim 2 viikon aikana ollut kotona 3 päivää. Ihan kuin olisimme jo eronneet. Ja ymmärrän ap:n toiveen, että hänellä olisi joskus laatuaikaa kahdestaan miehen kanssa. Sitä minäkin toivon ja olen yrittänyt järjestää edes pientä yhteistä viikonloppureissua meille, mutta mies ei ole suostunut siihen. Hänen oma aikansa menee hänellä 100-0 yhteisen kahdenkeskisen ajan edelle. Miten tällaista voi edes kutsua parisuhteeksi tai avioliitoksi?

Tuo ei kyllä kuulosta parisuhteelta saatika siltä että lapsellasi olisi aktiivisesti lapsen elämään osallistuva isä. Heitä ulos tuollainen surkimus ja parempi tilalle.

Niin minäkin olen sitä mieltä että rilluttelumatkat tulee tehdä ennen perhettä. Nytkin lapsi ei ollut kuin vjaa 1 kun oli jo lähdössä kavereitten kanssa, mutta se matka kaatui koronaan.  Ja tästäkin minulle vain ilmoitettiin että tällainen matka heillä tiedossa että käykö.

No en ehitnyt sanoa mitään kun tuli korona. Mutta ylipäätään se, että minun selän takana kaveriporukassa suunnittellaan poikain matkoja ja minä en kuule mitään että minun kanssa suunniteltaisiin mitään. Joku viikonloppumatka ei ole sama asia kuin viikon rilluttelureissu Rodoksella tai jossain.

Mies on tästä eri mieltä ja hänen mielestä meille riittää hyvin viikonloppumatkat. Mutta kun kaveri kysyy viikon reissulle pojong on lähdössä.

Mietin, kenen kanssa perhe hankittiin, kavereiden vai puolison?

Mikä merkitys on puolisolla jos matkat kavereiden kanssa menevät sen edelle?

Jos haluaa rillutella tehkööt sen enne perheen hankintaa.  ;Tai sitten kun lapsi on 18 v. Se viikko on kuitenkin pois käytetystö loma-ajasta: 5 viikkoa - viikko kavereille tarkoittaa 4 viikkoa yhteistä vapaata ja siitäkin osa voi mennä kaikenlaisiin korjaustöihin että se ei ole sellaista vapaapa että hummattaisiiin menemään 4  viikon lomalle. Joku risteily vielä voisi onnistua jos se olisi viikonlopun, mutta ei missää nimessä viikon lomia kavereiden kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hyvin samantyyppinen tilanne täällä ja olen jo alkanut miettiä eroakin. Rakkaus miestä kohtaan häviää, jos hän ulkoistaa vaimon parisuhteesta kokonaan ja pitää itsestäänselvyytenä. Meillä on ihan erilliset elämät nykyään. Mies menee omia menojaan. Hän pitää kesälomansakin eri aikaan kuin minä ja reissaa. Hän on nyt esim 2 viikon aikana ollut kotona 3 päivää. Ihan kuin olisimme jo eronneet. Ja ymmärrän ap:n toiveen, että hänellä olisi joskus laatuaikaa kahdestaan miehen kanssa. Sitä minäkin toivon ja olen yrittänyt järjestää edes pientä yhteistä viikonloppureissua meille, mutta mies ei ole suostunut siihen. Hänen oma aikansa menee hänellä 100-0 yhteisen kahdenkeskisen ajan edelle. Miten tällaista voi edes kutsua parisuhteeksi tai avioliitoksi?

Tuo ei kyllä kuulosta parisuhteelta saatika siltä että lapsellasi olisi aktiivisesti lapsen elämään osallistuva isä. Heitä ulos tuollainen surkimus ja parempi tilalle.

No kuulostaa kyllä ihan normi parisuhteelta sen mukaan mitä olen seurannut ystäviä ja mitä minullakin on. Ainoa ero ehkä tohon tekstiin etten ole mitenkään katkera siitä että mies menee menojaan. Rakastan aikaani lasten kanssa ja otan heidät aina mukaan. En tarvitse ns. omia lomia/aikoja. Niiden aika on sitten myöhemmin.

Ei ihme että eroja ja uusperheitä syntyy liukuhihnalta kun kinastellaan kenen vastuu on olla lasten kanssa. Se ei ole vastuu vaan ihanaa aikaa yhdessä.

Vierailija kirjoitti:

Mies hoitaa kyllä lasta lomallaan. Mutta sitten koen että emme tee yhdessä muuta kuin kotitöitä koska en ole lomalla.

Muistan vain että omassa lapsuudessani vanhemmat eivät menneet terasseille ryystämään kaljaa. Miksi nykyvanhempien tulee tehdä näin halutessaan vapaa- aikaa?

Kyllä ne silloinkin meni terasseille ja kuppiloihin. Eivät kaikki kuten eivät nykyäänkään. Ja alkoholin marinoima ympäristö varmistaa sen ettei lasta VOI ottaa mukaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ongelma on se, että mies kokee että yhteistä aikaa on se kun korjataan jotain kodissa tai syödään samassa talossa tai kärrätään puita. Minä taas koen että yhteistä aikaa on se että lähdetään yhdessä vaikka illalla linnanmäelle tai mennään kylpylään tai lähdetään johonkin. kaikki muut tekevät koko ajan yhdessä jotain ja aina on päivityksiä että nyt ollaa täällä ja tuolla, miten ihmisillä edes on niin paljon lomaa, että voivat mennä koko ajan ´johonkin?

Minä joudun hikiseen pitämään lomat silloin kun lasta ei saa tarhaan ja ne on eri aikaan kun  miehen loma, koska meidän töissä ei voinut ottaa niin että kummatkin ovat koko heinä ja elokuun lomalla.

Nyt siis tätä yhteistä aikaa on kotityöt ja mies pääsee lisäksi kavereiden kanssa  kaikkiin menoihin .

Meillä ei ole mitään yhteistä pitempää aikaa että lähdetään lapsen kanssa johonkin koska aina joku tunkee sihen väliin että nyt olisi tätä ja tätä tiedossa miehelle. Minua ei esim ole kutsuttu mihinkään 8 mitä miehen kaverit ovat järjestäneet ja syy oletus on että minä hoidan lapsen!

 

Vinkkinä, älkää ikinä laittako kutsuja niin että jätätte puolison pois sillä oletuksella että hän hoitaa lapsen!

Naurettavaa tämä, että jätetään puoliso kutsusta pois. Ulkomaillakin asuneena epäilen, että kyseessä on melko suomalainen tapa. Ymmärrän hyvin sua ap. Kissa pöydälle vaan miehen kanssa. Tai jos sulla on sen verran rahaa, varaapa itsellesi liput kylpylään/hotelliyöhön/festareille tai johonkin järjestettyyn rientoon, jossa saat seuraa.

Mulle tuli mieleen, että ehkä mies on sanonut kavereilleen, ettei heillä ole oikein tukiverkostoja eivätkä saa lapsenvahtia. Ja sen vuoksi ap:tä ei kutsuta. 

Tai että he eivät vain pidä APsta ja tuolla tekosyyllä jättävät kutsumatta.

Olisi kamalaa, jos miehen elämä päättyisi lapsen syntymään.

Vuonna 2022 naisille tulee yllätyksenä että mies ei lopetakkaan omaa elämää ja ryhdy täysipäiväiseksi palvelijaksi kun nainen huijaa miehen isäksi

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hyvin samantyyppinen tilanne täällä ja olen jo alkanut miettiä eroakin. Rakkaus miestä kohtaan häviää, jos hän ulkoistaa vaimon parisuhteesta kokonaan ja pitää itsestäänselvyytenä. Meillä on ihan erilliset elämät nykyään. Mies menee omia menojaan. Hän pitää kesälomansakin eri aikaan kuin minä ja reissaa. Hän on nyt esim 2 viikon aikana ollut kotona 3 päivää. Ihan kuin olisimme jo eronneet. Ja ymmärrän ap:n toiveen, että hänellä olisi joskus laatuaikaa kahdestaan miehen kanssa. Sitä minäkin toivon ja olen yrittänyt järjestää edes pientä yhteistä viikonloppureissua meille, mutta mies ei ole suostunut siihen. Hänen oma aikansa menee hänellä 100-0 yhteisen kahdenkeskisen ajan edelle. Miten tällaista voi edes kutsua parisuhteeksi tai avioliitoksi?

Tuo ei kyllä kuulosta parisuhteelta saatika siltä että lapsellasi olisi aktiivisesti lapsen elämään osallistuva isä. Heitä ulos tuollainen surkimus ja parempi tilalle.

No kuulostaa kyllä ihan normi parisuhteelta sen mukaan mitä olen seurannut ystäviä ja mitä minullakin on. Ainoa ero ehkä tohon tekstiin etten ole mitenkään katkera siitä että mies menee menojaan. Rakastan aikaani lasten kanssa ja otan heidät aina mukaan. En tarvitse ns. omia lomia/aikoja. Niiden aika on sitten myöhemmin.

Ei ihme että eroja ja uusperheitä syntyy liukuhihnalta kun kinastellaan kenen vastuu on olla lasten kanssa. Se ei ole vastuu vaan ihanaa aikaa yhdessä.

Mutta kun sitä yhteistä aikaa perheen kanssa ei ole kun mies käyttää vapaa-aikansa kaverien kanssa olemiseen ja muu perhe saa olla keskenään. Ei se ole normaalia perhe-elämää.

Minusta tällaisissa avauksissa on aivan turhaa syytellä apta. Totta kai sitä olettaa, että kumppani rakastaa lapsiaan ja haluaa heille parasta. En ainakaan itse osannut etukäteen kyseenalaistaa, että jos pitkän harkinnan jälkeen hankitaan lapsi ja molemmat sitä odottavat ilolla, miten yht'äkkiä oman perheen seura onkin pakkopullaa, jota pitää paeta mahdollisimman usein.

Minulle oli itsestään selvää, että pieni lapsi on vaativa, välillä tylsä ja onni on pieninä siruina tasaisessa arjessa. En tiedä mitä mies odotti. Meillä oli vielä tosi "helpot" lapset, terveitä, joustavia, vähän vaan huonoja nukkumaan. 

Meillä on ollut aika sama tilanne, mutta se isoin ongelmahan minulla on ollut se, että ei ole ollut juuri ystäviä, ei se, että mies tekee tai ei tee jotain. Jokainen tarvitsee omia ystäviä. Lähde liikkeelle nyt siitä. Lapsen kanssa liikkuessa tutustuu melko helposti muihin äiteihin ja pikku hiljaa voidaan alkaa jutella jostain muustakin kuin lapsista.

Omat lapseni ovat jo teinejä ja täytyy sanoa, että vaikka olen kaivannut ystäviä, olen toisaalta tosi tyytyväinen siihen, että olen viettänyt lasten kanssa paljon aikaa. Meillä on oikeasti lämpimät välit ja he ovat heittämällä elämäni tärkeimmät ihmiset. En osaa kuvitella, että olisin saanut elämässä mitään tärkeämpää, jos olisin lillunut kylpylässä tai juonut siideriä terassilla ja lähettänyt somessa näistä kuvia. Voi olla, että mies näissä tapauksissa jossain vaiheessa tajuaa, että hei, ehkä vikaa on minussakin, kun lapset eivät ota minuun yhteyttä. Mutta se ei ole minun eikä ap sinun ongelma, se on näiden miesten itsensä ongelma. Niin makaa kuin petaa.

En voi samaistua, oma mieheni on hyvin perhekeskeinen. Kai nämä on luonteenpiirteitä, joita ei voi muuttaa. Jos on menevä ja kaveriporukan helmi, niin ei kai se lapsi sitä perusluonnetta ja sen luomia tarpeita muuta.

Erittäin vaikea tilanne. Vaatii istumista alas ja puhumista. Ilman syyttely. Toteatte ääneen mikä tilanne on ja sen jälkeen mietitte miten etenette. Totuus kuitenkin on, että tuolla tavalla asiat ei voi enää jatkua. Perheessänne on huono olla.

Vierailija kirjoitti:

Minusta tällaisissa avauksissa on aivan turhaa syytellä apta. Totta kai sitä olettaa, että kumppani rakastaa lapsiaan ja haluaa heille parasta. En ainakaan itse osannut etukäteen kyseenalaistaa, että jos pitkän harkinnan jälkeen hankitaan lapsi ja molemmat sitä odottavat ilolla, miten yht'äkkiä oman perheen seura onkin pakkopullaa, jota pitää paeta mahdollisimman usein.

Minulle oli itsestään selvää, että pieni lapsi on vaativa, välillä tylsä ja onni on pieninä siruina tasaisessa arjessa. En tiedä mitä mies odotti. Meillä oli vielä tosi "helpot" lapset, terveitä, joustavia, vähän vaan huonoja nukkumaan. 

Juurikin näin. Mä päätin erota, kun mies oikein konkreettisesti karkasi juosten kotoa pois, että pääsi kavereidensa kanssa ryyppäämään. Myös ne lukuisat poikamiehet tai eronneet miehen kavereina on iso riski. Ei sellaista miestä kannata ottaa, ei siitä ole perhe-elämään.

Kyllähän se itsellekin oli järkytys, ettei toinen tajua tosiasioita, kun itse oli tottunut lapsuudessa perheeseen, jossa kaikki tehtiin yhdessä ja vapaa-ajat vietettiin yhdessä, perheenä.

Vierailija kirjoitti:

En voi samaistua, oma mieheni on hyvin perhekeskeinen. Kai nämä on luonteenpiirteitä, joita ei voi muuttaa. Jos on menevä ja kaveriporukan helmi, niin ei kai se lapsi sitä perusluonnetta ja sen luomia tarpeita muuta.

Erittäin vaikea tilanne. Vaatii istumista alas ja puhumista. Ilman syyttely. Toteatte ääneen mikä tilanne on ja sen jälkeen mietitte miten etenette. Totuus kuitenkin on, että tuolla tavalla asiat ei voi enää jatkua. Perheessänne on huono olla.

Mitä se puhuminen auttaa, kun toinen lupaa muuttua, ja taivaat ja kuut siihen päälle, mutta kuitenkin jatkaa vanhan kaavan mukaan heti kun juoksujalkaa alkaa vipattamaan?

Erossakin kannattaa varautua yksinhuoltajuuteen.

Mikä ihme saa naiset jatkuvasti kuvittelemaan että mies lopettaa elämänsä jos luovuttaa taistelun naisen vauva kuumetta vastaan ja miten jos nainen yksin haluaa lapsen ja kiukuttelee niin kauan että saa tahtonsa läpi kääntyy aina niin että yhdessä miehen kanssa halusimme lapsen vaikka totuus on se että nainen yksin halusi lapsen ja mies suostui vain sen takia että nainen lopettaisi sen jatkuvan vaatimuksen ja kiukuttelun?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hyvin samantyyppinen tilanne täällä ja olen jo alkanut miettiä eroakin. Rakkaus miestä kohtaan häviää, jos hän ulkoistaa vaimon parisuhteesta kokonaan ja pitää itsestäänselvyytenä. Meillä on ihan erilliset elämät nykyään. Mies menee omia menojaan. Hän pitää kesälomansakin eri aikaan kuin minä ja reissaa. Hän on nyt esim 2 viikon aikana ollut kotona 3 päivää. Ihan kuin olisimme jo eronneet. Ja ymmärrän ap:n toiveen, että hänellä olisi joskus laatuaikaa kahdestaan miehen kanssa. Sitä minäkin toivon ja olen yrittänyt järjestää edes pientä yhteistä viikonloppureissua meille, mutta mies ei ole suostunut siihen. Hänen oma aikansa menee hänellä 100-0 yhteisen kahdenkeskisen ajan edelle. Miten tällaista voi edes kutsua parisuhteeksi tai avioliitoksi?

Tuo ei kyllä kuulosta parisuhteelta saatika siltä että lapsellasi olisi aktiivisesti lapsen elämään osallistuva isä. Heitä ulos tuollainen surkimus ja parempi tilalle.

No kuulostaa kyllä ihan normi parisuhteelta sen mukaan mitä olen seurannut ystäviä ja mitä minullakin on. Ainoa ero ehkä tohon tekstiin etten ole mitenkään katkera siitä että mies menee menojaan. Rakastan aikaani lasten kanssa ja otan heidät aina mukaan. En tarvitse ns. omia lomia/aikoja. Niiden aika on sitten myöhemmin.

Ei ihme että eroja ja uusperheitä syntyy liukuhihnalta kun kinastellaan kenen vastuu on olla lasten kanssa. Se ei ole vastuu vaan ihanaa aikaa yhdessä.

Mutta kun sitä yhteistä aikaa perheen kanssa ei ole kun mies käyttää vapaa-aikansa kaverien kanssa olemiseen ja muu perhe saa olla keskenään. Ei se ole normaalia perhe-elämää.

Miten niin ? Eihän se Ap sitä sanonut, sanoi vain että miehellä omia menoja kavereiden kanssa. Entä ne muut 90% ajasta eikö se ole yhteistä aikaa?

!