Voiko äiti puhua vaikeista tunteista lasta kohtaan ilman pelkoa lasusta?

Vierailija kirjoitti:

Miksi lapsestasi ei saisi olla huolissaan? Äidit keskittyvät niin paljon itseensä että unohtavat kokonaan, että lapsi joutuu sietämään sen vihan, negatiiviset tunteet, raivon jne., joita äiti pitää omana oikeutenaan, koska saahan äidillä nyt tunteita olla! Lapselle tuollainen lapsuus on hyvin traumatisoiva.

Uutinen sinulle, että ajatus on eri asia kuin teko. On tavallista kokea raivon tunteita lasta kohtaan. Mielenterveydeltään normaali ihminen tunnistaa tunteet ja erottaa ne siitä, miten oikeasti toimii.

Ap, kannattaa lukea kirja "Äitiyden kielletyt tunteet".

MLL vanhempainnetti voi keskustella anonyymina, ei tule lasua.

Miksi haluaisit puhua niistä tunteista, jos et kuitenkaan halua apua?

Eikö olisi hyvä, että lasu puuttuisi?

Vierailija kirjoitti:

Miksi lapsestasi ei saisi olla huolissaan? Äidit keskittyvät niin paljon itseensä että unohtavat kokonaan, että lapsi joutuu sietämään sen vihan, negatiiviset tunteet, raivon jne., joita äiti pitää omana oikeutenaan, koska saahan äidillä nyt tunteita olla! Lapselle tuollainen lapsuus on hyvin traumatisoiva.

Alapeukuttajille kysymys: oikeastiko lapsella on hyvä lapsuus jälkeläisiinsä negatiivisia tunteita kohdistavan kanssa?

Vierailija kirjoitti:

Miksi lapsestasi ei saisi olla huolissaan? Äidit keskittyvät niin paljon itseensä että unohtavat kokonaan, että lapsi joutuu sietämään sen vihan, negatiiviset tunteet, raivon jne., joita äiti pitää omana oikeutenaan, koska saahan äidillä nyt tunteita olla! Lapselle tuollainen lapsuus on hyvin traumatisoiva.

Ei taida olla pojalla lapsia. Jos olisi, niin emmä olis halunnu, hoitakoon mutsi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En AP tiedä ihan tarkalleen millaista apua haet, mutta kannattaa googlata Maria akatemia ja pohtia, jos sieltä saisi apua.

Tiedän Maria-akatemian ja varmasti saisin sieltä apua. Ajatukseni ovat osittain väkivaltaisia, vaikka lapselle en ole koskaan tehnyt mitään. Sieltä tekevät kuitenkin lasun, jos "huoli herää".

Kuuntelin Areenasta jakson äidin väkivaltaisuudesta ja se kolahti, vaikkei oma tilanteeni niin huono olekaan. Jakso löytyy täältä https://areena.yle.fi/1-62169881 ja suosittelen kuuntelemaan sen jos olet samassa tilanteessa kuin minä. Tuo Maria-akatemia mainitaan juuri tuossa ohjelmassa.

Meillä on sos työn asiakkuus ja perhetyö alkamassa ilman lasua. Itse haimme apua. Siksikään en tässä kohtaa lasua haluaisi. Suurin syy lasun välttelyyn on kuitenkin se, etten haluaisi lapsen joutuvan sitten isona (jos tilaa itseään koskevat paperit) lukemaan että on tehty lasu, koska mulla on ollut väkivaltaisia ajatuksia.

Olen miettinyt pitäisikö yrittää sinnitellä omien ajatusten kanssa vielä jonkin aikaa ja sitten käsitellä jälkikäteen, kun lapsi on niin paljon isompi, ettei enää työntekijät katso, että tilanne on akuutti. Puhua lähipiirille tai anonyymisti sen aikaa. Tiedän, ettei tämä välttämättä ole lapselle paras vaihtoehto, mutta en tiedä sitten mitä sekään tekee, että isona lukee papereista, mitä äidin päässä on synkimmillä hetkillä liikkunut. En itsekään haluaisi tietää, jos olisin hän.

Ei väkivaltaisista ajatuksista tule lasua. Ne on normaaleja ajatuksia ja normaali ihminen osaa erottaa ne ajatukset teoista. Lapsen saaminen on iso henkinen mullistus, johon liittyy kielteisiä tunteita lasta ja itseä kohtaan. Ne ovat täysin normaaleja. Ei niistä tehdä lasua. Ilman muuta kannattaa jutella.

Okei, tarkennan vielä vähän. En ole tehnyt mitään väkivaltaista, mutta raivoni, uupumukseni ja keinottomuuteni tihkuu ajoittain läpi, saatan näissä hankalissa tilanteissa esim. puhua lapselle hyvin kettumaiseen sävyyn tai matkia ivallisesti vinkumista tai huutaa kohtuuttoman kovaa. Luultavasti käyttäydyn lapsen näkökulmasta hetkittäin pelottavasti. Lapsi on 6-vuotias.

Vastapainoksi olen yrittänyt katkaista tilanteen mahdollisimman nopeasti, jutella tilannetta myöhemmin läpi, pyytää anteeksi, kertoa että lapsi on rakas, ihana ja tärkeä sekä antaa paljon myönteistä palautetta rauhallisissa hetkissä.

Taustaksi myös se, ettei lapsi ole ihan tavallinen, vaan diagnoosi löytyy (ei kirjainyhdistelmä, mutta käytökseen vaikuttava kuitenkin). On ajoittain erittäin raskas käytökseltään. En haluaisi avata enempää lapsen käytöstä, ettei ole liian tunnistettava, mutta sisältää asioita, jotka aikuisen tekemänä olisivat vakavaa henkistä väkivaltaa.

Tukiverkkoja ei yllätys yllätys ole. Lapsen isä osallistuu, mutta hänenkin voimavarat rajalliset. Tukiperhejonossa olemme, ei todennäköisesti ihan heti perhettä löydy. Olen hyvin väsynyt ja vaikka meillä ajoittain menee ihan hyvin, niin huomaan että pinnani kiristyy hankalissa tilanteissa todella todella nopeasti. Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi lapsestasi ei saisi olla huolissaan? Äidit keskittyvät niin paljon itseensä että unohtavat kokonaan, että lapsi joutuu sietämään sen vihan, negatiiviset tunteet, raivon jne., joita äiti pitää omana oikeutenaan, koska saahan äidillä nyt tunteita olla! Lapselle tuollainen lapsuus on hyvin traumatisoiva.

Alapeukuttajille kysymys: oikeastiko lapsella on hyvä lapsuus jälkeläisiinsä negatiivisia tunteita kohdistavan kanssa?

Luetun ymmärtäminen. Jokaisella, ihan jokaisella äidillä on negatiivisia tunteita lasta kohtaan. Monilla on väkivaltaisia ajatuksia tai pelkoja, että saattaisi vahingoittaa lasta. Huomaa siis, ajatuksia. Normaali ihminen erottaa ne teoistaan ja säikähtääkin niitä ajatuksia.

Lapsen saaminen on valtava hormonaalinen, fyysinen ja henkinen mullistus, johon liittyy myös kielteisiä ajatuksia. Elämä ei ole somehöttöä ja hattaraa. Ne kielteiset ajatukset ei normaalisti kanavoidu lapseen kohdistuvaksi kaltoinkohteluksi. On tärkeää, että äiti saa puhua kielteisistä tunteistaan ja neuvolassa ollaan siihen totuttu.

Vierailija kirjoitti:

Olen lapseton mutta sen verran osaan sanoa, että terapiassa puhutut asiat jäävät sinne. .

Entä jos terapiassa asikas paljastaisi tehneensä rikoksen tai suunnittelevansa rikosta, eikö silloin terapeutti voi ilmoittaa asiasta polisiille ilman, että on rikkonut salassapitovelvollisuutta?

!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En AP tiedä ihan tarkalleen millaista apua haet, mutta kannattaa googlata Maria akatemia ja pohtia, jos sieltä saisi apua.

Tiedän Maria-akatemian ja varmasti saisin sieltä apua. Ajatukseni ovat osittain väkivaltaisia, vaikka lapselle en ole koskaan tehnyt mitään. Sieltä tekevät kuitenkin lasun, jos "huoli herää".

Kuuntelin Areenasta jakson äidin väkivaltaisuudesta ja se kolahti, vaikkei oma tilanteeni niin huono olekaan. Jakso löytyy täältä https://areena.yle.fi/1-62169881 ja suosittelen kuuntelemaan sen jos olet samassa tilanteessa kuin minä. Tuo Maria-akatemia mainitaan juuri tuossa ohjelmassa.

Meillä on sos työn asiakkuus ja perhetyö alkamassa ilman lasua. Itse haimme apua. Siksikään en tässä kohtaa lasua haluaisi. Suurin syy lasun välttelyyn on kuitenkin se, etten haluaisi lapsen joutuvan sitten isona (jos tilaa itseään koskevat paperit) lukemaan että on tehty lasu, koska mulla on ollut väkivaltaisia ajatuksia.

Olen miettinyt pitäisikö yrittää sinnitellä omien ajatusten kanssa vielä jonkin aikaa ja sitten käsitellä jälkikäteen, kun lapsi on niin paljon isompi, ettei enää työntekijät katso, että tilanne on akuutti. Puhua lähipiirille tai anonyymisti sen aikaa. Tiedän, ettei tämä välttämättä ole lapselle paras vaihtoehto, mutta en tiedä sitten mitä sekään tekee, että isona lukee papereista, mitä äidin päässä on synkimmillä hetkillä liikkunut. En itsekään haluaisi tietää, jos olisin hän.

Ei väkivaltaisista ajatuksista tule lasua. Ne on normaaleja ajatuksia ja normaali ihminen osaa erottaa ne ajatukset teoista. Lapsen saaminen on iso henkinen mullistus, johon liittyy kielteisiä tunteita lasta ja itseä kohtaan. Ne ovat täysin normaaleja. Ei niistä tehdä lasua. Ilman muuta kannattaa jutella.

Okei, tarkennan vielä vähän. En ole tehnyt mitään väkivaltaista, mutta raivoni, uupumukseni ja keinottomuuteni tihkuu ajoittain läpi, saatan näissä hankalissa tilanteissa esim. puhua lapselle hyvin kettumaiseen sävyyn tai matkia ivallisesti vinkumista tai huutaa kohtuuttoman kovaa. Luultavasti käyttäydyn lapsen näkökulmasta hetkittäin pelottavasti. Lapsi on 6-vuotias.

Vastapainoksi olen yrittänyt katkaista tilanteen mahdollisimman nopeasti, jutella tilannetta myöhemmin läpi, pyytää anteeksi, kertoa että lapsi on rakas, ihana ja tärkeä sekä antaa paljon myönteistä palautetta rauhallisissa hetkissä.

Taustaksi myös se, ettei lapsi ole ihan tavallinen, vaan diagnoosi löytyy (ei kirjainyhdistelmä, mutta käytökseen vaikuttava kuitenkin). On ajoittain erittäin raskas käytökseltään. En haluaisi avata enempää lapsen käytöstä, ettei ole liian tunnistettava, mutta sisältää asioita, jotka aikuisen tekemänä olisivat vakavaa henkistä väkivaltaa.

Tukiverkkoja ei yllätys yllätys ole. Lapsen isä osallistuu, mutta hänenkin voimavarat rajalliset. Tukiperhejonossa olemme, ei todennäköisesti ihan heti perhettä löydy. Olen hyvin väsynyt ja vaikka meillä ajoittain menee ihan hyvin, niin huomaan että pinnani kiristyy hankalissa tilanteissa todella todella nopeasti. Ap

Eikö tuossa tilanteessa olisi hyvinkin loogista ottaa ne negatiiviset ajatukset esille? Jokainen ymmärtää, miten kuormittavaa erityislapsen vanhemmuus on. Ei siitä mitään lasua tule.

Vierailija kirjoitti:

Miksi haluaisit puhua niistä tunteista, jos et kuitenkaan halua apua?

Eikö olisi hyvä, että lasu puuttuisi?

Niin kuin sanoin, niin meillä on jo asiakkuus ja perhetyö alkamassa, ja olemme siis myös tukiperhejonossa. En usko, että lasu parantaisi merkittävästi tilannetta palveluiden osalta.

Kokemukseni mukaan asioista voi hyvin puhua, eikä kukaan tuomitse.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi lapsestasi ei saisi olla huolissaan? Äidit keskittyvät niin paljon itseensä että unohtavat kokonaan, että lapsi joutuu sietämään sen vihan, negatiiviset tunteet, raivon jne., joita äiti pitää omana oikeutenaan, koska saahan äidillä nyt tunteita olla! Lapselle tuollainen lapsuus on hyvin traumatisoiva.

Uutinen sinulle, että ajatus on eri asia kuin teko. On tavallista kokea raivon tunteita lasta kohtaan. Mielenterveydeltään normaali ihminen tunnistaa tunteet ja erottaa ne siitä, miten oikeasti toimii.

Ap, kannattaa lukea kirja "Äitiyden kielletyt tunteet".

Ja sinulle taitaa olla uutinen, että vaikka äiti ei toteuta tekoaan, heijastuvat hänen negatiiviset tunteensa monin eri tavoin lapsen arkeen. Mielenterveydeltään normaali ihminenkään ei kykene peittämään niitä tunteita, ne välittyvät kireytenä, vetäytymisenä, lapsen tarpeiden vähättelynä jne.

Vai miksi meillä 90-luvulla syntyneet ravaavat terapiassa itkemässä sitä, että äiti ei oikeasti välittänyt. Oli ruokaa, oli koti, oli puhtaat vaatteet, mutta oli kolkko tunnelma, kylmät ihmissuhteet ja henkistä pahoinpitelyä, vaikka koskaan ei lyöty. Lapsiko ei huomaa?

Vierailija kirjoitti:

Vain ja ainoastaan omien läheisteni kanssa. Eli äitini, puolisoni ja parin erittäin hyvän ystäväni kanssa. Lisäksi näillä anonyymeillä palstoilla on saanut hyvin vertaistukea.

Kun menet terveydenhuollossa mainitsemaan noista asioista, niin ongelmat on taattuja.

Ongelmat?

Eikö se ole hyvä, että saa apua?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En AP tiedä ihan tarkalleen millaista apua haet, mutta kannattaa googlata Maria akatemia ja pohtia, jos sieltä saisi apua.

Tiedän Maria-akatemian ja varmasti saisin sieltä apua. Ajatukseni ovat osittain väkivaltaisia, vaikka lapselle en ole koskaan tehnyt mitään. Sieltä tekevät kuitenkin lasun, jos "huoli herää".

Kuuntelin Areenasta jakson äidin väkivaltaisuudesta ja se kolahti, vaikkei oma tilanteeni niin huono olekaan. Jakso löytyy täältä https://areena.yle.fi/1-62169881 ja suosittelen kuuntelemaan sen jos olet samassa tilanteessa kuin minä. Tuo Maria-akatemia mainitaan juuri tuossa ohjelmassa.

Meillä on sos työn asiakkuus ja perhetyö alkamassa ilman lasua. Itse haimme apua. Siksikään en tässä kohtaa lasua haluaisi. Suurin syy lasun välttelyyn on kuitenkin se, etten haluaisi lapsen joutuvan sitten isona (jos tilaa itseään koskevat paperit) lukemaan että on tehty lasu, koska mulla on ollut väkivaltaisia ajatuksia.

Olen miettinyt pitäisikö yrittää sinnitellä omien ajatusten kanssa vielä jonkin aikaa ja sitten käsitellä jälkikäteen, kun lapsi on niin paljon isompi, ettei enää työntekijät katso, että tilanne on akuutti. Puhua lähipiirille tai anonyymisti sen aikaa. Tiedän, ettei tämä välttämättä ole lapselle paras vaihtoehto, mutta en tiedä sitten mitä sekään tekee, että isona lukee papereista, mitä äidin päässä on synkimmillä hetkillä liikkunut. En itsekään haluaisi tietää, jos olisin hän.

Maria Akatemiasta ei kyllä kovin herkästi lasua tehdä. Sinne olen minäkin soittanut ja kertonut tukkapöllystä, jonka annoin. Sain keskusteluapua ilman lasua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi lapsestasi ei saisi olla huolissaan? Äidit keskittyvät niin paljon itseensä että unohtavat kokonaan, että lapsi joutuu sietämään sen vihan, negatiiviset tunteet, raivon jne., joita äiti pitää omana oikeutenaan, koska saahan äidillä nyt tunteita olla! Lapselle tuollainen lapsuus on hyvin traumatisoiva.

Alapeukuttajille kysymys: oikeastiko lapsella on hyvä lapsuus jälkeläisiinsä negatiivisia tunteita kohdistavan kanssa?

Luetun ymmärtäminen. Jokaisella, ihan jokaisella äidillä on negatiivisia tunteita lasta kohtaan. Monilla on väkivaltaisia ajatuksia tai pelkoja, että saattaisi vahingoittaa lasta. Huomaa siis, ajatuksia. Normaali ihminen erottaa ne teoistaan ja säikähtääkin niitä ajatuksia.

Lapsen saaminen on valtava hormonaalinen, fyysinen ja henkinen mullistus, johon liittyy myös kielteisiä ajatuksia. Elämä ei ole somehöttöä ja hattaraa. Ne kielteiset ajatukset ei normaalisti kanavoidu lapseen kohdistuvaksi kaltoinkohteluksi. On tärkeää, että äiti saa puhua kielteisistä tunteistaan ja neuvolassa ollaan siihen totuttu.

Sinusta lapsi ei siis mitenkään kärsi perheessä, jossa äidillä on negatiivisia tunteita häntä kohtaan?

Oletko samaa mieltä parisuhteesta? Suhde on hyvä ja tasapainoinen, vaikka esim. miehellä on runsaasti raivoa puolisoaan kohtaan? Se ei näy lyömisenä, vaan esim. poikkaolona perheen luota. Sinusta siis ihan OK myös vaimolle, koska eihän tunteet tee kenellekään pahaa.

Kaikki äidin ja isän tunteet välittyvät lapseen. Eivät ne kieltämällä silti häviä ne tunteet.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi lapsestasi ei saisi olla huolissaan? Äidit keskittyvät niin paljon itseensä että unohtavat kokonaan, että lapsi joutuu sietämään sen vihan, negatiiviset tunteet, raivon jne., joita äiti pitää omana oikeutenaan, koska saahan äidillä nyt tunteita olla! Lapselle tuollainen lapsuus on hyvin traumatisoiva.

Alapeukuttajille kysymys: oikeastiko lapsella on hyvä lapsuus jälkeläisiinsä negatiivisia tunteita kohdistavan kanssa?

Luetun ymmärtäminen. Jokaisella, ihan jokaisella äidillä on negatiivisia tunteita lasta kohtaan. Monilla on väkivaltaisia ajatuksia tai pelkoja, että saattaisi vahingoittaa lasta. Huomaa siis, ajatuksia. Normaali ihminen erottaa ne teoistaan ja säikähtääkin niitä ajatuksia.

Lapsen saaminen on valtava hormonaalinen, fyysinen ja henkinen mullistus, johon liittyy myös kielteisiä ajatuksia. Elämä ei ole somehöttöä ja hattaraa. Ne kielteiset ajatukset ei normaalisti kanavoidu lapseen kohdistuvaksi kaltoinkohteluksi. On tärkeää, että äiti saa puhua kielteisistä tunteistaan ja neuvolassa ollaan siihen totuttu.

Sinusta lapsi ei siis mitenkään kärsi perheessä, jossa äidillä on negatiivisia tunteita häntä kohtaan?

Oletko samaa mieltä parisuhteesta? Suhde on hyvä ja tasapainoinen, vaikka esim. miehellä on runsaasti raivoa puolisoaan kohtaan? Se ei näy lyömisenä, vaan esim. poikkaolona perheen luota. Sinusta siis ihan OK myös vaimolle, koska eihän tunteet tee kenellekään pahaa.

On täysin normaalia kokea kielteisiä tunteita myös puolisoa kohtaan. Epänormaaliltahan sellainen suhde kuulostaa, jossa on vain pelkkää onnenhuumaa päivästä toiseen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi lapsestasi ei saisi olla huolissaan? Äidit keskittyvät niin paljon itseensä että unohtavat kokonaan, että lapsi joutuu sietämään sen vihan, negatiiviset tunteet, raivon jne., joita äiti pitää omana oikeutenaan, koska saahan äidillä nyt tunteita olla! Lapselle tuollainen lapsuus on hyvin traumatisoiva.

Alapeukuttajille kysymys: oikeastiko lapsella on hyvä lapsuus jälkeläisiinsä negatiivisia tunteita kohdistavan kanssa?

Luetun ymmärtäminen. Jokaisella, ihan jokaisella äidillä on negatiivisia tunteita lasta kohtaan. Monilla on väkivaltaisia ajatuksia tai pelkoja, että saattaisi vahingoittaa lasta. Huomaa siis, ajatuksia. Normaali ihminen erottaa ne teoistaan ja säikähtääkin niitä ajatuksia.

Lapsen saaminen on valtava hormonaalinen, fyysinen ja henkinen mullistus, johon liittyy myös kielteisiä ajatuksia. Elämä ei ole somehöttöä ja hattaraa. Ne kielteiset ajatukset ei normaalisti kanavoidu lapseen kohdistuvaksi kaltoinkohteluksi. On tärkeää, että äiti saa puhua kielteisistä tunteistaan ja neuvolassa ollaan siihen totuttu.

Sinusta lapsi ei siis mitenkään kärsi perheessä, jossa äidillä on negatiivisia tunteita häntä kohtaan?

Oletko samaa mieltä parisuhteesta? Suhde on hyvä ja tasapainoinen, vaikka esim. miehellä on runsaasti raivoa puolisoaan kohtaan? Se ei näy lyömisenä, vaan esim. poikkaolona perheen luota. Sinusta siis ihan OK myös vaimolle, koska eihän tunteet tee kenellekään pahaa.

On täysin normaalia kokea kielteisiä tunteita myös puolisoa kohtaan. Epänormaaliltahan sellainen suhde kuulostaa, jossa on vain pelkkää onnenhuumaa päivästä toiseen.

Mutta hyväksyt siis sen, että ne negatiiviset tunteet näkyvät etäisyydenottona, omiin harrastuksiin uppoutumisena, välttelynä ja huomiottajättämisenä? Eikä mikään näistä vaikuta parisuhteeseen, koska kyseessähän on pelkkä tunne.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi lapsestasi ei saisi olla huolissaan? Äidit keskittyvät niin paljon itseensä että unohtavat kokonaan, että lapsi joutuu sietämään sen vihan, negatiiviset tunteet, raivon jne., joita äiti pitää omana oikeutenaan, koska saahan äidillä nyt tunteita olla! Lapselle tuollainen lapsuus on hyvin traumatisoiva.

Alapeukuttajille kysymys: oikeastiko lapsella on hyvä lapsuus jälkeläisiinsä negatiivisia tunteita kohdistavan kanssa?

Luetun ymmärtäminen. Jokaisella, ihan jokaisella äidillä on negatiivisia tunteita lasta kohtaan. Monilla on väkivaltaisia ajatuksia tai pelkoja, että saattaisi vahingoittaa lasta. Huomaa siis, ajatuksia. Normaali ihminen erottaa ne teoistaan ja säikähtääkin niitä ajatuksia.

Lapsen saaminen on valtava hormonaalinen, fyysinen ja henkinen mullistus, johon liittyy myös kielteisiä ajatuksia. Elämä ei ole somehöttöä ja hattaraa. Ne kielteiset ajatukset ei normaalisti kanavoidu lapseen kohdistuvaksi kaltoinkohteluksi. On tärkeää, että äiti saa puhua kielteisistä tunteistaan ja neuvolassa ollaan siihen totuttu.

Sinusta lapsi ei siis mitenkään kärsi perheessä, jossa äidillä on negatiivisia tunteita häntä kohtaan?

Oletko samaa mieltä parisuhteesta? Suhde on hyvä ja tasapainoinen, vaikka esim. miehellä on runsaasti raivoa puolisoaan kohtaan? Se ei näy lyömisenä, vaan esim. poikkaolona perheen luota. Sinusta siis ihan OK myös vaimolle, koska eihän tunteet tee kenellekään pahaa.

On täysin normaalia kokea kielteisiä tunteita myös puolisoa kohtaan. Epänormaaliltahan sellainen suhde kuulostaa, jossa on vain pelkkää onnenhuumaa päivästä toiseen.

Sinulle siis raivo on onnenhuuman vastakohta? Eikä suhteessa ole harmaan sävyjä.