Voiko äiti puhua vaikeista tunteista lasta kohtaan ilman pelkoa lasusta?

Puhu ihmeessä! Fiksu ammattilainen ymmärtää kyllä. Jos kohdalle sattuu joku joka arvioi että todellinen vaara saattaisi olla, niin silti pahin mitä tapahtuu on se lastensuojeluilmoitus. Sehän ei tarkoita mitään muuta kuin että tilanteenne kartoitetaan tarkemmin, ja sinulle tarjotaan enemmän tukea. Saat itse esittää toiveita minkälaisen tuen koet auttavan. Kuulostaa siltä että sinä nimenomaan haluaisit sellaista keskustelutukea mitä lastensuojelusta voidaan tarjota. Moni vähättelee juuri näitä keskusteluja perhetyöntekijän kanssa, mutta sinulle voisi olla oikein hyvä tukimuoto. Perhetyö toteutetaan yleensä kahden työntekijän tomesta. Toinen keskittyy lapseen, ja tekee hänen kanssaan jotain, ja toinen voi sillävälin keskittyä juttelemaan sinun kanssasi juuri niistä asioista jotka sinun mieltäsi painavat.

n. 40 prosenttia lapsista on kokenut kuritusväkivaltaa tilastojen mukaan, ja aivan varmasti 40 prosenttia vanhemmista ei ole sitä kuritusväkivaltaa hyväksynyt kasvatusmetodina, vaan kerta kaikkiaan tilanne ja tunteet on vieneet mukanaan. Siihen suhteutettuna tunteesi ovat ihan varmasti normaaleja varsinkin erityislapsen äitinä, kun ihan normaalinkin uhmaikäisen äidille voi tulla voimakas halu napata lastaan hiuksista kiinni.

Tunnistan myös erityislapsen äitinä nuo kaikki sinun tunteet. Erityislapsen vanhemmuus on eri tavalla suurennuslasin alla ja tämän vuoksi lasun pelko on usein erilainen kuin normaalisti kehittyneiden lasten vanhemmilla. Tätä pelkoa eivät välttämättä ymmärrä monet vanhemmat, jotka eivät ole läpinäyneet sitä vaihetta, kun lapsi käyttäytyy poikkeavasti ja ensin etsii syytä itsestä ja omasta vanhemmuudesta. Sitten hakee apua kun tajuaa, että jotain muuta tässä on, ja sittenkin ennen kunnon tutkimuksia tutkitaan ensin vanhemman ja lapsen väliset vuorovaikutukset, saadaan kasvatusvinkkejä jne. Kun viimein on päästy erikoissairaanhoitoon ja saatu esimerkiksi autismidiagnoosi, niin jäljelle on jäänyt käteen vanhemmuuden trauma. Sellainen trauma, jonka ovat usein aiheuttaneet ammattilaiset, sukulaiset, äitikaverit ja omat ajatukset yhdessä. Toki tämä nyt ensisijaisesti oma kokemukseni, mutta luulen että moni muu jakaa ajatuksen, että erityislapsen vanhempana joutuu kokemaan huomattavasti enemmän oman vanhemmuuden tarkastelua ja opastusta ulkopuolisten taholta - vaikka loppujen lopuksi tekee enemmän kuin suurin osa tekee omien lastensa eteen. Se työn määrä mitä tekee esimerkiksi tunnesäätelyn ja kielen kehityksen eteen on ihan sfääreissä kuin normaalilla loruttelevalla ja tunteita sanottavalla äidillä. Minäkin muistan itkeneeni ajoittain, kun kaikilla muilla näytti olevan helpompaa ja hyvää tarkoittavat ystävä pahensi tilannetta opastamalla, kuinka hän saa lapsensa nukkumaan ja kuinka opettanut lapsensa niin taitavaksi sosiaalisesti.

Suosittelen lämpimästi AP myös hakeutumaan vertaistuen pariin. Meissä erityislasten vanhemmissa on paljon sinua ymmärtäviä ihmisiä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En AP tiedä ihan tarkalleen millaista apua haet, mutta kannattaa googlata Maria akatemia ja pohtia, jos sieltä saisi apua.

Tiedän Maria-akatemian ja varmasti saisin sieltä apua. Ajatukseni ovat osittain väkivaltaisia, vaikka lapselle en ole koskaan tehnyt mitään. Sieltä tekevät kuitenkin lasun, jos "huoli herää".

Kuuntelin Areenasta jakson äidin väkivaltaisuudesta ja se kolahti, vaikkei oma tilanteeni niin huono olekaan. Jakso löytyy täältä https://areena.yle.fi/1-62169881 ja suosittelen kuuntelemaan sen jos olet samassa tilanteessa kuin minä. Tuo Maria-akatemia mainitaan juuri tuossa ohjelmassa.

Meillä on sos työn asiakkuus ja perhetyö alkamassa ilman lasua. Itse haimme apua. Siksikään en tässä kohtaa lasua haluaisi. Suurin syy lasun välttelyyn on kuitenkin se, etten haluaisi lapsen joutuvan sitten isona (jos tilaa itseään koskevat paperit) lukemaan että on tehty lasu, koska mulla on ollut väkivaltaisia ajatuksia.

Olen miettinyt pitäisikö yrittää sinnitellä omien ajatusten kanssa vielä jonkin aikaa ja sitten käsitellä jälkikäteen, kun lapsi on niin paljon isompi, ettei enää työntekijät katso, että tilanne on akuutti. Puhua lähipiirille tai anonyymisti sen aikaa. Tiedän, ettei tämä välttämättä ole lapselle paras vaihtoehto, mutta en tiedä sitten mitä sekään tekee, että isona lukee papereista, mitä äidin päässä on synkimmillä hetkillä liikkunut. En itsekään haluaisi tietää, jos olisin hän.

Tuohon boldattuun kohtaan voin kertoa omakohtaisesti, ettei lapsi saanut mitään papereita aikuisenakaan. Meillä siis oli tilanne niin, että lasten isä piinasi törkeillä ilmoituksilla pitkään ja lopulta sos.työntekijät varmaan häpesivät toimintaansa, koska minullekaan ei niitä papereita luovutettu ennen kuin tietosuojavaltuutetun avulla. Mutta lapsi ei saanut niitä koskaan. Toki ne yhdessä luettiin. Että siitä älä ole huolissasi. Tsemppiä, voimia ja viisautta sulle ap!

Vierailija kirjoitti:

Puhu ihmeessä! Fiksu ammattilainen ymmärtää kyllä. Jos kohdalle sattuu joku joka arvioi että todellinen vaara saattaisi olla, niin silti pahin mitä tapahtuu on se lastensuojeluilmoitus. Sehän ei tarkoita mitään muuta kuin että tilanteenne kartoitetaan tarkemmin, ja sinulle tarjotaan enemmän tukea. Saat itse esittää toiveita minkälaisen tuen koet auttavan. Kuulostaa siltä että sinä nimenomaan haluaisit sellaista keskustelutukea mitä lastensuojelusta voidaan tarjota. Moni vähättelee juuri näitä keskusteluja perhetyöntekijän kanssa, mutta sinulle voisi olla oikein hyvä tukimuoto. Perhetyö toteutetaan yleensä kahden työntekijän tomesta. Toinen keskittyy lapseen, ja tekee hänen kanssaan jotain, ja toinen voi sillävälin keskittyä juttelemaan sinun kanssasi juuri niistä asioista jotka sinun mieltäsi painavat.

Kiitos tästä. Meille tulee yksi työntekijä jo ihan lähipäivinä, mutta tietysti voin myöhemmin (kunhan perhetyön on kunnolla päässyt alkuun) pyytää sosiaalityöntekijää arvioimaan tilannetta uudelleen. Ap

Vierailija kirjoitti:

n. 40 prosenttia lapsista on kokenut kuritusväkivaltaa tilastojen mukaan, ja aivan varmasti 40 prosenttia vanhemmista ei ole sitä kuritusväkivaltaa hyväksynyt kasvatusmetodina, vaan kerta kaikkiaan tilanne ja tunteet on vieneet mukanaan. Siihen suhteutettuna tunteesi ovat ihan varmasti normaaleja varsinkin erityislapsen äitinä, kun ihan normaalinkin uhmaikäisen äidille voi tulla voimakas halu napata lastaan hiuksista kiinni.

Tunnistan myös erityislapsen äitinä nuo kaikki sinun tunteet. Erityislapsen vanhemmuus on eri tavalla suurennuslasin alla ja tämän vuoksi lasun pelko on usein erilainen kuin normaalisti kehittyneiden lasten vanhemmilla. Tätä pelkoa eivät välttämättä ymmärrä monet vanhemmat, jotka eivät ole läpinäyneet sitä vaihetta, kun lapsi käyttäytyy poikkeavasti ja ensin etsii syytä itsestä ja omasta vanhemmuudesta. Sitten hakee apua kun tajuaa, että jotain muuta tässä on, ja sittenkin ennen kunnon tutkimuksia tutkitaan ensin vanhemman ja lapsen väliset vuorovaikutukset, saadaan kasvatusvinkkejä jne. Kun viimein on päästy erikoissairaanhoitoon ja saatu esimerkiksi autismidiagnoosi, niin jäljelle on jäänyt käteen vanhemmuuden trauma. Sellainen trauma, jonka ovat usein aiheuttaneet ammattilaiset, sukulaiset, äitikaverit ja omat ajatukset yhdessä. Toki tämä nyt ensisijaisesti oma kokemukseni, mutta luulen että moni muu jakaa ajatuksen, että erityislapsen vanhempana joutuu kokemaan huomattavasti enemmän oman vanhemmuuden tarkastelua ja opastusta ulkopuolisten taholta - vaikka loppujen lopuksi tekee enemmän kuin suurin osa tekee omien lastensa eteen. Se työn määrä mitä tekee esimerkiksi tunnesäätelyn ja kielen kehityksen eteen on ihan sfääreissä kuin normaalilla loruttelevalla ja tunteita sanottavalla äidillä. Minäkin muistan itkeneeni ajoittain, kun kaikilla muilla näytti olevan helpompaa ja hyvää tarkoittavat ystävä pahensi tilannetta opastamalla, kuinka hän saa lapsensa nukkumaan ja kuinka opettanut lapsensa niin taitavaksi sosiaalisesti.

Suosittelen lämpimästi AP myös hakeutumaan vertaistuen pariin. Meissä erityislasten vanhemmissa on paljon sinua ymmärtäviä ihmisiä.

Tämä sai kyyneleet silmiini. <3 Olen kiitellyt tässä ketjussa jo niin paljon, etten enää kehtaisi, mutta kiitos sinulle. :) Hyvin samanlaisia tunteita.

Tässä erityislapsiasiassa on mulla vähän se, että kun lapsi ei edes ulospäin ole kovin erityinen (harvoin ulkopuoliset edes huomaa koko asiaa), ja se silti näkyy jatkuvasti arjessa erilaisina asioina. Päivät vaihtelee tosin paljon, ja silloin kun menee hyvin, niin tuntuu ettei kehtaa edes puhua lapsen erityisyydesta, kun toisilla on vaikeaa 24/7. Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En AP tiedä ihan tarkalleen millaista apua haet, mutta kannattaa googlata Maria akatemia ja pohtia, jos sieltä saisi apua.

Tiedän Maria-akatemian ja varmasti saisin sieltä apua. Ajatukseni ovat osittain väkivaltaisia, vaikka lapselle en ole koskaan tehnyt mitään. Sieltä tekevät kuitenkin lasun, jos "huoli herää".

Kuuntelin Areenasta jakson äidin väkivaltaisuudesta ja se kolahti, vaikkei oma tilanteeni niin huono olekaan. Jakso löytyy täältä https://areena.yle.fi/1-62169881 ja suosittelen kuuntelemaan sen jos olet samassa tilanteessa kuin minä. Tuo Maria-akatemia mainitaan juuri tuossa ohjelmassa.

Meillä on sos työn asiakkuus ja perhetyö alkamassa ilman lasua. Itse haimme apua. Siksikään en tässä kohtaa lasua haluaisi. Suurin syy lasun välttelyyn on kuitenkin se, etten haluaisi lapsen joutuvan sitten isona (jos tilaa itseään koskevat paperit) lukemaan että on tehty lasu, koska mulla on ollut väkivaltaisia ajatuksia.

Olen miettinyt pitäisikö yrittää sinnitellä omien ajatusten kanssa vielä jonkin aikaa ja sitten käsitellä jälkikäteen, kun lapsi on niin paljon isompi, ettei enää työntekijät katso, että tilanne on akuutti. Puhua lähipiirille tai anonyymisti sen aikaa. Tiedän, ettei tämä välttämättä ole lapselle paras vaihtoehto, mutta en tiedä sitten mitä sekään tekee, että isona lukee papereista, mitä äidin päässä on synkimmillä hetkillä liikkunut. En itsekään haluaisi tietää, jos olisin hän.

Tuohon boldattuun kohtaan voin kertoa omakohtaisesti, ettei lapsi saanut mitään papereita aikuisenakaan. Meillä siis oli tilanne niin, että lasten isä piinasi törkeillä ilmoituksilla pitkään ja lopulta sos.työntekijät varmaan häpesivät toimintaansa, koska minullekaan ei niitä papereita luovutettu ennen kuin tietosuojavaltuutetun avulla. Mutta lapsi ei saanut niitä koskaan. Toki ne yhdessä luettiin. Että siitä älä ole huolissasi. Tsemppiä, voimia ja viisautta sulle ap!

Ok, mulla ei sen enempää tietoa ole asioista, mutta oletin, että lapsi pystyy lukemaan aikuisena itseään koskevat paperit. Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vain ja ainoastaan omien läheisteni kanssa. Eli äitini, puolisoni ja parin erittäin hyvän ystäväni kanssa. Lisäksi näillä anonyymeillä palstoilla on saanut hyvin vertaistukea.

Kun menet terveydenhuollossa mainitsemaan noista asioista, niin ongelmat on taattuja.

Miksi näin, vai perustuuko mutuun (ei pahalla, haluaisin vain luotettavaa tietoa)?

Jos kuavilet tunteitasi lasta kohtaan siten, että vastapuolella herää pelko siitä että saattaisit oikeasti tehdä lapselle jotain, niin onhan hänellä siinä tilanteessa velvollisuus tehdä lastensuojeluilmoitus. Oletko itsekään varma ettet oikeasti ylittäisi rajaa, ja tekisi jotain (väkivaltaa) lapselle? Jos et voi tätä taata, on ilmoitus silloin täysin aiheellinen, ja itseasiassa voisit sen tehdä ihan itsekin. Apuahan te oikeastikin tarvitsette jos oma vointisi on niin huonoissa kantimissa että et voi taata lapsen turvallisuutta. Pystytkö erottelemaan onko kyseessä pelkät hetkittäiset tunteet/ ajatukset, vai voisiko olla sellainen riski olemassa että siirtyisit ajatuksista tekoihin tunnekuohussa?

Neuvola ei ole mikään "vastapuoli" ja äidin aggressiiviset tunteet ovat jokaisen terveydenhoitajan tuntema asia neuvolatyössä. Erityisen paljon niitä tunteita esiintyy erityislasten vanhemmilla. Ei niiden ääneen sanominen johda mihinkään lasuun.

Ihmettelen näitä neuvoja pitää kielteiset tunteet omana tietona. Jos ap hakeutuisi erityislasten vanhempien vertaistukiryhmiin, saisi ainakin vastakaikua ajatuksilleen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En AP tiedä ihan tarkalleen millaista apua haet, mutta kannattaa googlata Maria akatemia ja pohtia, jos sieltä saisi apua.

Tiedän Maria-akatemian ja varmasti saisin sieltä apua. Ajatukseni ovat osittain väkivaltaisia, vaikka lapselle en ole koskaan tehnyt mitään. Sieltä tekevät kuitenkin lasun, jos "huoli herää".

Kuuntelin Areenasta jakson äidin väkivaltaisuudesta ja se kolahti, vaikkei oma tilanteeni niin huono olekaan. Jakso löytyy täältä https://areena.yle.fi/1-62169881 ja suosittelen kuuntelemaan sen jos olet samassa tilanteessa kuin minä. Tuo Maria-akatemia mainitaan juuri tuossa ohjelmassa.

Meillä on sos työn asiakkuus ja perhetyö alkamassa ilman lasua. Itse haimme apua. Siksikään en tässä kohtaa lasua haluaisi. Suurin syy lasun välttelyyn on kuitenkin se, etten haluaisi lapsen joutuvan sitten isona (jos tilaa itseään koskevat paperit) lukemaan että on tehty lasu, koska mulla on ollut väkivaltaisia ajatuksia.

Olen miettinyt pitäisikö yrittää sinnitellä omien ajatusten kanssa vielä jonkin aikaa ja sitten käsitellä jälkikäteen, kun lapsi on niin paljon isompi, ettei enää työntekijät katso, että tilanne on akuutti. Puhua lähipiirille tai anonyymisti sen aikaa. Tiedän, ettei tämä välttämättä ole lapselle paras vaihtoehto, mutta en tiedä sitten mitä sekään tekee, että isona lukee papereista, mitä äidin päässä on synkimmillä hetkillä liikkunut. En itsekään haluaisi tietää, jos olisin hän.

Tuohon boldattuun kohtaan voin kertoa omakohtaisesti, ettei lapsi saanut mitään papereita aikuisenakaan. Meillä siis oli tilanne niin, että lasten isä piinasi törkeillä ilmoituksilla pitkään ja lopulta sos.työntekijät varmaan häpesivät toimintaansa, koska minullekaan ei niitä papereita luovutettu ennen kuin tietosuojavaltuutetun avulla. Mutta lapsi ei saanut niitä koskaan. Toki ne yhdessä luettiin. Että siitä älä ole huolissasi. Tsemppiä, voimia ja viisautta sulle ap!

Ok, mulla ei sen enempää tietoa ole asioista, mutta oletin, että lapsi pystyy lukemaan aikuisena itseään koskevat paperit. Ap

Tiedätkö yhtään ihmistä, joka olisi aikuisena lukenut lapsuuden neuvolamerkintöjä muualta kuin neuvolakortista? Sinne kirjoitellaan diipadaapaa.

Itseäni kyllä hirvittää se että näistä ei puhuta. Pidetään itsellä ja haudotaan, ja sitten siellä ja täällä purkautuu todella surullisella tavalla. Kuten on nähty.

Apua on saatavilla. Salailu pahentaa asiaa ja lisää vakavan väkivallan riskiä.

Lapsi on turvaton, vanhempi -esim juuri äiti- ei puhu. Todella hirvittävä ajatus.

Jokainen äiti joka väittää, ettei olisi kokenut tunteita, joissa olisi ollut valmis kuvainnollisesti heittämään kiljuvan lapsen seinään ja kävelemään ovesta ulos koskaan enää kyseiseen p@sk@@n elämään palaamaan, valehtelee.

Miten ne tunteet sitten on käsitellyt, ihan voi puolisolle sanoen nyt otat kopin minun pitää lähteä lenkille, puhua ystävälle joka aivan varmasti on kokenut saman, jos on rehellinen tai yms.

Pahinta on, että kuvittelee tunteiden olevan vääriä tai jotain jota muut eivät ole kokeneet, patoaa ne sisälleen ja sitten ne vyöryvät lapsen päälle katkeruutensa tai väkivaltana.

Itse olen jo isoäiti ja kummastuttaa että vielä nykyään elää joku pyhä äiti myytti, olen ymmärtänyt että ihan neuvolassa kysytään miten äiti tai perhe voi vai onko se korulause?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vain ja ainoastaan omien läheisteni kanssa. Eli äitini, puolisoni ja parin erittäin hyvän ystäväni kanssa. Lisäksi näillä anonyymeillä palstoilla on saanut hyvin vertaistukea.

Kun menet terveydenhuollossa mainitsemaan noista asioista, niin ongelmat on taattuja.

Miksi näin, vai perustuuko mutuun (ei pahalla, haluaisin vain luotettavaa tietoa)?

Jos kuavilet tunteitasi lasta kohtaan siten, että vastapuolella herää pelko siitä että saattaisit oikeasti tehdä lapselle jotain, niin onhan hänellä siinä tilanteessa velvollisuus tehdä lastensuojeluilmoitus. Oletko itsekään varma ettet oikeasti ylittäisi rajaa, ja tekisi jotain (väkivaltaa) lapselle? Jos et voi tätä taata, on ilmoitus silloin täysin aiheellinen, ja itseasiassa voisit sen tehdä ihan itsekin. Apuahan te oikeastikin tarvitsette jos oma vointisi on niin huonoissa kantimissa että et voi taata lapsen turvallisuutta. Pystytkö erottelemaan onko kyseessä pelkät hetkittäiset tunteet/ ajatukset, vai voisiko olla sellainen riski olemassa että siirtyisit ajatuksista tekoihin tunnekuohussa?

Neuvola ei ole mikään "vastapuoli" ja äidin aggressiiviset tunteet ovat jokaisen terveydenhoitajan tuntema asia neuvolatyössä. Erityisen paljon niitä tunteita esiintyy erityislasten vanhemmilla. Ei niiden ääneen sanominen johda mihinkään lasuun.

Ihmettelen näitä neuvoja pitää kielteiset tunteet omana tietona. Jos ap hakeutuisi erityislasten vanhempien vertaistukiryhmiin, saisi ainakin vastakaikua ajatuksilleen.

Ap puhui neuvolasta TAI muusta tahosta, joten vastapuoli mitä ilmeisimmin tuossa viittaa keskustelun vastapuoleen, joka siis voi ESIMERKIKSI olla neuvolan terkka, mutta myös joku muu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vain ja ainoastaan omien läheisteni kanssa. Eli äitini, puolisoni ja parin erittäin hyvän ystäväni kanssa. Lisäksi näillä anonyymeillä palstoilla on saanut hyvin vertaistukea.

Kun menet terveydenhuollossa mainitsemaan noista asioista, niin ongelmat on taattuja.

Miksi näin, vai perustuuko mutuun (ei pahalla, haluaisin vain luotettavaa tietoa)?

Jos kuavilet tunteitasi lasta kohtaan siten, että vastapuolella herää pelko siitä että saattaisit oikeasti tehdä lapselle jotain, niin onhan hänellä siinä tilanteessa velvollisuus tehdä lastensuojeluilmoitus. Oletko itsekään varma ettet oikeasti ylittäisi rajaa, ja tekisi jotain (väkivaltaa) lapselle? Jos et voi tätä taata, on ilmoitus silloin täysin aiheellinen, ja itseasiassa voisit sen tehdä ihan itsekin. Apuahan te oikeastikin tarvitsette jos oma vointisi on niin huonoissa kantimissa että et voi taata lapsen turvallisuutta. Pystytkö erottelemaan onko kyseessä pelkät hetkittäiset tunteet/ ajatukset, vai voisiko olla sellainen riski olemassa että siirtyisit ajatuksista tekoihin tunnekuohussa?

Neuvola ei ole mikään "vastapuoli" ja äidin aggressiiviset tunteet ovat jokaisen terveydenhoitajan tuntema asia neuvolatyössä. Erityisen paljon niitä tunteita esiintyy erityislasten vanhemmilla. Ei niiden ääneen sanominen johda mihinkään lasuun.

Ihmettelen näitä neuvoja pitää kielteiset tunteet omana tietona. Jos ap hakeutuisi erityislasten vanhempien vertaistukiryhmiin, saisi ainakin vastakaikua ajatuksilleen.

Ap puhui neuvolasta TAI muusta tahosta, joten vastapuoli mitä ilmeisimmin tuossa viittaa keskustelun vastapuoleen, joka siis voi ESIMERKIKSI olla neuvolan terkka, mutta myös joku muu.

Sitäpaitsi tuossa lainaamassasi kommentissa ei missään kohdassa kehotettu pitämään asioita omana tietonaan. Tottahan se on, että se on siitä terkasta kiinni tekeekö lasun vai ei! Yksilöitä ovat hekin, ja jollain kynnys matalampi kuin toisella. Et sinäkään pysty LUPAAMAAN ap:lle että lasua ei tehdä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

n. 40 prosenttia lapsista on kokenut kuritusväkivaltaa tilastojen mukaan, ja aivan varmasti 40 prosenttia vanhemmista ei ole sitä kuritusväkivaltaa hyväksynyt kasvatusmetodina, vaan kerta kaikkiaan tilanne ja tunteet on vieneet mukanaan. Siihen suhteutettuna tunteesi ovat ihan varmasti normaaleja varsinkin erityislapsen äitinä, kun ihan normaalinkin uhmaikäisen äidille voi tulla voimakas halu napata lastaan hiuksista kiinni.

Tunnistan myös erityislapsen äitinä nuo kaikki sinun tunteet. Erityislapsen vanhemmuus on eri tavalla suurennuslasin alla ja tämän vuoksi lasun pelko on usein erilainen kuin normaalisti kehittyneiden lasten vanhemmilla. Tätä pelkoa eivät välttämättä ymmärrä monet vanhemmat, jotka eivät ole läpinäyneet sitä vaihetta, kun lapsi käyttäytyy poikkeavasti ja ensin etsii syytä itsestä ja omasta vanhemmuudesta. Sitten hakee apua kun tajuaa, että jotain muuta tässä on, ja sittenkin ennen kunnon tutkimuksia tutkitaan ensin vanhemman ja lapsen väliset vuorovaikutukset, saadaan kasvatusvinkkejä jne. Kun viimein on päästy erikoissairaanhoitoon ja saatu esimerkiksi autismidiagnoosi, niin jäljelle on jäänyt käteen vanhemmuuden trauma. Sellainen trauma, jonka ovat usein aiheuttaneet ammattilaiset, sukulaiset, äitikaverit ja omat ajatukset yhdessä. Toki tämä nyt ensisijaisesti oma kokemukseni, mutta luulen että moni muu jakaa ajatuksen, että erityislapsen vanhempana joutuu kokemaan huomattavasti enemmän oman vanhemmuuden tarkastelua ja opastusta ulkopuolisten taholta - vaikka loppujen lopuksi tekee enemmän kuin suurin osa tekee omien lastensa eteen. Se työn määrä mitä tekee esimerkiksi tunnesäätelyn ja kielen kehityksen eteen on ihan sfääreissä kuin normaalilla loruttelevalla ja tunteita sanottavalla äidillä. Minäkin muistan itkeneeni ajoittain, kun kaikilla muilla näytti olevan helpompaa ja hyvää tarkoittavat ystävä pahensi tilannetta opastamalla, kuinka hän saa lapsensa nukkumaan ja kuinka opettanut lapsensa niin taitavaksi sosiaalisesti.

Suosittelen lämpimästi AP myös hakeutumaan vertaistuen pariin. Meissä erityislasten vanhemmissa on paljon sinua ymmärtäviä ihmisiä.

Tämä sai kyyneleet silmiini. <3 Olen kiitellyt tässä ketjussa jo niin paljon, etten enää kehtaisi, mutta kiitos sinulle. :) Hyvin samanlaisia tunteita.

Tässä erityislapsiasiassa on mulla vähän se, että kun lapsi ei edes ulospäin ole kovin erityinen (harvoin ulkopuoliset edes huomaa koko asiaa), ja se silti näkyy jatkuvasti arjessa erilaisina asioina. Päivät vaihtelee tosin paljon, ja silloin kun menee hyvin, niin tuntuu ettei kehtaa edes puhua lapsen erityisyydesta, kun toisilla on vaikeaa 24/7. Ap

Niin ne vaihtelevat kaikilla erityislapsilla! Tuon vuoksi ei kannata vertaistukea jättää hakematta. Se tilanne on päällä enemmän niillä 24/7, joilla lapsella esimerkiksi taannuttava harvinaissairaus. Saa se silti tuntua raskaalta ja vaikealta, vaikka hyviä päiviä on ja asiat ei näy muille niin selvästi. Aika usein niin onkin, että vasta kun sen erityistarpeisen kanssa on esimerkiksi muutaman päivän arjessa, niin näkee sen kuormittavuuden.

Tunnistan itsestäni paljon sinua tavallaan kun olimme aika vasta saaneet diagnoosin ja olin vasta alkuvaiheessa kaiken tuen ym. hankkimisessa. Nyt pari vuotta myöhemmin on helpompaa nähdä mitä olisin tarvinnut ja tavallaan voisi jopa sanoa, että olen hiljalleen kasvanut sellaiseen vanhemmuuteen, että osaan ja uskallan hakea tukea itselleni ja lapselleni. Toki lapsen kasvaessa myös erityispiirteet ovat nousseet vahvemmin esiin - tai sitten osaan vain nähdä ne nykyään selvemmin, siinä missä ennen näin ne enemmän persoonana tai kasvatuksen tuloksena. Tavallaan kun saimme diagnoosin niin näin pitkään itseni ihan tavallisen lapsen äitinä, mikä on ihan ok, mutta hiljalleen sitä on kuitenkin oppinut näkemään ne asiat, mihin lapsi todella tarvitsee tukea ja sen, että diagnoosi ei tullut tyhjästä sekä myöskin sen, että tilanne on itselle kuormittava.

Kaikkea hyvää sinulle!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

n. 40 prosenttia lapsista on kokenut kuritusväkivaltaa tilastojen mukaan, ja aivan varmasti 40 prosenttia vanhemmista ei ole sitä kuritusväkivaltaa hyväksynyt kasvatusmetodina, vaan kerta kaikkiaan tilanne ja tunteet on vieneet mukanaan. Siihen suhteutettuna tunteesi ovat ihan varmasti normaaleja varsinkin erityislapsen äitinä, kun ihan normaalinkin uhmaikäisen äidille voi tulla voimakas halu napata lastaan hiuksista kiinni.

Tunnistan myös erityislapsen äitinä nuo kaikki sinun tunteet. Erityislapsen vanhemmuus on eri tavalla suurennuslasin alla ja tämän vuoksi lasun pelko on usein erilainen kuin normaalisti kehittyneiden lasten vanhemmilla. Tätä pelkoa eivät välttämättä ymmärrä monet vanhemmat, jotka eivät ole läpinäyneet sitä vaihetta, kun lapsi käyttäytyy poikkeavasti ja ensin etsii syytä itsestä ja omasta vanhemmuudesta. Sitten hakee apua kun tajuaa, että jotain muuta tässä on, ja sittenkin ennen kunnon tutkimuksia tutkitaan ensin vanhemman ja lapsen väliset vuorovaikutukset, saadaan kasvatusvinkkejä jne. Kun viimein on päästy erikoissairaanhoitoon ja saatu esimerkiksi autismidiagnoosi, niin jäljelle on jäänyt käteen vanhemmuuden trauma. Sellainen trauma, jonka ovat usein aiheuttaneet ammattilaiset, sukulaiset, äitikaverit ja omat ajatukset yhdessä. Toki tämä nyt ensisijaisesti oma kokemukseni, mutta luulen että moni muu jakaa ajatuksen, että erityislapsen vanhempana joutuu kokemaan huomattavasti enemmän oman vanhemmuuden tarkastelua ja opastusta ulkopuolisten taholta - vaikka loppujen lopuksi tekee enemmän kuin suurin osa tekee omien lastensa eteen. Se työn määrä mitä tekee esimerkiksi tunnesäätelyn ja kielen kehityksen eteen on ihan sfääreissä kuin normaalilla loruttelevalla ja tunteita sanottavalla äidillä. Minäkin muistan itkeneeni ajoittain, kun kaikilla muilla näytti olevan helpompaa ja hyvää tarkoittavat ystävä pahensi tilannetta opastamalla, kuinka hän saa lapsensa nukkumaan ja kuinka opettanut lapsensa niin taitavaksi sosiaalisesti.

Suosittelen lämpimästi AP myös hakeutumaan vertaistuen pariin. Meissä erityislasten vanhemmissa on paljon sinua ymmärtäviä ihmisiä.

Tämä sai kyyneleet silmiini. <3 Olen kiitellyt tässä ketjussa jo niin paljon, etten enää kehtaisi, mutta kiitos sinulle. :) Hyvin samanlaisia tunteita.

Tässä erityislapsiasiassa on mulla vähän se, että kun lapsi ei edes ulospäin ole kovin erityinen (harvoin ulkopuoliset edes huomaa koko asiaa), ja se silti näkyy jatkuvasti arjessa erilaisina asioina. Päivät vaihtelee tosin paljon, ja silloin kun menee hyvin, niin tuntuu ettei kehtaa edes puhua lapsen erityisyydesta, kun toisilla on vaikeaa 24/7. Ap

Niin ne vaihtelevat kaikilla erityislapsilla! Tuon vuoksi ei kannata vertaistukea jättää hakematta. Se tilanne on päällä enemmän niillä 24/7, joilla lapsella esimerkiksi taannuttava harvinaissairaus. Saa se silti tuntua raskaalta ja vaikealta, vaikka hyviä päiviä on ja asiat ei näy muille niin selvästi. Aika usein niin onkin, että vasta kun sen erityistarpeisen kanssa on esimerkiksi muutaman päivän arjessa, niin näkee sen kuormittavuuden.

Tunnistan itsestäni paljon sinua tavallaan kun olimme aika vasta saaneet diagnoosin ja olin vasta alkuvaiheessa kaiken tuen ym. hankkimisessa. Nyt pari vuotta myöhemmin on helpompaa nähdä mitä olisin tarvinnut ja tavallaan voisi jopa sanoa, että olen hiljalleen kasvanut sellaiseen vanhemmuuteen, että osaan ja uskallan hakea tukea itselleni ja lapselleni. Toki lapsen kasvaessa myös erityispiirteet ovat nousseet vahvemmin esiin - tai sitten osaan vain nähdä ne nykyään selvemmin, siinä missä ennen näin ne enemmän persoonana tai kasvatuksen tuloksena. Tavallaan kun saimme diagnoosin niin näin pitkään itseni ihan tavallisen lapsen äitinä, mikä on ihan ok, mutta hiljalleen sitä on kuitenkin oppinut näkemään ne asiat, mihin lapsi todella tarvitsee tukea ja sen, että diagnoosi ei tullut tyhjästä sekä myöskin sen, että tilanne on itselle kuormittava.

Kaikkea hyvää sinulle!

<3 Ap

PS. Laitoin sinne Maria-Akatemiaan nyt viestin. 

Jos lapsella on jokin diagnoosi, niin voit pyytää lääkäriltä lähetettä kelan järjestämälle sopeutumisvalmennuskurssille. Katso kelan sivuilta tarkempia tietoja.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen lapseton mutta sen verran osaan sanoa, että terapiassa puhutut asiat jäävät sinne. .

Entä jos terapiassa asikas paljastaisi tehneensä rikoksen tai suunnittelevansa rikosta, eikö silloin terapeutti voi ilmoittaa asiasta polisiille ilman, että on rikkonut salassapitovelvollisuutta?

Kyllä kai. Ja varmaan hän on tuollaisessa tilanteessa velvollinenkin niin tekemään. Tässä nyt ei ole kuitenkaan mistään tuollaisesta kyse.

Vierailija kirjoitti:

Miksi lapsestasi ei saisi olla huolissaan? Äidit keskittyvät niin paljon itseensä että unohtavat kokonaan, että lapsi joutuu sietämään sen vihan, negatiiviset tunteet, raivon jne., joita äiti pitää omana oikeutenaan, koska saahan äidillä nyt tunteita olla! Lapselle tuollainen lapsuus on hyvin traumatisoiva.

Just näin. Keskeisintä oma napa

Vierailija kirjoitti:

n. 40 prosenttia lapsista on kokenut kuritusväkivaltaa tilastojen mukaan, ja aivan varmasti 40 prosenttia vanhemmista ei ole sitä kuritusväkivaltaa hyväksynyt kasvatusmetodina, vaan kerta kaikkiaan tilanne ja tunteet on vieneet mukanaan. Siihen suhteutettuna tunteesi ovat ihan varmasti normaaleja varsinkin erityislapsen äitinä, kun ihan normaalinkin uhmaikäisen äidille voi tulla voimakas halu napata lastaan hiuksista kiinni.

Tunnistan myös erityislapsen äitinä nuo kaikki sinun tunteet. Erityislapsen vanhemmuus on eri tavalla suurennuslasin alla ja tämän vuoksi lasun pelko on usein erilainen kuin normaalisti kehittyneiden lasten vanhemmilla. Tätä pelkoa eivät välttämättä ymmärrä monet vanhemmat, jotka eivät ole läpinäyneet sitä vaihetta, kun lapsi käyttäytyy poikkeavasti ja ensin etsii syytä itsestä ja omasta vanhemmuudesta. Sitten hakee apua kun tajuaa, että jotain muuta tässä on, ja sittenkin ennen kunnon tutkimuksia tutkitaan ensin vanhemman ja lapsen väliset vuorovaikutukset, saadaan kasvatusvinkkejä jne. Kun viimein on päästy erikoissairaanhoitoon ja saatu esimerkiksi autismidiagnoosi, niin jäljelle on jäänyt käteen vanhemmuuden trauma. Sellainen trauma, jonka ovat usein aiheuttaneet ammattilaiset, sukulaiset, äitikaverit ja omat ajatukset yhdessä. Toki tämä nyt ensisijaisesti oma kokemukseni, mutta luulen että moni muu jakaa ajatuksen, että erityislapsen vanhempana joutuu kokemaan huomattavasti enemmän oman vanhemmuuden tarkastelua ja opastusta ulkopuolisten taholta - vaikka loppujen lopuksi tekee enemmän kuin suurin osa tekee omien lastensa eteen. Se työn määrä mitä tekee esimerkiksi tunnesäätelyn ja kielen kehityksen eteen on ihan sfääreissä kuin normaalilla loruttelevalla ja tunteita sanottavalla äidillä. Minäkin muistan itkeneeni ajoittain, kun kaikilla muilla näytti olevan helpompaa ja hyvää tarkoittavat ystävä pahensi tilannetta opastamalla, kuinka hän saa lapsensa nukkumaan ja kuinka opettanut lapsensa niin taitavaksi sosiaalisesti.

Suosittelen lämpimästi AP myös hakeutumaan vertaistuen pariin. Meissä erityislasten vanhemmissa on paljon sinua ymmärtäviä ihmisiä.

Jännä miten ymmärtävä asenne on, kun on kyseessä väkivalta lapsia kohtaan. Sama se parisuhdeväkivallassa on "ei hyväksy, mutta tunteet ja tilanne vieneet siihen.."

Älkää viitsikö.

Voisin kuvitella kun joku mies puhuis vastaavaa, ni johan se olis ristiinnaulittu täällä. Kaksoisstandardit.

Äiti on niin pyhä ja puhtoinen. Äidin särkyvä mieli on kaikkein tärkeintä. Äitiä ei saa loukata, ei saa pahoittaa mieltä, kaikki pyörii sen ympärillä. Kyllä lapset kestää, kyllä lapset joustaa ja sopeutuu. Kunhan äidin, jolla on aina kaikkein rankinta maailmassa, herkkä mieli saa säilyä ehjänä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

n. 40 prosenttia lapsista on kokenut kuritusväkivaltaa tilastojen mukaan, ja aivan varmasti 40 prosenttia vanhemmista ei ole sitä kuritusväkivaltaa hyväksynyt kasvatusmetodina, vaan kerta kaikkiaan tilanne ja tunteet on vieneet mukanaan. Siihen suhteutettuna tunteesi ovat ihan varmasti normaaleja varsinkin erityislapsen äitinä, kun ihan normaalinkin uhmaikäisen äidille voi tulla voimakas halu napata lastaan hiuksista kiinni.

Tunnistan myös erityislapsen äitinä nuo kaikki sinun tunteet. Erityislapsen vanhemmuus on eri tavalla suurennuslasin alla ja tämän vuoksi lasun pelko on usein erilainen kuin normaalisti kehittyneiden lasten vanhemmilla. Tätä pelkoa eivät välttämättä ymmärrä monet vanhemmat, jotka eivät ole läpinäyneet sitä vaihetta, kun lapsi käyttäytyy poikkeavasti ja ensin etsii syytä itsestä ja omasta vanhemmuudesta. Sitten hakee apua kun tajuaa, että jotain muuta tässä on, ja sittenkin ennen kunnon tutkimuksia tutkitaan ensin vanhemman ja lapsen väliset vuorovaikutukset, saadaan kasvatusvinkkejä jne. Kun viimein on päästy erikoissairaanhoitoon ja saatu esimerkiksi autismidiagnoosi, niin jäljelle on jäänyt käteen vanhemmuuden trauma. Sellainen trauma, jonka ovat usein aiheuttaneet ammattilaiset, sukulaiset, äitikaverit ja omat ajatukset yhdessä. Toki tämä nyt ensisijaisesti oma kokemukseni, mutta luulen että moni muu jakaa ajatuksen, että erityislapsen vanhempana joutuu kokemaan huomattavasti enemmän oman vanhemmuuden tarkastelua ja opastusta ulkopuolisten taholta - vaikka loppujen lopuksi tekee enemmän kuin suurin osa tekee omien lastensa eteen. Se työn määrä mitä tekee esimerkiksi tunnesäätelyn ja kielen kehityksen eteen on ihan sfääreissä kuin normaalilla loruttelevalla ja tunteita sanottavalla äidillä. Minäkin muistan itkeneeni ajoittain, kun kaikilla muilla näytti olevan helpompaa ja hyvää tarkoittavat ystävä pahensi tilannetta opastamalla, kuinka hän saa lapsensa nukkumaan ja kuinka opettanut lapsensa niin taitavaksi sosiaalisesti.

Suosittelen lämpimästi AP myös hakeutumaan vertaistuen pariin. Meissä erityislasten vanhemmissa on paljon sinua ymmärtäviä ihmisiä.

Jännä miten ymmärtävä asenne on, kun on kyseessä väkivalta lapsia kohtaan. Sama se parisuhdeväkivallassa on "ei hyväksy, mutta tunteet ja tilanne vieneet siihen.."

Älkää viitsikö.

Jos vielä ymmärtäisit kommentin sisällön ennen vastaamista.