Voiko äiti puhua vaikeista tunteista lasta kohtaan ilman pelkoa lasusta?

Vierailija kirjoitti:

Jokainen äiti joka väittää, ettei olisi kokenut tunteita, joissa olisi ollut valmis kuvainnollisesti heittämään kiljuvan lapsen seinään ja kävelemään ovesta ulos koskaan enää kyseiseen p@sk@@n elämään palaamaan, valehtelee.

Miten ne tunteet sitten on käsitellyt, ihan voi puolisolle sanoen nyt otat kopin minun pitää lähteä lenkille, puhua ystävälle joka aivan varmasti on kokenut saman, jos on rehellinen tai yms.

Pahinta on, että kuvittelee tunteiden olevan vääriä tai jotain jota muut eivät ole kokeneet, patoaa ne sisälleen ja sitten ne vyöryvät lapsen päälle katkeruutensa tai väkivaltana.

Itse olen jo isoäiti ja kummastuttaa että vielä nykyään elää joku pyhä äiti myytti, olen ymmärtänyt että ihan neuvolassa kysytään miten äiti tai perhe voi vai onko se korulause?

Ja sit kun ne ei tee lasuja, vaan taputtelee äitiä olkapäähän et "sellasta se on, kaikki me haluttaan paiskoa lapsiamme seinään välillä" (wtf, oikeesti?!) Ja tuleekin seuraavia case Vilja Erikoita, niin te olette ensimmäisenä itkemässä miksi mitään ei tehty ajoissa. Tätähän se on.

Enpä ole itse koskaan halunnut satuttaa omia lapsiani.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

n. 40 prosenttia lapsista on kokenut kuritusväkivaltaa tilastojen mukaan, ja aivan varmasti 40 prosenttia vanhemmista ei ole sitä kuritusväkivaltaa hyväksynyt kasvatusmetodina, vaan kerta kaikkiaan tilanne ja tunteet on vieneet mukanaan. Siihen suhteutettuna tunteesi ovat ihan varmasti normaaleja varsinkin erityislapsen äitinä, kun ihan normaalinkin uhmaikäisen äidille voi tulla voimakas halu napata lastaan hiuksista kiinni.

Tunnistan myös erityislapsen äitinä nuo kaikki sinun tunteet. Erityislapsen vanhemmuus on eri tavalla suurennuslasin alla ja tämän vuoksi lasun pelko on usein erilainen kuin normaalisti kehittyneiden lasten vanhemmilla. Tätä pelkoa eivät välttämättä ymmärrä monet vanhemmat, jotka eivät ole läpinäyneet sitä vaihetta, kun lapsi käyttäytyy poikkeavasti ja ensin etsii syytä itsestä ja omasta vanhemmuudesta. Sitten hakee apua kun tajuaa, että jotain muuta tässä on, ja sittenkin ennen kunnon tutkimuksia tutkitaan ensin vanhemman ja lapsen väliset vuorovaikutukset, saadaan kasvatusvinkkejä jne. Kun viimein on päästy erikoissairaanhoitoon ja saatu esimerkiksi autismidiagnoosi, niin jäljelle on jäänyt käteen vanhemmuuden trauma. Sellainen trauma, jonka ovat usein aiheuttaneet ammattilaiset, sukulaiset, äitikaverit ja omat ajatukset yhdessä. Toki tämä nyt ensisijaisesti oma kokemukseni, mutta luulen että moni muu jakaa ajatuksen, että erityislapsen vanhempana joutuu kokemaan huomattavasti enemmän oman vanhemmuuden tarkastelua ja opastusta ulkopuolisten taholta - vaikka loppujen lopuksi tekee enemmän kuin suurin osa tekee omien lastensa eteen. Se työn määrä mitä tekee esimerkiksi tunnesäätelyn ja kielen kehityksen eteen on ihan sfääreissä kuin normaalilla loruttelevalla ja tunteita sanottavalla äidillä. Minäkin muistan itkeneeni ajoittain, kun kaikilla muilla näytti olevan helpompaa ja hyvää tarkoittavat ystävä pahensi tilannetta opastamalla, kuinka hän saa lapsensa nukkumaan ja kuinka opettanut lapsensa niin taitavaksi sosiaalisesti.

Suosittelen lämpimästi AP myös hakeutumaan vertaistuen pariin. Meissä erityislasten vanhemmissa on paljon sinua ymmärtäviä ihmisiä.

Jännä miten ymmärtävä asenne on, kun on kyseessä väkivalta lapsia kohtaan. Sama se parisuhdeväkivallassa on "ei hyväksy, mutta tunteet ja tilanne vieneet siihen.."

Älkää viitsikö.

Jos vielä ymmärtäisit kommentin sisällön ennen vastaamista.

Kerro ihmeessä mikä kommentissani viittasi siihen, etten ymmärtänyt. Niinhän tuossa sanottiin: tunteet ja tilanne vie....

Normalisoidaan lapsiin kohdistuvaa väkivaltaa.

Vierailija kirjoitti:

Kokemukseni mukaan asioista voi hyvin puhua, eikä kukaan tuomitse.

Varottaisin AP.tä puhumasta näistä asioista etenkään missään "virallisella" taholla. Voit muuten saada kotiisi partion sossuja vahtaamaan määrittämättömän pitkäksi ajaksi. Tiedän näin tapahtuneen. Mitään käytännön apua sossuilta ei saa..Istuvat ja tarkkailevat vaan. Puhu anonyymististi auttaviin puhelimiin/luotetuille läheisillesi. Toivottavasti sinulla on sellaisia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vain ja ainoastaan omien läheisteni kanssa. Eli äitini, puolisoni ja parin erittäin hyvän ystäväni kanssa. Lisäksi näillä anonyymeillä palstoilla on saanut hyvin vertaistukea.

Kun menet terveydenhuollossa mainitsemaan noista asioista, niin ongelmat on taattuja.

Miksi näin, vai perustuuko mutuun (ei pahalla, haluaisin vain luotettavaa tietoa)?

Jos kuavilet tunteitasi lasta kohtaan siten, että vastapuolella herää pelko siitä että saattaisit oikeasti tehdä lapselle jotain, niin onhan hänellä siinä tilanteessa velvollisuus tehdä lastensuojeluilmoitus. Oletko itsekään varma ettet oikeasti ylittäisi rajaa, ja tekisi jotain (väkivaltaa) lapselle? Jos et voi tätä taata, on ilmoitus silloin täysin aiheellinen, ja itseasiassa voisit sen tehdä ihan itsekin. Apuahan te oikeastikin tarvitsette jos oma vointisi on niin huonoissa kantimissa että et voi taata lapsen turvallisuutta. Pystytkö erottelemaan onko kyseessä pelkät hetkittäiset tunteet/ ajatukset, vai voisiko olla sellainen riski olemassa että siirtyisit ajatuksista tekoihin tunnekuohussa?

AP käyttää ahdistuksessaan jo nyt verbaalista väkivaltaa, joka on lapsen kehityksen kannalta erittäin haitallista (vaikka pyytäisi lapselta anteeksi jälkikäteen). 6v on vielä pieni mutta ymmärtää ikävällä sävyllä sanotut sanat.

AP, saisitko jonkun luotetun huolehtimaan lapsesta muutaman päivän? Voisit mennä vaikka halpaan hotelliin hermojasi lepuuttamaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kokemukseni mukaan asioista voi hyvin puhua, eikä kukaan tuomitse.

Varottaisin AP.tä puhumasta näistä asioista etenkään missään "virallisella" taholla. Voit muuten saada kotiisi partion sossuja vahtaamaan määrittämättömän pitkäksi ajaksi. Tiedän näin tapahtuneen. Mitään käytännön apua sossuilta ei saa..Istuvat ja tarkkailevat vaan. Puhu anonyymististi auttaviin puhelimiin/luotetuille läheisillesi. Toivottavasti sinulla on sellaisia.

Eikä ne mitään istu ja tarkkaile. Niiltä saa juuri sitä keskusteluapua mitä ap haluaakin!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jokainen äiti joka väittää, ettei olisi kokenut tunteita, joissa olisi ollut valmis kuvainnollisesti heittämään kiljuvan lapsen seinään ja kävelemään ovesta ulos koskaan enää kyseiseen p@sk@@n elämään palaamaan, valehtelee.

Miten ne tunteet sitten on käsitellyt, ihan voi puolisolle sanoen nyt otat kopin minun pitää lähteä lenkille, puhua ystävälle joka aivan varmasti on kokenut saman, jos on rehellinen tai yms.

Pahinta on, että kuvittelee tunteiden olevan vääriä tai jotain jota muut eivät ole kokeneet, patoaa ne sisälleen ja sitten ne vyöryvät lapsen päälle katkeruutensa tai väkivaltana.

Itse olen jo isoäiti ja kummastuttaa että vielä nykyään elää joku pyhä äiti myytti, olen ymmärtänyt että ihan neuvolassa kysytään miten äiti tai perhe voi vai onko se korulause?

Ja sit kun ne ei tee lasuja, vaan taputtelee äitiä olkapäähän et "sellasta se on, kaikki me haluttaan paiskoa lapsiamme seinään välillä" (wtf, oikeesti?!) Ja tuleekin seuraavia case Vilja Erikoita, niin te olette ensimmäisenä itkemässä miksi mitään ei tehty ajoissa. Tätähän se on.

Enpä ole itse koskaan halunnut satuttaa omia lapsiani.

Sinulla ehkä on ollut todella helpot lapset ja paljon apua. Jopa minä velana ymmärrän, että esimerkiksi vakava unen puute yhdistettynä lapsen erittäin haastavaan käytökseen joka vain jatkuu ja jatkuu saa ihan jokaisessa normaalissa ihmisessä aikaan karuja ajatuksia. On täysin eri asia ajatella jotain kuin toteuttaa se. Parisuhdeväkivaltakin tapahtuu vasta siinä vaiheessa kun ei pysytä ajatusten tasolla vaan tehdään tekoja.

Ap on nimenomaan pysynyt ajatusten tasolla ja lisäksi tiedostaa ongelman ja vieläpä on jo hakenut perheelleen apua. Hän on toiminut esimerkillisesti ja se, että hän täällä keskustelee aiheesta ja pohtii mihin tahoon uskaltaa ottaa yhteyttä ON asioiden aktiivista hoitamista paremmaksi vaihe vaiheelta. Ap:n kaltaiset vanhemmat, jotka välittävät ja myös toimivat perheensä hyväksi eivät ole niitä, jotka ovat ongelma.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jokainen äiti joka väittää, ettei olisi kokenut tunteita, joissa olisi ollut valmis kuvainnollisesti heittämään kiljuvan lapsen seinään ja kävelemään ovesta ulos koskaan enää kyseiseen p@sk@@n elämään palaamaan, valehtelee.

Miten ne tunteet sitten on käsitellyt, ihan voi puolisolle sanoen nyt otat kopin minun pitää lähteä lenkille, puhua ystävälle joka aivan varmasti on kokenut saman, jos on rehellinen tai yms.

Pahinta on, että kuvittelee tunteiden olevan vääriä tai jotain jota muut eivät ole kokeneet, patoaa ne sisälleen ja sitten ne vyöryvät lapsen päälle katkeruutensa tai väkivaltana.

Itse olen jo isoäiti ja kummastuttaa että vielä nykyään elää joku pyhä äiti myytti, olen ymmärtänyt että ihan neuvolassa kysytään miten äiti tai perhe voi vai onko se korulause?

Ja sit kun ne ei tee lasuja, vaan taputtelee äitiä olkapäähän et "sellasta se on, kaikki me haluttaan paiskoa lapsiamme seinään välillä" (wtf, oikeesti?!) Ja tuleekin seuraavia case Vilja Erikoita, niin te olette ensimmäisenä itkemässä miksi mitään ei tehty ajoissa. Tätähän se on.

Enpä ole itse koskaan halunnut satuttaa omia lapsiani.

Kuten hyvin itsekin tiedät, Vilja Eerikan kohdalla apua eivät hakeneet he, jotka häneen hirveitä toimia kohdistivat. Päinvastoin.

Hae apua perheneuvolasta.

Lapsen ei tulisi joutua myöskään henkisen väkivallan kohteeksi. Jälkikäteen lepertely näyttäytyy rakkauden sijaan vanhemman ailahtelevaisuutena ja voi aiheuttaa turvattomuutta.

Lapsi ei voi mitään sille että on lapsi ja vielä erityislapsi. Hänellä ei ole edellytyksiä käyttäytyä tai järkeillä kuten aikuinen.