Olisiko ikisinkkuus vaikea asia monelle?

Vierailija kirjoitti:

Olin sinkku yli 30-vuotiaaksi asti. Se sattui melkein koko ajan jonkin verran. Nyt olen parisuhteessa, ja vaikka ei sekään mitään auvoa ole, niin tietty kipu on poissa. Tuntuu hyvältä, kun sitä pysähtyy ajattelemaan.

Tavallaan on kai ihan luonnollistakin välillä kaivata mahdollisuutta elää sinkkuna jos on parisuhteessa niinkuin sinkkuna mahdollisuutta elää ja olla parisuhteessa. Tasa-painoisempi ymmärtää, että molemmissa on puolensa. Se mikä tosinaan turhauttaa kun huomaa, että asiat ikäänkuin kasautuu.  Kun olen ollut yli 40 vuotiaaksi aina sinkkuna niin olen nähnyt monen löytävän useammankin kerran itselleen sen yhden ja erityisen. - Ja miten mutkattonan ja vaivattoman oloisesti se heistä monelle onkaan käynyt. Joskus tuntuu kuin itse eläisn jonkun noituuden alla kun vuodesta taas tosieen huomaan olevani sinkkuna. Valehtelisin jos väittäsin, että en ole koskaan kokenut mustasukkaisuutta kavereideni parisuhteista mutta luoja paratkoon toivon mukaan en koskaan tule tuntemaan katkeruutta tai vihaa vaikka itseinhon tuntemukset ovat toisinaan aika vahvat

Yksin kuoleminen tuntuu pelottavan monia ja sen vuoksi parisuhdetta haetaan vaikka väkisin.

Vierailija kirjoitti:

Yksin kuoleminen tuntuu pelottavan monia ja sen vuoksi parisuhdetta haetaan vaikka väkisin.

Yksin täältä lähdetään joka tapauksessa. No, jos se toinen ihminen jotain tuo.

Monelle olisi, minulle ei ole koskaan ollut. Oma on valintani. 

t. ikisinkku

Vierailija kirjoitti:

Yksin kuoleminen tuntuu pelottavan monia ja sen vuoksi parisuhdetta haetaan vaikka väkisin.

No eipä se puoliso mukaan lähde ellei satu esim. kolaria, jossa molemmat kuolevat samaan aikaan. Sen suhteen siis aiheeton pelko. 

Olen hardcore-sinkku, en mikään leikkisinkku

Mulle olis kyllä vaikea asia, ei nyt mikään unelmatilannekaan.

Olen 39-vuotias nainen eikä minulla ole kertaakaan elämässäni ollut sellaista tunnetta, että haluaisin jonkun kanssa parisuhteeseen. Nykyisin tuskin edes pystyisin, jos tuollainen tunne ja sopiva henkilö jostain eteen tulisivat. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yksin kuoleminen tuntuu pelottavan monia ja sen vuoksi parisuhdetta haetaan vaikka väkisin.

No eipä se puoliso mukaan lähde ellei satu esim. kolaria, jossa molemmat kuolevat samaan aikaan. Sen suhteen siis aiheeton pelko. 

En ole hän, jota kommentoit mutta sanon kuitenkin niin itsekkäältä kuin se tavallaan kuullostaakin, että jonkinlainen pelko minullakin on yksin kuolemisesta - Kaikesta siitä mitä tapahtuu (tai on tapahtumatta) ennen kuin lopulta kuolen ja lakkaan hengittämästä ja olemasta.

Kuihdunko yksin henkitoreissani kuivuen ja kuihtuen kuin kasvi jota kukaan ei käy kastelemassa? Onko ketään joka haluaisi nähdä minut? Onko ketään kuka haluaisi sanoa minulle jotain tai haluaisi kuulla kun minä sanon hänelle. Saanko edes tuolloin sanaa suustani? Onko ketään joka koskettaisi ja puristaisi kättäni tai silittäsi poskeani? Onko ketään jota saisin koskettaa? Tai haistaa hänen hajunsa?  Onko ketään, jonka saattaisin ehkä vielä nähdä? 

Onneksi parisuhde ei ole ainoa mahdollisuus läheiseen ihmissuhteeseen vaikka onkin monelle se läheisin

M 43

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yksin kuoleminen tuntuu pelottavan monia ja sen vuoksi parisuhdetta haetaan vaikka väkisin.

Yksin täältä lähdetään joka tapauksessa. No, jos se toinen ihminen jotain tuo.

Jatkan vielä kommenttiani sen verran, että varmasti kuoleman hetkellä on mukava jos joku toinen ihminen on läsnä, ja pitää vaikka kädestä kiinni. Mutta tuskallista se on sillekin ihmiselle joka tänne jää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yksin kuoleminen tuntuu pelottavan monia ja sen vuoksi parisuhdetta haetaan vaikka väkisin.

Yksin täältä lähdetään joka tapauksessa. No, jos se toinen ihminen jotain tuo.

Jatkan vielä kommenttiani sen verran, että varmasti kuoleman hetkellä on mukava jos joku toinen ihminen on läsnä, ja pitää vaikka kädestä kiinni. Mutta tuskallista se on sillekin ihmiselle joka tänne jää.

Joku toinen ei tarkoita, että sen pitää olla puoliso. 

Mun rehellinen vastaus on että en oikeasti tiedä kumpi on loppupeleissä parempi, olla ikisinkku vai yrittää selviytyä parisuhteissa tai niitä etsiessä. Ja tämä tulee siis henkilöltä joka oli melkein 20vuoden avioliitossa. Kyllä, hyvät hetket oli todella hyviä, mutta ne huonot hetket (ja avioero + monet vuodet sen jälkeen) olikin sitten sellasta paskamyrskyä ja kipua ettei sitä voi edes kuvailla. Että mikä sitten olisi ollut kevyempää tai helpompaa elämää minun sydämelle ja mielenterveydelle? Tuon kokemuksen jälkeen en ole edes yrittänyt etsiä mitään kun se oli henkisesti niin uuvuttava kokemus. Eikä meidän liitossa ollut edes mitään todella suuria ongelmia kuten alkoholismia tai väkivaltaa, ja silti se on vienyt minusta kaikki mehut. 

Mikä on vapaaehtoisesti sinkun lyhenne, jos vapaaehtoisesti lapseton on vela? On se sitten vesi?

Ei minulla ole koskaan mitään kumppania ollut. En sellaista kaipaakaan. Olen 54-vuotias. Ihmiset ovat erilaisia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yksin kuoleminen tuntuu pelottavan monia ja sen vuoksi parisuhdetta haetaan vaikka väkisin.

No eipä se puoliso mukaan lähde ellei satu esim. kolaria, jossa molemmat kuolevat samaan aikaan. Sen suhteen siis aiheeton pelko. 

En ole hän, jota kommentoit mutta sanon kuitenkin niin itsekkäältä kuin se tavallaan kuullostaakin, että jonkinlainen pelko minullakin on yksin kuolemisesta - Kaikesta siitä mitä tapahtuu (tai on tapahtumatta) ennen kuin lopulta kuolen ja lakkaan hengittämästä ja olemasta.

Kuihdunko yksin henkitoreissani kuivuen ja kuihtuen kuin kasvi jota kukaan ei käy kastelemassa? Onko ketään joka haluaisi nähdä minut? Onko ketään kuka haluaisi sanoa minulle jotain tai haluaisi kuulla kun minä sanon hänelle. Saanko edes tuolloin sanaa suustani? Onko ketään joka koskettaisi ja puristaisi kättäni tai silittäsi poskeani? Onko ketään jota saisin koskettaa? Tai haistaa hänen hajunsa?  Onko ketään, jonka saattaisin ehkä vielä nähdä? 

Onneksi parisuhde ei ole ainoa mahdollisuus läheiseen ihmissuhteeseen vaikka onkin monelle se läheisin

M 43

Kannattaa ottaa vaan kyynisen realistinen asenne ja todeta, että vaikka olisi miten monta ihmistä suremassa henkilöä vanhus x tämän kuollessa, noin jo 10-20vuoden päästä nämäkin ihmiset on poissa ja hyvin nopeasti kenenkään haudoilla ei käy kukaan, koska kaikista meistä vaan tulee historiaa. Se on vain kylmä fakta. Tietyt julkkikset on asia erikseen koska heiltä on jäänyt jotain konkreettista mitä ihmiset vieläkin muistelee, mutta luuletko että vaikka Marjatan lapsenlapsen lapsi jaksaa tai edes osaa muistella tätä henkilöä. Kaikilla tulee olemaan vain se tietty lähipiiri joka suree ja muistaa, mutta hyvin nopeasti hekin on poissa. 

Vierailija kirjoitti:

Yksin kuoleminen tuntuu pelottavan monia ja sen vuoksi parisuhdetta haetaan vaikka väkisin.

En ole koskaan ymmärtänyt tätä. Minusta kaikkein paras olisi kuolla niin, että tietäisin ettei kukaan jää minua kaipaamaan.

Vierailija kirjoitti:

Olin sinkku yli 30-vuotiaaksi asti. Se sattui melkein koko ajan jonkin verran. Nyt olen parisuhteessa, ja vaikka ei sekään mitään auvoa ole, niin tietty kipu on poissa. Tuntuu hyvältä, kun sitä pysähtyy ajattelemaan.

Samaan aikaan ole iloinen jos joku on iloinen, mutta samalla vähän mietityttää ja huolestuttaa mitä tällä tavalla ajattelevalle henkilölle käy jos tuleekin ero. Se kun ei ole kovin epätodennäköinen skenaario nykymaailmassa.