Olisiko ikisinkkuus vaikea asia monelle?

Nainen, pian keski-iässä, ikisinkku.

Tosin siis seksisuhteita on ollut, useitakin, mutta sitoutumisia ei koskaan. Enää en jaksa niitäkään, ainakin tällä hetkellä tuntuu sille. En sano ei koskaan koska ikinähään ei tiedä, mutta sen tiedän että vapauttani en myy, en mistään hinnasta.

Olen ollut ihan pikku lapsesta asti hyvin itsenäinen ja omillani viihtyvä ja pärjäävä. Minulla on kuusi sisarusta, naapureissa oli kavereita, koulussa oli kavereita samoin tieni-iän riennoissa. Kuitenkin aina tarvitsin paljon omaa tilaa ja aikaa olla yksin. Yksi tosi läheinen ystävä jonka kanssa ystävyys kestänyt 16-vuotiaasta. Emme kovin usein tapaa koska asumme eri maissa, mutta joka kerta kun nähdään on kuin erossa ei oltais oltukaan. Pintapuolisempia ystäviä sitten on mutta kenessäkään en roiku eikä kukaan roiku minussa. Vapaaehtoisesti tavataan ja pidetään yhteyttä ja annetaan toisille tilaa omaan elämään.

Minulla on varsin rikas sisäinen maailma, liikun paljon luonnossa yksin tai sitten erään ystävän koiran kanssa. Sieltä saan mielenrauhaa ja tasaan ajatuksiani. Pyöräilen ja nautin siitä. Ajelen itsekseni ja pysähdyn jossain kauniissa rauhallisessa paikassa ja havainnoin ympäristöä.

Luen paljon ja ihan laidasta laitaan, myös kevyempää mutta paljon ajattelua vaativaakin. En koskaan tunne oloani yksinäiseski, jos tulee tunne että haluan nähdä ihmisiä lähden ihmistenilmoille.  Työkavereita tapaan tietysti töissä mutta oli todella ihanaa kun sai kaksi vuotta työskennellä kotoa käsin.

Sitä monta kertaa pohdiskelen että kun kaikilla tuntuu olevan niin tulenpalava tarve löytää edes joku, ja sitten valitetaan ja tapellaan ja erotaan ja sama taas alusta uuden kanssa. Sekö sitten on sitä elämisenarvoista elämää? Ei minulle, kiitos vaan.

Kun nuori sukupolvi kasvaa aikuiseksi ei ole!Ihmisiä ei enää silloin märitellä sen mukaan ovatko sinkkuja vai eivät.Viellä on sinkku ystäviä ei kutsuta kylän silloin kun puoliso on kotona ymm.Juhlat! Pelätään kaappaa toisen aviomiehenkö? Mikä ei pidä paikkansa. Vapaita miehiä naisia on mielin määrin.Kukaan terve sinkku ei jahtaa toisen puolisoa.

Vierailija kirjoitti:

Noin 10% ihmisistä ei seurustele koskaan elämänsä aikana.

Oikeasti tuo luku on noin 2%.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä on, elämäni vaikein ja kipein asia. 

Sä puhuit mun elämäni sanoiksi, sama tilanne.

Siihen päälle vielä ihmisten irvailut, jopa perheenjäsenten.

Elämä on kokonaisuudessaan epätoivoista miehen etsintää.

Ja nyt ne, joilla on mies/on ollut miehiä ja jotka valittavat elämäänsä, eivät tiedä mitään siitä mitä on olla 30 + ikisinkku...

Että kyllä tämä on elämäni kipein ja vaikein asia, minullakin.

Mitä on tapahtunut, ettei ole löytynyt ketään?

En ole hän, jota kommentoit vaan toinen ikisinkku (ikää jo yli 40 vuotta). - Mahtaisinko oikeasti olla ikisinkku jos tietösin selkeän ja ymmärrettäväm vastauksen siihen miksi olen pysynyt ikisinkkuna kun useimmillehan ei kelpaa vastaukseksi vain se, että ei ole kohdannut ja löytänyt sitä oikeaa, jonka kanssa muodostaa parisuhde. 

Ei minulla ole halua, tai ollut tarvetta yrittää alistaa ja pakottaakaan ketään parisuhteeseen kanssani. Toisinaan kun luen tai olen lukenut täällä kuvauksisa parisuhteista niin olen haukkonut henkeäni kysyen, että miten ihmeessä tuollainen parisuhde on ikinä voinut saada alkunsa?  Olenko siis säästynyt monelta potentiaaliselta ikävältä ka pahalta asialta jos tai kun en ole ollut parisuhteessa? 

Ehkä minäkin olisin saattanut päästä parisuhteeseen jos ainoa tavoitteeni olsi ollut vain päästä parisuheteseen. Mutta arvostan, ainakin nykysin itseäni ja omaa elämääni niin paljon, että en ole enää valmis ja halukas parisuhteeseen vain siksi, että voisin sanoa olevani parisuhteessa. 

Toisaalta olen oppinut myös sen, että ei minun kannata ikisinkkuuttani korostaa tai alleviivata. Ja varmasti olsin päässyt joitain kertoja vähemmälla, jos olsin ymmärtänyt valehdella silloin kun aiempien kumppaneideni määrää. Kun olen avoimesti kertonut, että sellaisia ei ole. - Niin olen saanut joitain kertoja aika vihlaisevaa ja satutavia ja tai vain hämmentäviä vastauksia / kommentteja takaisin. Esimerkkinä olenko oikeasti homo joka haluaa kulissisuhteen (Kivahdus, minähän en kulissiksi ala...) olenko koulukiusattu tai onko minua lapsena käytetty hyväksi ja tai olenko vain uskovaine tai muu vakaumuksen omaava, joka haluaa "heti kaiken" eikä ole valmis esiaviolliseen suhteeseen.... Mutta onneksi suurin osa on osannut ottaa asian ainakin ulkoisesti tyynesti ja rauhallisesti. 

Ehkä yksi isoimmista hämmästyksen aiheista on se, että miten on mahdollista, että minulla on sekä naisia että miehiä läheisinä kavereina että ystävinä jne. vaikka se yksi ja erityinen puuttuu ja on aina puuttunut viereltäni. - Ellei näitä muita arvokkaita ja monin tavoin paljon elämääni antaneita ihmissuhteita olisi ollut, niin todennäköisesti kokisin elämänarvoni paljon mitättömmmäksi.

Erakkoja ja sellaisa, jotka ihan oikeasti eivät kaipaa kenenkään toisen, ainakaan tois(t)en ihmisten seuraa  varmasti on mutta ainakin itse uskon ja kuvittelisin olevan yksin elävistä hyvin pieni vähemmistö. - Mutta eivätähän kaikki tajua sitäkään mitä eroa on olla ja elää yksin vs. mitä on olla ja elää (jne) yksinäisenä. Minä olen tyytyväinen kun en ainakaan enimmäkseen koe ja tunne itseäni yksinäiseksi. - Yritän aktiivisesti toimia sen eteen, että en myöskään ajautusi tai päätyisi yksinäiseksi.      

Up

Riippuu varmaankin siitä, olisiko se oma valinta vai ei. On aivan eri asia jos ottajia on ollut vaikka kuinka mutta ei ole halunnut suhteeseen, kuin että ei ole koskaan kelvannut kenellekään ja on siksi ikisinkku.

Olen ikisinkku siitä yksinkertaisesta syystä, että en ole löytänyt itselleni sopivaa kumppania. Paljon halukkaita on kyllä ollut, mutta kiinnostukset eivät ole kohdanneet. Kerran olen tapaillut, mutta seurustellut en koskaan. En ryhdy parisuhteeseen kenekään kanssa säälistä vaan ainoastaan jos löydän ihmisen, jonka aidosti haluan.

Olen ollut sinkku yli 40 vuotta. Olen myös ollut yksinäinen aina. 

Vaikka elämässäni on ollut onnellisiakin jaksoja ja nautin jonkin verran yksin olemisesta niin kyllä nyt keski-ikäisenä on pakko tunnustaa, että koko elämän mittainen yksinäisyys alkaa väkisinkin vaikuttaa pääkoppaan. Olen aina tuntenut itseni ulkopuoliseksi ja sitä tunnetta on vain voimistanut se, että en ole päässyt kokemaan asioita joiden oletetaan kuuluvaan ihmiselämään. Hankala siis sanoa mistä tämä muuttunut tunne ja pään osittainen hajoaminen johtuu. Luultavasti se on kaikkien edellä mainittujen "ansiota", mutta kyllä tässä alkaa näkymään, että vastentahtoinen ikisinkkuus/yksinäisyys ei ainakaan itselleni sovi.

No jos ei olisi ikinä ollut kumppania, niin voisi olla vaikeampi arvostaa tätä sinkkuutta. Itse en enää aio kovin suuria myönnytyksiä tehdä suhteen vuoksi. Ei ole koskaan ollut sen arvoista. Nyt kun olen miettinyt, niin älyllistä keskustelu kumppania naisista on lähes mahdoton saada, jossain niitäkin liikkuu, olen joskus tavannut. Eli ainoa asia johon tarvitsisin naista on seksi ja sekin on noin 95% kanssa aivan kuraa eli ennemmin käteenveto. Nyt sinkkuna on mukavaa kun on aina pyykit puhtaat, en ole vielä tavannut äitini lisäksi naista joka osaisi pestä pyykit niin ettei ne haise tunkkaiselle.

Vierailija kirjoitti:

Olen ollut sinkku yli 40 vuotta. Olen myös ollut yksinäinen aina. 

Vaikka elämässäni on ollut onnellisiakin jaksoja ja nautin jonkin verran yksin olemisesta niin kyllä nyt keski-ikäisenä on pakko tunnustaa, että koko elämän mittainen yksinäisyys alkaa väkisinkin vaikuttaa pääkoppaan. Olen aina tuntenut itseni ulkopuoliseksi ja sitä tunnetta on vain voimistanut se, että en ole päässyt kokemaan asioita joiden oletetaan kuuluvaan ihmiselämään. Hankala siis sanoa mistä tämä muuttunut tunne ja pään osittainen hajoaminen johtuu. Luultavasti se on kaikkien edellä mainittujen "ansiota", mutta kyllä tässä alkaa näkymään, että vastentahtoinen ikisinkkuus/yksinäisyys ei ainakaan itselleni sovi.

Kuten itsekin kirjoitit, niin ainakin minusta on ihan luonnollista, että päätä saattaa monelle, ainakin tosinaan kiristää tai tuntea, että pää hajoaa jollei pääse, eikä ole mahd. kokaan päässyt kokemaan, monia sellaisia asioita, joita oletetaan kuuluvan ("normaaliin") ihmiselämään. - Itse ainakin kaipaan toisinaan ihan sitä, että voisin jakaa asioita toisen kanssa. Itse olen onnekas sikäli, että olen saanut kavwreita ja jopa ystäviä mutta se yksi ja erityine puuttuu ja on aina puuttunut rinnaltani. 

Toki tiedostan mahdollsiuuden että yliromantisoin ja asetan parisuhteelle mielessäni jo sellaisiakin piirteitä mitä toinen ei mahd. lainkaan voi olla mutta toisaalta minua kiukuttaa kun en itseriittosuudessani ja itsekyydestänikö johtuen en yksinkertaisesti pysty hahmottamaan miksi aina saan tai joudun olemaan se, joka ei vain onnistu löytämään ja saamaan pariudetta itselleni. En syytä tai koe, että syy olsi kenenkään muunkaan. Yritän pitää ajatukseni koossa ja varoa katkeroitumasta. Tai säilyttää tyyneyteni, että en omalla innokuudellani tai passiivisuudellani pilaa mahdollisuuksiani löytää parisuhdetta. Vaikka toisaalta välillä mietin, että mitä oikeastaan lopulta menetän jos en koskaan tulekaan elämään parisuhteessa?   

itse nyt nelikymppisenä ensimmäistä kertaa suhteessa, jossa olen tyytyväinen. ennen tätä jotain suhderäpellyksiä. uskon, että monet ei ole heti valmiita siihen tasavertaiseen kumppanuuteen. mutta siis, minulla ei olisi nyt tätä hyvää suhdetta, ellen olisi ensin uskaltanut lähteä sellaiseenkin, joka ei ollut hyvää.

Enemmän v*tuttaa huonot suhteet. Yksin on hyvä olla, jos ei sopivaa kumppania löydy.

36v tavismiehenä joka ei vuosien kovasta yrittämisestä huolimatta ole kelvannut parisuhteeseen (enkä irtoseksiin) niin ikisinkkuus tuntuu aika karulta kun parisuhde ollut se elämän isoin haave.

Käytännössä tarvitsisi tyytyä liian epäviehättäviin naisiin, että saisin parisuhteen.

Ei ole, muille tuntuu olevan.

En ole koskaan seurustellut eikä se kiinosta, 34v elämän aikana yli sata naista tehnyt aloitteen itse 0.

Nuorempana oli, olisin halunnut jonkun jonka kanssa matkustella ja suunnitella tulevaisuutta. Elinkustannukset olisivat myös olleet pienemmät jos ne olisi voinut jakaa jonkun kanssa. Olen nyt 33 v. ja asia ei enää vaivaa. Mulla on suht hyväpalkkainen työ ja elätän itse itseni. Saan käyttää aikani ja rahani miten haluan. Oikeastaan harmittaa, että yritin nuorena etsiä sopivaa kumppania ja tuhlasin siihen aikaa. Olen itse aika nirso ja kiinnostuin harvoin miehistä, jotka olivat kiinnostuneita musta ja iso osa potentiaalisista miehistä paljastui valehtelijoiksi tai muuten kelvottomiksi. Kannattaa rakentaa oma elämä niin että se on hyvää sellaisenaan myös ilman kumppania.

En osaa sanoa, teinistä asti ollut parisuhteussa, osa pitkiä. Jonkinasteista traumoja niistä jää aina kun eron hetki koittaa. Koen pitkään syyllisyyttä jos olen itse päättänyt suhteen ja toisin päin on suhde päättynyt aina pettämiseen. Nyt menty useampi vuosi sinkkuna ja ilman seksiäkään. En oikeastaan kaipa sitä enää vaikka harrastaisin kaipa jos sopiva partneri olisi halukas.

Yksin oleminen on vaarallista, siihen tottuu ja siitä alkaa pitää, paljon. Muut ihmiset alkavat tuntua lähinnä ikäviltä ärsykkeiltä.

Täh, omituinen aloitus.

Ikisinkkuus tuskin on vaikeaa kellekään ikisinkulle. Ei minulle ainakaan. Päinvastoin se on oma valinta varmasti useimmilla. Juuri siksi ollaan ikisinkkuja, kun ei erityisemmin haluta parisuhdetta. Kyllä kuka tahansa saa _jonkun_ suhteeseen kanssaan, mutta harva haluaa suhdetra niin paljon. Varsinkin ikisinkut viihtyvät sinkkuina.

Vierailija kirjoitti:

Olen ollut sinkku yli 40 vuotta. Olen myös ollut yksinäinen aina. 

Vaikka elämässäni on ollut onnellisiakin jaksoja ja nautin jonkin verran yksin olemisesta niin kyllä nyt keski-ikäisenä on pakko tunnustaa, että koko elämän mittainen yksinäisyys alkaa väkisinkin vaikuttaa pääkoppaan. Olen aina tuntenut itseni ulkopuoliseksi ja sitä tunnetta on vain voimistanut se, että en ole päässyt kokemaan asioita joiden oletetaan kuuluvaan ihmiselämään. Hankala siis sanoa mistä tämä muuttunut tunne ja pään osittainen hajoaminen johtuu. Luultavasti se on kaikkien edellä mainittujen "ansiota", mutta kyllä tässä alkaa näkymään, että vastentahtoinen ikisinkkuus/yksinäisyys ei ainakaan itselleni sovi.

Jos olet nainen niin toivoa on. Naisista on suurempi kysyntä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen ollut sinkku yli 40 vuotta. Olen myös ollut yksinäinen aina. 

Vaikka elämässäni on ollut onnellisiakin jaksoja ja nautin jonkin verran yksin olemisesta niin kyllä nyt keski-ikäisenä on pakko tunnustaa, että koko elämän mittainen yksinäisyys alkaa väkisinkin vaikuttaa pääkoppaan. Olen aina tuntenut itseni ulkopuoliseksi ja sitä tunnetta on vain voimistanut se, että en ole päässyt kokemaan asioita joiden oletetaan kuuluvaan ihmiselämään. Hankala siis sanoa mistä tämä muuttunut tunne ja pään osittainen hajoaminen johtuu. Luultavasti se on kaikkien edellä mainittujen "ansiota", mutta kyllä tässä alkaa näkymään, että vastentahtoinen ikisinkkuus/yksinäisyys ei ainakaan itselleni sovi.

Jos olet nainen niin toivoa on. Naisista on suurempi kysyntä.

Mikä sammuttaisi miehiltä tovon? - Itse olen noin 40 vuotias mies, enkä ole eläessäni ollut parisuhteesta mutta en vielä ole ajatellut kokonaan luopua mahdollisuudesta, että vielä joskus saattaisin olla. Niin kauan kuin on elämää on toivoa. Ja täytyyhän sitä unelmia ja haaveita olla....  Miksi tämä asia olisi jotenkin erityisesti sukupuoleen sidottua?

Vierailija kirjoitti:

Täh, omituinen aloitus.

Ikisinkkuus tuskin on vaikeaa kellekään ikisinkulle. Ei minulle ainakaan. Päinvastoin se on oma valinta varmasti useimmilla. Juuri siksi ollaan ikisinkkuja, kun ei erityisemmin haluta parisuhdetta. Kyllä kuka tahansa saa _jonkun_ suhteeseen kanssaan, mutta harva haluaa suhdetra niin paljon. Varsinkin ikisinkut viihtyvät sinkkuina.

Täh? No varmaan on myös sinkkuja jotka nauttivat omasta sinkkudestaan tai kuten joku jo edellä kirjoitti erakkoja varmasti on ja on ollut aina ollut mutta todennäköisesti ovat hyvin pieni vähemmistö.

Ja kai tai toivottavasti useimmilla ikisinkuilla on sen verran itsetuntoa, että eivät ole valmiita ja halukkaista parisuhteeseen kenenkä tahansa kanssa; eihä se olisi minusta reilua kummallekaan suhteen osapuolelle.

Ja ei kai kukaan ns täyspäine halua parisuhteeseen. jonka tietää olevan satuttava ja loukkaava. - Vaikka en menisi asiasta oikopäätä vallalle, koska ihmsien halu ja kaipuu olla toisen lähellä ja tavoitella rakkautta tai tullakseen huomatuksi on toisilla hämmentävän suuri. 

Itse olen ja olen ollut niin kauan sinkkuna, että olen kuten eräskin mies kirjoittanut luultavasti huomaamattani itsellni haarniskan joka saa itseni tuntemaan toisinaan hyvin kömpelöksi.

Samalla kun mielessäni käy, että tämä samainen haarniska estänee minua tuntemasta kipinöintiä jos joku joskus vielä sattuisikin ihastumaan minuun, niinkuin jaksan edelleen toivoa ja unelmoida, vaikka pian huomaan taas yhden vuoden vierähtäneen sinkkuna.  

Olin sinkku yli 30-vuotiaaksi asti. Se sattui melkein koko ajan jonkin verran. Nyt olen parisuhteessa, ja vaikka ei sekään mitään auvoa ole, niin tietty kipu on poissa. Tuntuu hyvältä, kun sitä pysähtyy ajattelemaan.