Pitäisi osata päästää irti, miksi se on niin vaikeaa?

" ...oikeuttaa toimintansa sillä, että kun tekee järjettömästi duunia ja elättää perheensä niin tarvitsee sitä adrenaliinipiikkiä jota vieras nainen tuo." 

Ei ole pitkäikäinen tuollaisella tyylillä. Ennemmin tarviis vastapainoksi jotain harrasta/meditaatioo. Sellainen äijä. Tommoselle kannattaa ottaa iso henkivakuutus.

Hukassa.

Miehesi on ihan tietoisesti toiminut vastoin sovittua ja ryhtynyt ihan oikeaan suhteeseen tuon toisen naisen kanssa. Hän valehteli menoistaan, eikä pysynyt teidän sovituissa avoimen suhteen rajoissa. Mitä ihmeen puhetta se on, että tämä suhde ajallaan hiipuisikin kaverisuhteeksi?!? Miksi miehen ja tämän naisen pitäisi olla kavereita tai ylipäätään missään tekemisissä keskenään? Varsinkin, kun molemmin puolista rakastumista/ihastumista on ollut ja tämä nainen haluaisi enemmänkin. Miksi mies siis hetkenkään kuvittelee, että heidän minkäänlainen kanssakäyminen olisi enää ok?!

Sinun rajojesi yli ja päällä hypitään oikein huolella ja mies edelleenkin luulee että teillä on vielä yhteinen tulevaisuus. Selkeästi siis vaikka itse olisitkin rajasi löytänyt, niin mies ei niitä edelleenkään tunnusta tai kunnioita pätkän vertaa. Sitten sinä vielä ymmärrät, että miehellä on vaikeaa ja mielestäni toiminnallasi annat myös miehellekin signaalin, että tämä on tilanteen uhri, eikä nyt vaan voinut sille mitään. Kyllä miehesi pitäisi tunnustaa sekä itselleen, että sinulle, että hän on ollut tilanteessa ihan aktiivinen toimija, subjekti, ja hakeutunut suhteeseen ihan tietoisesti, eikä vaan sattumalta joutunut näiden tapahtumien kohteeksi, objektiksi.

Kyllä miehenkin olisi syytä ottaa vastuuta omista teoistaan ja kantaa niiden seuraukset. Ja minä kyllä todellakin näyttäisin myös ihan siellä arjessa tunteeni. Kyllä niille lapsillekin voi sanoa, että vanhemmilla on nyt erimielisyys ja riitaa, vaikka ei syytä kertoisikaan.

 

Kyllä miehenkin olisi syytä ottaa vastuuta omista teoistaan ja kantaa niiden seuraukset. Ja minä kyllä todellakin näyttäisin myös ihan siellä arjessa tunteeni. Kyllä niille lapsillekin voi sanoa, että vanhemmilla on nyt erimielisyys ja riitaa, vaikka ei syytä kertoisikaan.

Olen tuon edellisen kappaleen kirjoittajan kanssa samaa mieltä siitä, että miehen pitäisi ottaa vastuuta teoistaan tai hänet pitäisi vahvasti ohjata ottamaan vastuu teoistaan. Olisi varmasti eheyttävää, jos mies ihan aidosti tunnustaisi sekä itselleen että vaimolleen toimineensa väärin, pyytäisi aidosti anteeksi niitä vääriä tekojaan ja lopettaisi kaiken yhteydenpidon tuohon kakkosnaiseen.



Selittely, kiertely ja kaartelu pitäisi lopettaa, vaikka se nyt jo liian myöhäistä avioliiton jatkon kannalta olisikin. Jatkamalla toimintaansa mies tahallaan ja tietoisesti satuttaa Hukassaa edelleen. Jos hän aidosti rakastaisi, hän ei tuottaisi noin suurta mielipahaa tietoisesti rakkaalleen

Mun mielestä nimim. Hukassan ja miehensä pitäisi nyt myöntää yhdessä, että tehtiin silleen tymästi, että avattiin meidän avioliitto. Ja sitten vaan jatkokeskustelut, että mitä nyt tehdään.

Vierailija kirjoitti:

Mun mielestä nimim. Hukassan ja miehensä pitäisi nyt myöntää yhdessä, että tehtiin silleen tymästi, että avattiin meidän avioliitto. Ja sitten vaan jatkokeskustelut, että mitä nyt tehdään.

No kun miehen mielestä ei tehty tyhmästi vaan kaikki oli fantsua.

Täällä on ollut hyvää keskustelua. Otan lyhyesti kantaa katkeruudesta käytyyn keskusteluun.

Minusta ensinnäkin negatiiviset tunteet kuten suuttumus, viha, suru, mustasukkaisuus ovat täysin normaaleja tunteita tilanteissa, joissa tulee kohdelluksi väärin tai jossa tunteita tai rajoja loukataan. Varsinkin tahallaan ja jatkuvasti. Näen enemmän ongelmia siinä, että tuollaisessa tilanteissa negatiiviset tunteet tukahdutetaan. Ei ole normaalia leikkiä päivänpaistetta jos joku lyö sinua vasaralla - kärjistetysti.

Sen sijaan katkeruuden näen jonain pitkäaikaisena tunteena, jonka vangitsi jää vaikka itse tapahtuma olisi ollut ohi jo kauan sitten. Silloin katkeruus voi halvaannuttaa omaa elämää ja estää eteenpäin menemistä. Se on kuin kaksinkertainen rangaistus. Ensin on joutunut toisen ihmisen kaltoin kohtelemaksi. Ja sitten vielä antaa katkeruuden pilata elämänsä sen jälkeen. Ikään kuin olisi edelleen kaltoinkohtelijan vankina ja antaisi hänen vaikuttaa negatiivisesti elämäänsä.

En missään tapauksessa kannata sitä, että kaikki mahdolliset teot on anteeksi annettava. Kannatan sitä, että omia rajoja puolustetaan silloin kun on tarve. Kannatan sitä, että jos joutuu kaltoinkohdelluksi, yrittää löytää keinon päästä elämässä eteenpäin silti eikä anna kaltoinkohtelijalle valtaa määrittää elämänsä kulkua.

Toivottavasti tulin ymmärretyksi. Tiedän kyllä, että elämässä kaikki ei mene aina näin, mutta toivoisin silti että ihmiset pyrkisivät eteenpäin. Oman itsensä takia.

Kuurankukka

Vierailija kirjoitti:

Jatkamalla toimintaansa mies tahallaan ja tietoisesti satuttaa Hukassaa edelleen. Jos hän aidosti rakastaisi, hän ei tuottaisi noin suurta mielipahaa tietoisesti rakkaalleen

Mun mielestä jo se, että mies on ryhtynyt kunnon suhteeseen toisen naisen kanssa, tarkoittaa sitä, ettei aidosti rakasta. Jos aidosti rakastaisi, ei kiinnostaisi edes etsiä naista, ottaa naista, ylläpitää suhdetta, viedä sitä pidemmälle, se suhde on hei fyysinen ja henkinen. Ja se, että mies vain jatkaa molempien naisten pitämistä on vain naula arkkuun. Siis pahempi teko on se, että mies tietoisesti hommasi kunnon suhteen avioliiton lisäksi. Se, ettei mies halua päästää irti sivusuhteesta on vain pikkujuttu enää tässä sopassa. Vaikka mies jättäisikin kunnolla ja ei mitään kontaktia tuohon sivusuhteeseen, niin se paska on niin sanotusti jo osunut tuulettimeen. Toisen naisen jättämisellä ei korjata enää yhtään mitään, joten itse asiassa se on ihan se ja sama, pitääkö mies toista naista vai eikö se pidä, sillä hänen alkuperäinen aviolitto on jo täysin murskattu tuhannen päreiksi.

Vierailija kirjoitti:

Mun mielestä nimim. Hukassan ja miehensä pitäisi nyt myöntää yhdessä, että tehtiin silleen tymästi, että avattiin meidän avioliitto. Ja sitten vaan jatkokeskustelut, että mitä nyt tehdään.

Youtubessa on terapeutti (jenkkiläinen), yli kuusikymppinen nainen ja hän aina sanoo, että hän ei ole ikinä koko uransa aikana nähnyt, että liiton avaamisesta koituisi yhtään mitään hyvää. Se johtaa vain sekasortoon, suruun, vihaan, raivoon, katkeruuteen ja avioliiton kuolemaan. 

Vaikka avointa liittoa rummutetaan yhtenä vaihtoehtona, se johtaa aina tuhoon. Aina. Ja pienenä kuriositeettina voisi mainita, että 99.5 % avioliitossa tai avoliitossa olevista ei todellakaan halua avointa suhdetta. Avoimia suhteita on vain 0,5% ja ne kaikki karahtavat kiville omaan mahdottomuuteensa. Ihminen on oikeasti luonnostaan yksiavioinen, vaikka jotkut pettäjät yrittävät muuta väittää. Pettämiseen taipuvaiset ovat myös niitä, jotka haluavat avata suhteen, sillä he haluavat päästä panemaan muita ihan luvan kanssa. Ihminen haluaa lähtökohtaisesti olla tärkein sille puolisolleen, siihen ei haluta muita, joille pitää antaa aikaa, huomiota ja energiaa. Jos siihen joku kolmas pyörä tunkee, kaikki menee lopulta aina aivan päin helvettiä.

Olen kuluneen vuoden aikana ajautunut konfliktiin useammankin toimintahäiriöisen perheen mieslapsen kanssa. Yhteistä tilanteille on ollut, että heidän toimintansa on ollut selkeästi hyväksyttävän toisella puolen, ja vastuunotto siitä puhdas ja pyöreä nolla. Sen sijaan on selitelty mustaa valkoiseksi (Penan Tinderiin meno selkäni takana oli ihan ok, koska ei hänellä ole siellä kuitenkaan flaksia). Syytetty minua riidanhaluisuudesta, vaikka virhe on ollut aivan selvästi toisessa päässä. Ja oma suosikkini, moitittu minua syyllistämisestä, kun ensin on aiheutettu minulle tuhansien eurojen vahinko ja loppuelämän arpi keskelle kasvoja. Ja sen jälkeen leikitty, että mitään pahaa ei  tapahtunut.

Tunnistan kyllä oman tarpeeni osoitella toisen virheitä ja olla kyvytön katsomaan sormien läpi, jos toinen ei kerta kaikkiaan vain pysty kohtaamaan omaa häpeäänsä. Saatan olla välillä kohtuuton, ja nähdä asiat vain omasta kulmastani. Ja tiedättekös, se tuntuu elämänmittaisen yliymmärtämisen ja päänsilittelyn jälkeen aivan todella hyvältä. Minä en ole yhdenkään aikuisen miehen mutsi, jonka tehtävänä on kärsivällisesti opastaa kohti kestäviä ihmissuhdetaitoja ehdottomasti rakastaen.

Olen päättänyt, että arpi kasvoissani saa olla muistutus siitä, että minun pitää luottaa ensisijaisesti itseeni ja omiin tunteisiini, ja aivan kaikista vähiten kaikenlaisten kyvyttömien vatipäiden selityksiin. En ole koskaan ollut pitkävihainen, mutta enää koskaan en aio päästää elämääni ihmisiä, jotka eivät osaa sanaa 'anteeksi' ja ottaa vastuuta omista mokistaan. Kuten Viivin biisissä lauletaan, lauseet ovat vain lauseita. Teot ratkaisevat. Jospa sitä viimeinkin oikeasti oppisi sen...

-Liekki

Voi Liekki. Toki oli ymmärrys, että vaiheesi ovat olleet rankkoja, mutta että näin rankkoja. Hiljaiseksi vetää ja pelkään, että kirjoitan typerimmän viestini ikinä (tosin moni varmaan ajattelee, että mahdotonta, tehty niin monta kertaa:-).

Tämä saa yhä minut ajattelemaan sitä, miten tärkeää on, että ne rajat asetetaan itselle, ei toiselle. Tarkoitan sitä, että kun omat rajat on selvillä, siis se, että tätä MINÄ haluan ja vaadin ihmissuhteilta, on ihan sama, kuinka ihana ihminen niitä yrittää ylittää. Vaikka toinen olisi kuinka ihana ja rakas, tekisi kaiken muun "oikein", olisi ainakin minusta tärkeää, että itse ymmärtää, että siitä huolimatta tämä on nyt deal breaker. 

Minäkin siteeraan kornia nuoruuden laulua, joka tätä korosti ja jota kuuntelin, kun oli pakko vain tehdä se päätös, eli I would do anything for you, but I won't do that, kuten Meatloaf tapasi sanoa. Vaikka kaikki olisi kuinka täydellistä muuten, jos en voi kestää jotain, elää jonkun asian kanssa, sitten en voi. 

Luulen, että ongelmatiikaksi muodostuu se matematiikka. Kun yritämme ynnätä plussia ja miinuksia. Että tässä on niin tätä ja tuota, joten miksi en kestäisi sitä. Ja siinä ynnäilyssä meinaa sitten tulla laskentavirheitä, eli plussaamme kun pitäisi miinustaa. Se on hyvin hyvin hyvin ymmärrettävää. On vaikeaa luopua paljosta hyvästä ja etenkin, jos tuntuu, että vastineeksi ei saa oikein mitään. Näissä tilanteissa on vaikea uskoa, että vastine oikeasti olen minä. Minun rajani ja arvoni.

Mietin sitäkin, että joo, katkeruus on kamala asia, mutta sitähän juuri yritetään vältellä antamalla anteeksi loputtomiin, selittelemällä, että annan tietysti anteeksi, itseni takia etenkin, olihan sitä vikaa minussakin jne., joten ei aihetta katkeruuteen, eihän. Eli kyseessä on pettymyksen, vihan, jne. kierre, joka vaan yritetään väkisin kääntää kiertämään vastapäivään. Olemaan johtamatta katkeruuteen, mutta joka juuri sitä välttelemällä jatkaa kiertoaan. En tiedä, saako tästä kukaan kiinni, mitä tarkoitan. 

Niitä tekoja kuitenkaan ei tehdä tekemättömäksi silläkään, että ne annetaan anteeksi ja ymmärretään. Tämä pitäisi sen tekijänkin ymmärtää, jotta minkäänlaiseen rakentavaan lopputulokseen voitaisiin tulla, aidosti.

Liekki, luin viestisi moneen kertaan ja ekalla lukemiskerralla jätti sydän muutaman lyönnin välistä. Niin paha mieli ja olo tuli puolestasi. 

T: MaratonParkuja

Lainaus Kuurankukan viestistä Hukassalle:

"Vieläkin kun puhut tuntuu, että olet äänitorvena sille, mitä mies haluaa, miksi hän on tällainen, mikä oikeuttaa hänen käytöksensä. Ja lisäksi miehen käyttämät argumentit ovat suoraan sanottuna todella kummallisia ja vailla järkeä, mikä soittaa hälytyskelloja minulla vahvasti. Hyvä esimerkki tästä on tuo miehen jatkuvasti toistelema sivusuhteen palauttaminen ystävyystasolle - kuka tahansa ymmärtää, että siinä ei ole mitään järkeä, vaan tarkoitus on hyvin todennäköisesti vain manipuloida sinut pysymään avioliitossa edelleen ja sietämään sivusuhdetta."

Tulee tuosta mieleen alkoholistin tai muun päihderiippuvaisen käytös siinä vaiheessa, kun hänen lähipiirinsä on jo tunnistanut ilmiselvän - ja sekä alkoholistille itselleen että hänen läheisilleen haittaa aiheuttavan - ongelman juomiskäyttäytymisessä. Alkoholisti kuitenkin itse kieltää tilanteen ja kuvittelee, että kohtuukäyttö olisi hänelle mahdollista. Ei se ole. Se on joko-tai. 

Lainaan MaratonParkujan kommenttia Hukassalle:

"Jäin kovasti miettimään tuota ajatusta, että kun vain sitkeästi pitää ajatuksiaan niissä hyvissä asioissa, ei sitten lähdön hetkellä tarvitse olla katkera. Mutta voiko se toimia siten? Tarkoitan, että tosiaan ei ehkä lähdön hetkellä ole, mutta miten käy vuoden päästä? Tai kun tapahtuu jotain muuta, esim. mies jättää lapset ulkopuolelle tms. mitä herkästi tämän tyyppisten erojen kanssa tapahtuu. Kuinka pitkään kiukun ja katkeruuden tunteita voi vain välttää?

Tavallaan olen sitä mieltä, että katkeruudestakin on tehty melkoinen mörkö tunneskaalassa nykyään. Aivan kuten suuttunut, voi sitä tuntea myös katkeruutta esim. toisen valheisiin tuhlatuista vuosista ilman, että se myrkyttää koko elämän ja pilaa kaikki asiat ja syö kokonaan ilon elämästä. Ei katkeruuskaan ole tunne, jonka automaattisesti ja välttämättä on tuhottava koko elämä. Kyllä sekin voi olla tunne, joka kohdistuu yhteen asiaan, eikä kokonaisvaltaisesti edes asiaan liittyvään ihmiseen. Tunne tunteiden joukossa.

Sen pelko voi olla yhtä rampauttava ja lamauttava kuin itse tunne."

 

MP puhuu asiaa. Minun käsittääkseni vanhasta suhteesta irrottautumiseen tarvitaan oikeasti se suuttumisvaihe. Se voi olla kiukkua, katkeruutta, jopa vihaakin. Vasta silloin pääsee aidosti irti toisesta ja häneen liittyvästä toivonkipinän elättelystä, ja voi aloittaa uuden elämän rakentamisen puhtaalta pöydältä. Vihaan ei tietenkään kannata eikä pidä jäädä kiinni, mutta se auttaa repäisemään laastarin lopullisesti irti.

Tunnelmoiminen vanhojen valokuvien ääressä kuulosti hälyttävältä (ja suoraan sanottuna myös haiskahtaa itsensä huijaamiselta). Sillä tavalla haikaileminen ei ainakaan nopeuta eroa ja paranemisprosessia vaan pitää edelleen niitä hentoja säikeitä kiinni menneessä. Hukassa operoi nyt jossain harmaalla vyöhykkeellä: ei enää onnellisessa parisuhteessa, mutta ei myöskään vielä valmis eroamaan ja päästämään irti menneestä.

Voimia toivotan hänelle, sillä tilanne ei ole helppo.

"Eli kyseessä on pettymyksen, vihan, jne. kierre, joka vaan yritetään väkisin kääntää kiertämään vastapäivään. Olemaan johtamatta katkeruuteen, mutta joka juuri sitä välttelemällä jatkaa kiertoaan. En tiedä, saako tästä kukaan kiinni, mitä tarkoitan." 

Minä sain, koska olen kokenut tämän. Hyvin sanottu taas MP. Juuri noin on asia, siinä yrittää kääntää kelloa taaksepäin niihin hyviin aikoihin ja vaikka väkisin. Sen tekee, kun on täysin denial vaiheessa, jossa vain niin toivoo, että asiat paranisivat, koska siinä toisessa on kuitenkin hyvääkin.

Kuinka usein huomasin vain toivovani, että jotain ei olisi ollenkaan tapahtunut. Mutta olihan se.

Minun vanhempani erosivat, kun olin 10-vuotias, voi kunpa olisivat eronneet jo aiemmin. Myös meillä vanhemmat yrittävät käyttäytyä minun ja veljeni nähden ihan ystävällisesti vuosien ajan, mutta tunnelma oli suoraan sanottuna omituinen. Kyllä me kuulimme ne sihahdellen käydyt kiukkuiset keskustelut, kun vanhemmat luulivat, että nukumme tai leikimme huoneissamme. Kaikkia sanoja emme ehkä kuulleet, mutta sisällön saattoi arvata äänensävyjen vihamielisyydestä. Kun ero lopulta tuli olimme helpottuneita, ettei kotona tarvinnut enää jatkuvasti haistella ilmapiiriä ja olla varpaisillaan.

Tosin ero tuli meidän näkökulmasta aivan liian myöhään, koska siitä se paskamyrsky sitten alkoikin. Tuntui, että molempien vanhempien aiemmin pitkään pidätellyt tunteet aivan ryöpsähtivät esiin ja vanhemmat kilvan haukkuivat ja mustamaalasivat toisiaan meille lapsille. Siinä oli kuulkaas ero meille lapsille näkyvän käytöksen välillä kuin yöllä ja päivällä ja sitä sitten kestikin kauan. Todella hämmentävä kokemus ja vei pitkäksi aikaa luottamuksen molempiin vanhempiin. Miten ihmeessä meillä ei ensin ollut muka mikään pielessä ja seuraavaksi ihan kaikki oli sittenkin ollut pielessä. Ei pystynyt enää luottamaan mihinkään sanoihin tai tekoihin, kun aina piti miettiä, että onko tämäkään totta ja onko siellä pinnan alla sittenkin jotain. 

Jotain samankaltaista on mieheni lapsuudessa kuin Liekin. Jopa arpi kasvoissa täsmää. Itse olen hänen rinnallaan aivan pumpulissa kasvanut. Koska olemme olleet niin nuoresta saakka yhdessä, niin minä ja minun perheeni olemme aina olleet perhe myös hänelle. Asuimmekin vanhempieni luona ennen kuin muutimme omillemme, vaikka mieheni alaikäisenä vielä virallisesti olikin kirjoilla omassa kodissaan. Ehkä siksi otan niin suurta vastuuta hänen tunteistaan ja selitän itselleni monia käytösmalleja lapsuuden olosuhteilla. Hän ei ole niitä tuolla tavoin aktiivisesti työstänyt kuin Liekki, eikä ole tehnyt tuollaista valtavaa työtä itsensä kanssa. Jos lähden tästä, tuntuu kuin kääntäisin selän perheenjäsenelleni. Tiedän, että hänhän se tässä on selkänsä minulle kääntänyt, mutta silti on vaikea toimia niin. Tuo erohakemus jo tuntui olevan valtavan raskas ja voimakas isku hänelle, mutta kuitenkin olen tyytyväinen, että sen tein. Omaa mieltäni se on rauhoittanut. Tunnen toki satunnaisesti suurtakin vihaa häntä kohtaan ja sen myös näytän, mutta melko nopeasti pääsen tunteesta yli. Ehkä olisi tervettä vihata häntä enemmän, mutta se on hyvin vaikeaa.

- Hukassa

Olen toki myös oman perheeni esikoinen, vastuunkantaja. Vaikka tiedän, että perheeltäni saisin tukea milloin tahansa, on minulla aina ollut valtava tarve pärjätä itsenäisesti ja yksin. Nuoremmat sisarukset ovat tukeutuneet vanhempiini ja minuunkin vielä koko aikuisikänsäkin, mutta itse en apua pyydä ja sen vastaanottaminenkin on jollain tapaa vaikeaa. Kuten tässäkin tilanteessa, haluan ensin itse päästä jollain tapaa asioiden päälle ja käsitellä ne omassa rauhassani ja vasta kun olen selvillä vesillä, voin avata niitä muille.

- Hukassa

Vierailija kirjoitti:

Olen toki myös oman perheeni esikoinen, vastuunkantaja. Vaikka tiedän, että perheeltäni saisin tukea milloin tahansa, on minulla aina ollut valtava tarve pärjätä itsenäisesti ja yksin. Nuoremmat sisarukset ovat tukeutuneet vanhempiini ja minuunkin vielä koko aikuisikänsäkin, mutta itse en apua pyydä ja sen vastaanottaminenkin on jollain tapaa vaikeaa. Kuten tässäkin tilanteessa, haluan ensin itse päästä jollain tapaa asioiden päälle ja käsitellä ne omassa rauhassani ja vasta kun olen selvillä vesillä, voin avata niitä muille.

- Hukassa

Mutta ymmärräthän, että tuolla tavalla toimien otat paitsi suuren vastuun, myös suuren vallan? Itsellänikin on jotain aika vaikeita asioita etenkin nuoruudessa, mutta myös lapsuudessa (ei mitään Liekkiin verrattavaa, mutta kuitenkin). Mutta lähes yhtä raskasta oli taistella itseni isosiskon holhouksesta ulos. Hän on minua aika paljon vanhempi, joten itsestään selvästi tuli vielä parikymppisenä selvittämään, miksi minun pitäisi tehdä niin tai näin. Kolmikymppisenä aloitin todellisen kapinan, kun huomasin, että sorrun hänen kanssaan samoihin kuvioihin kuin jäljellä olevan vanhemman kanssa: parempi kun ei kerro ihan kaikkea. Jos luulee jotain, antaa olla luulossa. Koska en jaksanut niitä selvittelyjä ja riitoja, jotka tulee siitä, että tahdon tehdä toisin kuin haluaisi minun tekevän.

Onko sisareni siitä huolimatta minulle erittäin rakas? On! Lähes yhtä rakas kuin puolisoni. Ja tiukan paikan tullen, niin...en tiedä. Toivottavasti en joudu koskaan vastaamaan tähän kysymykseen.

Tältä pohjalta, kuten jo aiemminkin olen tainnut sanoa, voin ymmärtää miehesi käytöstapoja. En hyväksyä, enkä lopulta hyväksynyt sitä itsellenikään. Ja kun sisareni ymmärsi, miten todella koen asiat, hän kauhistui toimintatapaansa. Hassua tässä kaikessa on, että olen aina ns. pärjännyt paremmin kuin sisareni. Hänellä on suppea ystäväpiiri (ei laske ketään lähellekään, tietysti), masennuskausia ja työstämättömiä traumoja. Tiedostan, että olen pärjännyt paljolti hänen ansiostaan, mutta epäilen, että vain siksi, että aloin ymmärtämään myös häntä herkemmin meidän suhteemme vinoutunutta dynamiikkaa. Joka siis selkeästi satutti häntä enemmän kuin minua, lopulta.

Luulen, että tämä on asia, mikä saa täällä monet kommentoimaan tyyliin itsehän lähdit avoimeen suhteeseen tms. Sillä siinä on totuuden siemen. Ajattelen, että lähdit siihen, koska ajattelit, että tuokin sinun ikään kuin kuuluu kestää, koska olet tämän roolin ottanut, jossa ennen kaikkea annat miehelle sitä, mitä hän on jäänyt aina vailla. Mutta kysymys kuuluukin, annatko todella? Onko hän todella vailla sitä, että hänen puolestaan kestetään ja kärsitään, hoidetaan ja hommataan?

Vai olisiko hän vailla sitä, että vihdoinkin alkaa olemaan oma toimijansa, vastuussa tunteistaan ja teoistaan? Ammattiavun kautta, tietysti, mutta sittenkin?

T: MaratonParkuja

Kiitos Hukassa kun kirjoitat.

Tilanteesi on riipaiseva. Ymmärrän, että Teillä on erityinen suhde jo pitkän historianne takia. Myös miehesi rikkonainen lapsuus ja tuo, että Sinun lapsuuden perheestäsi on tullut niin läheisiä miehellesi tekee tilanteesta todella vaikean. 

Silti näin sivullisena on entistä vaikeampi ymmärtää miestäsi, miksi mies on valmis riskeeraamaan kaiken. Sinä et pysty miestäsi "parantamaan", saamaan ehjäksi sitä mikä on aikoinaan mennyt rikki. Miehesi valitsema toiminta rikkoo Sinut, Sinun hyvinvointisi jää miehen halujen ja itsekkyyden alle. Pelkään, että jos jatkat elämääsi pitkään noin, Sinusta ei jää mitään jäljelle.

Halaus,

28v yhdessä 

Tuo MaratonParkujan kirjoitus sai vielä miettimään.

Olisiko kuitenkin niin, että miehen parasta ajatellen olisi oikeasti aika päästää mies ottamaan vastuu omasta elämästä ja seisomaan omilla jaloillaan. Asioiden hyväksyminen ja ymmärtäminen ei taida olla palvelus kenellekään. Mies ei ihan tosissaan usko, että Hukassa lähtisi pois, luottaa siihen.

Hitto, olen kyllä niin pahoillani Hukassa nimimerkin tilanteesta. 

Ja oman eron myötä ymmärsin, että rakkaus ei aina riitä. Elämä ei ole kiiltokuvaa, joskus oma tahto ja usko toiseen ei riitä. Kaikkeen ei voi vaikuttaa. Joskus ainoa mihin voit vaikuttaa on se, että miten suhtautuu asioihin siis kipeisiin tilanteisiin. Loppujen lopuksi voit vaikuttaa vain omiin tekoihin ja tunteisiin.

28v yhdessä 

"Vai olisiko hän vailla sitä, että vihdoinkin alkaa olemaan oma toimijansa, vastuussa tunteistaan ja teoistaan?"

MP meni taas ytimiin. Hirveän usein näissä toisen naisen jutuissa onkin kyse siitä, että toinen näkee miehen ihan eri valossa kuin se vaimo. Vaikka nyt sitten pärjäävänä, eikä autettavana. Ei ole sitä historiaa, johon toinen sinua peilaa. Voi aloittaa uudelta pöydältä.