Pitäisi osata päästää irti, miksi se on niin vaikeaa?

Vierailija kirjoitti:

Läheiseni on kuolemassa. Olen käynyt hänet viimeistä kertaa hyvästelemässä. On outoa sanoa toiselle kiitos, kaikesta mitä oli, olen onnellinen että tunsimme tässä elämässä. Mutta jotenkin hyvin kaunista ja arvokasta. En koe sellaista musertavaa surua kuolemastaan, koska jotenkin olemme käsitelleet kaiken tarpeellisen. Kaikki on sanottu mitä nyt voi ja pystyy. Nyt on vain lähtöhetken odotus.

Mutta jo valmiiksi tuntuu että vaikka kuoleman kanssa on sinut, vaikeaa on se kun ihminen sitten on poissa. Se tulee vasta jälkeenpäin, ehkä aika pitkänkin ajan päästä. Tällaisesta kuolemasta jää pois se sokkivaihe, se epäluulo ja epäusko. Mutta ajan myötä hiipii se ikävä, kun ymmärtää ettei toiselle koskaan enää voi kertoa mitään. Häneltä ei koskaan voi enää kysyä mitään. Tiedän sen aikaisemmista menetyksistä. Se harmitus ja ikävä nimenomaan niistä asioista mitä ei enää voi jakaa. Se seuraa vuosia ja vuosikymmeniä kun kyseessä on

Viisas neuvo - olkaa läsnä toistenne elämässä. Koskaan ei voi tietää mitä huominen tuo tullessaan.

Tuumikselle ikävän kanssa jaksamista ja voimia. Tuo juuri on se, tavallaan mikä jää kun ihminen lähtee. Se että ne asiat joita haluaisi jakaa niitä ei voi. En oikein ikinä ole osannut kunnolla itkeä kenenkään kuolemaa. Ei minulta tosin ole kuollut esimerkiksi puolisoa tai omaa lasta, jotka ovat ehkä sellaisia kuolemia joiden ajattelen olevan raatelevimpia. Mutta joskus tuntuu että en niin osaa kunnolla surra. Enemmän päälle jää se sellainen harmitus tai ikävä juuri siitä että ihminen on poissa, hänelle ei voi enää kertoa mitään, ei voi kysyä mitään. Toivon toki etten joudu kokeilemaan missä se suruitkun raja menee. Mutta mietin joskus liittyykö tämä myös omiin traumoihin. Osaan kyllä muuten itkeä, ja itken helposti niin ilosta kuin surustakin. Siksi se tuntuu oudolta. Ja siis saatan kyllä itkeä paljonkin hautajaisissa esimerkiksi, mutta se on enemmän se tunnelma siellä, muiden suru, itku tai lohduttomuus, tai vain liikutus. En tunnnista että se olisi suoraan ikävää tai surua siitä omasta menetyksestä. En tiedä osaanko tätä selittää.

-Sinilintu

Tämä nimimerkittömien kommenttien ohittaminen ja samaan aikaan arvosteu on vähän sama kun joku kertoo, ettei koskaan lue Seiskaa ja hetken päästä siunailee miten roskalehti Seiska on ja miten ala-arvoisia juttuja. 

Vierailija kirjoitti:

Lueskelin eilen muita ketjuja valiten hiukan kauemmin elossa olleita ja jollain tasolla asiapitoisia. Niissä on kirjoitettu hyvin harvoin nimimerkeillä. 100 euron ruokamenoissa jokunen, ehkä jossain muussa. Mutta satunnaiseen otantaani osui hyvin vähän nimimerkkejä. 

Minäkin olen sitä mieltä, että asian pitäisi ratkaista, ei sen onko nimimerkkiä vai ei. 

 

Mitähän alapeukuttamista tässä mahtoi olla. Luitko lainkaan vai alapeukutitko heti kun oli nimimerkitön? Tässä hyvä esimerkki. 

Nimimerkkikeskusteluun en sen erityisemmin ota kantaa; kukin toimikoot parhaaksi näkemällään tavalla ja asia ei herätä minussa sen suurempia tunteita. Tässä kuitenkin keskustelun sekaan Sinilinnun huhuilemaa tilannepäivitystä omasta sekasortoisesta elämästäni.

Miehen ja ystävättärensä välirikko ei kauaa kestänyt kuten oletinkin. Nainen perui puheensa ja haluaa edelleen olla tekemisissä. Vakavaa suhdetta toivoisi. Mies edelleen on sitä mieltä, että saa vietyä heidän suhteensa kaveruuden tasolle tapaamisia harventamalla tai on myös valmis lopettamaan tapailun kokonaan. Erota ei halua. Tällä kertaa on nyt lupaustensa mukaisesti ollut asioista rehellinen, mutta huomasin, että vaikka tapaamiset ovat nyt harventuneet radikaalisti ja olen niistä tietoinen, ei se minulle kuitenkaan ole ookoo. Olen siis laittanut erohakemuksen ensimmäisen vaiheen vireille. Olisin halunnut tehdä tämän yhdessä, mutta mies ei ollut siihen millään muotoa valmis. Hän kokee, että kaiken saisi takaisin vielä raiteilleen ja nyt olen heittämässä hukkaan kaiken hyvän mitä meillä on. Totta on toki sekin, että hyvää on paljon ja meillä on kaikesta huolimatta ollut kiva kesä ja hyvä lomareissu, mutta asia kuitenkin painaa meitä molempia.

Vielä ei kannata kuitenkaan alkaa sen enempää tuulettamaan, sillä en toistaiseksi aio tehdä hakemusta enempää mitään konkreettisia siirtoja eron suhteen. Ensimmäisen puoli vuotta otan nimensä mukaisesti harkinta-aikana. Mietin asioita ja jätän jäähyväisiä yhteiselle elämällemme. Ellei mitään suurta muutosta ajatuksissa tapahdu suuntaan tai toiseen, vasta seuraava puoli vuotta on konkreettisten järjestelyjen aikaa. Toki tilanne saattaa eskaloitua niin, että erilleen muuttoa pitää järjestää jo aikaisemmin, mutten pidä sitä kovin todennäköisenä. Tilanne saattaa muuttua myös niin, että saamme suhteemme toimimaan eikä eroa tarvita, mutten pidä sitäkään todennäköisenä. 

 

- Hukassa

Vierailija kirjoitti:

Läheiseni on kuolemassa. Olen käynyt hänet viimeistä kertaa hyvästelemässä. On outoa sanoa toiselle kiitos, kaikesta mitä oli, olen onnellinen että tunsimme tässä elämässä. Mutta jotenkin hyvin kaunista ja arvokasta. En koe sellaista musertavaa surua kuolemastaan, koska jotenkin olemme käsitelleet kaiken tarpeellisen. Kaikki on sanottu mitä nyt voi ja pystyy. Nyt on vain lähtöhetken odotus.

Mutta jo valmiiksi tuntuu että vaikka kuoleman kanssa on sinut, vaikeaa on se kun ihminen sitten on poissa. Se tulee vasta jälkeenpäin, ehkä aika pitkänkin ajan päästä. Tällaisesta kuolemasta jää pois se sokkivaihe, se epäluulo ja epäusko. Mutta ajan myötä hiipii se ikävä, kun ymmärtää ettei toiselle koskaan enää voi kertoa mitään. Häneltä ei koskaan voi enää kysyä mitään. Tiedän sen aikaisemmista menetyksistä. Se harmitus ja ikävä nimenomaan niistä asioista mitä ei enää voi jakaa. Se seuraa vuosia ja vuosikymmeniä kun kyseessä on

Iso halaus, kuolema tuo lopullisen luopumisen eteen, minkä hahmottamista oikeasti on vaikeaa kuvitella etukäteen. Olen menettänyt läheisen ihmisen tässä vuoden sisällä. Tiesin että luopuminen on edessä, ei tullut yllätyksenä. Ehdimme hyvästelemään. 

Ehdin kertomaan vielä viimeisen kerran, kuinka paljon rakastan häntä ja kuinka iso merkitys hänellä on ollut elämääni. Hän oli yksi niistä ihmisistä, jotka lopulta pelastivat minut. Rakastamalla pyyteettömästi. 

 

Kuoleman jälkeen, kun etsin papereita perunkirjoitusta varten, paljastui salaisuuksia sieltä täältä. Ei mitään järkyttävää, hänen elämäänsä liittyvää. Asioita ja puolia itsestään, jotka hän oli pitänyt visusti salassa. Minulle hän näytti itsestään vain tietynlaisen puolen ja pakko myöntää, että hieman harmistuin. Olisin niin kovasti halunnut tuntea tämän ihmisen kokonaisuudessaan, kaikkine puolineen. Nyt tuntui siltä, että hän salasi itsestään paljon. Olisimme voineet olla paljon läheisemmät, jos olisin tiennyt eikä hänen olisi tarvinnut pitää vain niitä tietynlaisia kasvoja näkysällä. 

 

Näin hänestä viime yönä unta. Surutyö kuolemasta on jäänyt käytännön asioiden ja omien prosessieni alle. Mutta viime yönä palasin jälleen hänen asuntoonsa. Kaipasin häntä unessani ja itkin. Unessa tavallaan hallusinoin ja hän tuli luokseni. Pystyin halaamaan taas. Kertomaan että ikävöin. Toivon että saisin tilaa surra häntäkin, kaiken tämän muun suremisen keskellä.

 

Lapsuuden olosuhteista johtuen olen oppinut alkuun koteloimaan suruni, se tapahtuu automaattisesti. Menen tilaan, jossa toimin, mutta minun on vaikea tuntea mitään. Tätä läheistä kyllä surin ajoittain, mutta tein töitä koko ajan. Pidin itseni liikkeessä. Ja samoin olen tehnyt tämän oman tapaukseni käsittelyn ja lopputuleman käsittelyn aikana. Olen ollut tekijä-moodissa enkä ole oikein voinut käsitellä kaikkea tapahtunutta tunnepohjaisesti. Ennen kuin nyt, tällä hetkellä kaikki puskee päälle. Tunteet, väsymys. 

 

- Käpybara

Vierailija kirjoitti:

Nimimerkkikeskusteluun en sen erityisemmin ota kantaa; kukin toimikoot parhaaksi näkemällään tavalla ja asia ei herätä minussa sen suurempia tunteita. Tässä kuitenkin keskustelun sekaan Sinilinnun huhuilemaa tilannepäivitystä omasta sekasortoisesta elämästäni.

Miehen ja ystävättärensä välirikko ei kauaa kestänyt kuten oletinkin. Nainen perui puheensa ja haluaa edelleen olla tekemisissä. Vakavaa suhdetta toivoisi. Mies edelleen on sitä mieltä, että saa vietyä heidän suhteensa kaveruuden tasolle tapaamisia harventamalla tai on myös valmis lopettamaan tapailun kokonaan. Erota ei halua. Tällä kertaa on nyt lupaustensa mukaisesti ollut asioista rehellinen, mutta huomasin, että vaikka tapaamiset ovat nyt harventuneet radikaalisti ja olen niistä tietoinen, ei se minulle kuitenkaan ole ookoo. Olen siis laittanut erohakemuksen ensimmäisen vaiheen vireille. Olisin halunnut tehdä tämän yhdessä, mutta mies ei ollut siihen millään muotoa valmis. Hä

Hyvä että olet päässyt rajojen asettamisessa eteenpäin. Miehesi vaikuttaa jatkuvasti koittavan kepillä jäätä ja joko tietoisesti, tai tiedostamattaan testaavan, kuinka pitkälle hän saa mennä. Siltä tuo vatvominen - yrittää viedä suhteen kaveritasolle ja jos on ihan pakko, niin voi lopettaa kokonaan - kuulostaa. Ja jos toinen nainen on selkeästi tuonut ilmi, että haluaa vakavan suhteen, niin valitettavasti miehesi puolelta pelaaminen jatkuu. Hän ei haluaisi luopua teistä kummastakaan, ainakaan tällä hetkellä, vaan pelaa epätoivoisesti aikaa säätämällä edelleen sinne ja tänne. Hyvin klassinen kolmiodraama, jossa toinen nainenkin yrittää pelata etääntymällä ja taas lähentymällä. Etääntymällä hän testaa miehesi tunteita.

Mutta hienoa, että sinä olet toiminut. Voit onnitella siitä itseäsi lämpimästi.

- Käpybara

Hei Hukassa,

Kiitos päivityksestä. Kyllä meitä varmasti on useampikin, jotka päivitystäsi on odottaneet.

Kiva kesä ja hyvä lomareissu kuulostaa ihanalta. Tuntuu edelleen äärimmäisen pahalta kuinka kiire miehelläsi oli toisen naisen luokse heti. 

Minusta ulkopuolisena on ihan selvää, että miehelläsi on todella vahvat tunteet myös toista naista kohtaan, vaikka ei halua erota niin kuitenkin sen toisen naisen takia on ollut koko ajan valmis riskeeraamaan kaiken.

Kuulostaa kamalalta, että mies on sitä mieltä, että Sinä olet heittämässä hukkaan kaiken hyvän mitä teillä on. Hmm ..... hitto, ei löydy sanoja.

Sinä etenet omaan tahtiisi ja olet nyt ottanut ensimmäisen askeleen eteenpäin. 

En oikein tiedä mitä sanoa, mutta itseäni rikkoi eniten se luottamuksen menetys. Kun itse lopulta päästin irti, vaikka oma rakkaus ei ollut vielä kokonaan kuollut niin oli se, että tajusin että mennyt hyvä aika ei palaa. Liian paljon valheita (mm. salakämpät jne) ja silloinhan en edes vielä tiennyt toisesta naisesta. Mietin ihan tosissani, että en osannut lukea mitään merkkejä, olisin aina joutunut elämään lasinsiruilla. Se olisi ollut pirun raskasta.

Kaikkea hyvää Sinulle Hukassa,

T: 28v yhdessä 

Pohdin tässä, kuinka moni ehkä enemmänkin asiallisesti ja kivasti kirjoittanut anonyymi viitsii kirjoitella tällaisessa asenneilmapiirissä enää. Kertoa erilaisia näkökulmiaan ja mielipiteitään esiin nostettuihin aiheisiin. Jos heidän panostaan ei arvosteta keskustelussa. (Ja väheneekö nyt tällaisella asenteella se ikäväsävyinen kirjoittelu....?)

Noista "valtasuhteista" sen verran, että minusta on selvää, että nimimerkillä kirjoittaen on helposti enemmän vaikutusvaltaa ja sanavaltaa tässä keskutelussa. Tietenkin se riippuu myös siitä, mitä on kirjoittanut, nimimerkki itsessään ei mitään takaa. Kuitenkin se, että on tuo kirjoitusten jatkuvuus, ja henkilöstä muodostuu kokonaisuus kirjoitustensa takana, antaa toki usein isomman roolin, ja sehän on myös tämän ketjun yksi iso vahvuus, keskustelun runkokin jossain mielessä, ja "suosionkin" yksi salaisuus. Siksi olisin vähän odottanut jotain kannanottoa tähän nimimerkittömyys-keskusteluun edes joltain pidempään nimimerkillä kirjoittaneelta.

Kuitenkin anonyymeilla keskustelijoilla on myös oma iso roolinsa ja merkityksensä ketjussa. Ne kaikki valtavat määrät erilaisia kommentteja ja eri näkökulmia. Ei ketju olisi sama, yhtä kattava ja mielenkiintoinen ilman niitäkään. Nyt ei vaikuta, viimeaikaisten keskustelujen valossa, että näitä enää edes kaivataan.

Joukkoon mahtuu ikävääkin kirjoittelua, se on totta. Mutta jos viedään se kaikki hyväkin samalla pois, niputetaan yhteen, niin kyllä sinä menee se lapsikin pesuveden mukana. Eikä reiluudessa myöskään ole mielestäni silloin kovinkaan hurraamista. 

Tämä on toki vain minun mielipiteeni ja katson asiaa omasta näkökulmastani. Myös siltä kannalta, etten itse käytä nimimerkkiä. Ehkä sitten tosiaan moni nimimerkillä kirjottava ajattelee tosiaan toisin.

Vierailija kirjoitti:

Pohdin tässä, kuinka moni ehkä enemmänkin asiallisesti ja kivasti kirjoittanut anonyymi viitsii kirjoitella tällaisessa asenneilmapiirissä enää. Kertoa erilaisia näkökulmiaan ja mielipiteitään esiin nostettuihin aiheisiin. Jos heidän panostaan ei arvosteta keskustelussa. (Ja väheneekö nyt tällaisella asenteella se ikäväsävyinen kirjoittelu....?)

Noista "valtasuhteista" sen verran, että minusta on selvää, että nimimerkillä kirjoittaen on helposti enemmän vaikutusvaltaa ja sanavaltaa tässä keskutelussa. Tietenkin se riippuu myös siitä, mitä on kirjoittanut, nimimerkki itsessään ei mitään takaa. Kuitenkin se, että on tuo kirjoitusten jatkuvuus, ja henkilöstä muodostuu kokonaisuus kirjoitustensa takana, antaa toki usein isomman roolin, ja sehän on myös tämän ketjun yksi iso vahvuus, keskustelun runkokin jossain mielessä, ja "suosionkin" yksi salaisuus. Siksi olisin vähän odottanut jotain kannanottoa tähän nimimerkittömyys-keskuste

Minun mielipiteelläni ei välttämättä ole juuri mitään merkitystä, mutta vastaan kerta heräsi ajatuksia. Olen lukenut ketjua alkuun takaperoisesti jonnekin 390 sivun tietämille, jonka jälkeen aloitin lukemisen alusta. Tämän pari sataa sivua, jonka olen ehtinyt lukemaan, aikana olen kiinnittänyt huomiota seuraaviin asioihin. Olet mielestäni oikeassa siinä, että nimettömien kommentit (ystävälliset ja rakentavat) ovat antaneet paljon ketjulle. Ja olen oikeastaan samaa mieltä erään kommentoijan kanssa, joka kirjoitti siitä, että viestin sisällöllä pitäisi olla suurin merkitys, ei sillä tuleeko se nimimerkilliseltä vai nimettömältä. Sekä lopusta että alusta luettuna on myöskin selvää, että ketjuun on pesiytynyt joku tavalla tai toisella häiriintynyt ihminen, joka käy tarkoituksenhakuisesti tölvimässä ja tökkimässä. Räksyttämässä. Sama henkilö on epäillyt tunnistavansa nimimerkillisiä kirjoittajia samaksi kirjoittajaksi, mikä oman elämänkokemukseni tiedoilla tarkoittaa sitä, että tämä toinen henkilö vaihtaa identiteettiä tässä ketjussa esiintyen erilaisilla kasvoilla. Hän hakee epätoivoisesti huomiota. Joten olen huomannut, että kun luen nimettömien kommentteja, olen paljon epäluuloisempi, kun mietin, että onko tässä se sama henkilö tekeytyneenä vain toiseksi ja kolmanneksi. En pidä pelaamisesta enkä halua olla kenenkään pelinappula. Ja sitä tämä henkilö tekee, pelaa.

Toki en tietenkään tiedä, onko hän toisinaan joku nimimerkillisistä kirjoittajista. Tietyllä tavalla häiriintyneiden ihmisten kanssa olen huomannut, että he saavat hupiq ja nautintoa hyvin eriskummallisista ja erikoisistakin asioista.

Ja itseäni harmittaa tämä oma epäluuloisuuteni.

- Käpybara

Vierailija kirjoitti:

Pohdin tässä, kuinka moni ehkä enemmänkin asiallisesti ja kivasti kirjoittanut anonyymi viitsii kirjoitella tällaisessa asenneilmapiirissä enää. Kertoa erilaisia näkökulmiaan ja mielipiteitään esiin nostettuihin aiheisiin. Jos heidän panostaan ei arvosteta keskustelussa. (Ja väheneekö nyt tällaisella asenteella se ikäväsävyinen kirjoittelu....?)

Noista "valtasuhteista" sen verran, että minusta on selvää, että nimimerkillä kirjoittaen on helposti enemmän vaikutusvaltaa ja sanavaltaa tässä keskutelussa. Tietenkin se riippuu myös siitä, mitä on kirjoittanut, nimimerkki itsessään ei mitään takaa. Kuitenkin se, että on tuo kirjoitusten jatkuvuus, ja henkilöstä muodostuu kokonaisuus kirjoitustensa takana, antaa toki usein isomman roolin, ja sehän on myös tämän ketjun yksi iso vahvuus, keskustelun runkokin jossain mielessä, ja "suosionkin" yksi salaisuus. Siksi olisin vähän odottanut jotain kannanottoa tähän nimimerkittömyys-keskuste

Otan nyt itse kantaa. Ketju on pitkä ja tähän viestimäärään (huh huh yli 10000 kpl) mahtuu todella paljon asiallisia anonyymejen viestiä. Kiitos jokaisesta.

Olin jälleen muutamia päiviä pois ja kieltämättä tähän väliin on tullut satoja vastakkainasetteluja, oli aika raskasta lukea, mutta luin kaikki. Olen aina lukenut kaikki viestit, vaikka olisi helpompi kuin nimimerkkiä käytettäisiin, olen edelleen sitä mieltä, että viestit puuroutuvat mössöksi. Yhtä viestiä on helppo lainata, mutta siitä eteenpäin menee sekavaksi. Tähän en enää palaa, jokainen tekee niin kuin tykkää.

Tämä "valtasuhde" keskustelu menee jotenkin itselläni ihan ohi. Nimimerkillisillä on selkeä jatkumo keskustelussa, niihin tulee kommentoitua helpommin. Viestimääriin nähden nimimerkittömiltä on tullut aika vähän omia "elämäntarinoita".

Kukin toki tavallaan, mutta kyllä meistä nimimerkkiä käyttävistä on lähes jokainen joutunut selkeän ilkeilynkin kimppuun. Rakentavasti ja asiallisesti esiintuodut kriittisemmätkin kommentit on ok, mutta välillä se on silkkaa ilkeilyä.

Ketju on elänyt, välillä vilkkaammin ja hiljasemmin.

Se missä aion parantaa itse tapani on, että yritän jättää taakseni täysin riitaa haastavat viestit. 

28v yhdessä 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pohdin tässä, kuinka moni ehkä enemmänkin asiallisesti ja kivasti kirjoittanut anonyymi viitsii kirjoitella tällaisessa asenneilmapiirissä enää. Kertoa erilaisia näkökulmiaan ja mielipiteitään esiin nostettuihin aiheisiin. Jos heidän panostaan ei arvosteta keskustelussa. (Ja väheneekö nyt tällaisella asenteella se ikäväsävyinen kirjoittelu....?)

Noista "valtasuhteista" sen verran, että minusta on selvää, että nimimerkillä kirjoittaen on helposti enemmän vaikutusvaltaa ja sanavaltaa tässä keskutelussa. Tietenkin se riippuu myös siitä, mitä on kirjoittanut, nimimerkki itsessään ei mitään takaa. Kuitenkin se, että on tuo kirjoitusten jatkuvuus, ja henkilöstä muodostuu kokonaisuus kirjoitustensa takana, antaa toki usein isomman roolin, ja sehän on myös tämän ketjun yksi iso vahvuus, keskustelun runkokin jossain mielessä, ja "suosionkin" yksi salaisuus. Siksi olisin vähän odottanut j

Otan nyt itse kantaa. Ketju on pitkä ja tähän viestimäärään (huh huh yli 10000 kpl) mahtuu todella paljon asiallisia anonyymejen viestiä. Kiitos jokaisesta.

Olin jälleen muutamia päiviä pois ja kieltämättä tähän väliin on tullut satoja vastakkainasetteluja, oli aika raskasta lukea, mutta luin kaikki. Olen aina lukenut kaikki viestit, vaikka olisi helpompi kuin nimimerkkiä käytettäisiin, olen edelleen sitä mieltä, että viestit puuroutuvat mössöksi. Yhtä viestiä on helppo lainata, mutta siitä eteenpäin menee sekavaksi. Tähän en enää palaa, jokainen tekee niin kuin tykkää.

Tämä "valtasuhde" keskustelu menee jotenkin itselläni ihan ohi. Nimimerkillisillä on selkeä jatkumo keskustelussa, niihin tulee kommentoitua helpommin. Viestimääriin nähden nimimerkittömiltä on tullut aika vähän omia "elämäntarinoita".

Kukin toki tavallaan, mutta kyllä meistä nimimerkkiä käyttävistä on lähes jokainen joutunut selkeän ilkeilynkin kimppuun. Rakentavasti ja asiallisesti esiintuodut kriittisemmätkin kommentit on ok, mutta välillä se on silkkaa ilkeilyä.

Ketju on elänyt, välillä vilkkaammin ja hiljasemmin.

Se missä aion parantaa itse tapani on, että yritän jättää taakseni täysin riitaa haastavat viestit. 

28v yhdessä 

Kyllä minäkin sinua aika jämäkästi puolustin tuota supertrollia vastaan, joka oli kimpussasi vähän päästä.

- sama

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pohdin tässä, kuinka moni ehkä enemmänkin asiallisesti ja kivasti kirjoittanut anonyymi viitsii kirjoitella tällaisessa asenneilmapiirissä enää. Kertoa erilaisia näkökulmiaan ja mielipiteitään esiin nostettuihin aiheisiin. Jos heidän panostaan ei arvosteta keskustelussa. (Ja väheneekö nyt tällaisella asenteella se ikäväsävyinen kirjoittelu....?)

Noista "valtasuhteista" sen verran, että minusta on selvää, että nimimerkillä kirjoittaen on helposti enemmän vaikutusvaltaa ja sanavaltaa tässä keskutelussa. Tietenkin se riippuu myös siitä, mitä on kirjoittanut, nimimerkki itsessään ei mitään takaa. Kuitenkin se, että on tuo kirjoitusten jatkuvuus, ja henkilöstä muodostuu kokonaisuus kirjoitustensa takana, antaa toki usein isomman roolin, ja sehän on myös tämän ketjun yksi iso vahvuus, keskustelun runkokin jossain mielessä, ja "suosionkin" yksi salaisuus. Siksi olisin vähän odottanut j

 

Sehän se taitaakin olla ainut tapa, miten itse voi vaikuttaa. Vastaa vain asiallisiin. Kun muihin ei voi vaikuttaa, niin itseensä edes voi.

- Käpybara

Olen ilmaissut nimimerkki-asiaan kantani monta kertaa. Minua taas hieman turhauttaa, että se nousee aina aika-ajoin esiin ja kantaa kysellään taas. Toivoisin, että jokainen kirjoittaisi omasta puolestaan ja omalla tavallaan. Minä luen kaikkien viestit ja vastaan, jos jotain löytyy, mihin haluan vastata. En lue näitä pitkiä muutaman sanan tai virkkeen mittaiia juupas-eipäs vääntöjä aktiivisesti, mutta kyllähän ne luettuakin tulee, kun skrollaa alaspäin. Olen hyvin usein lainannut nimimerkittömien viestejä ja vastannut niihin. Kuvittelen myös joskus käyneeni keskustelua jonkun nimimerkittömän kanssa = olemme vaihtaneet useamman viestin peräkkäin mutta tätähän en siis tiedä. Ja joskus olenkin saanut vastinetta, että kenelle puhut, mutta niin, en tiedä. Olen pyrkinyt pyytämään anteeksi, jos olen väärinymmärtänyt, mutta kun vastakkaisia ja samanlaisia mielipiteitä sataa useammasta suunnasta, on erehtyminenkin vähän väistämätöntä.

Sinilintu, olen niin pahoillani! Kyllä se on ihan totta, että nuo ovat elämän pysäyttävämpiä paikkoja. Tuosta itkuttomuudesta, ymmärrän hyvin, mitä tarkoitat. Meidän kissa kuoli taannoin ja tämä on ensimmäinen kissa, jota en voinut itkeä. Aiemmin näissä tilanteissa kyyneleet alkoivat väkisin vuotaa, kun kissaa vain ajattelikin. Nyt niin ei käynyt. Ihan yhtä kamalaa se silti oli, kyynelten ja itkun helpotus vain puuttui.

Hukassa, eipä muiden kommentteihin paljon lisättävää. Ja kieltämättä pikkusen paineet nousi itselläkin siitä, että ahah, nyt se sitten siis olet sinä, joka on yhteistä hyvää hukkaan heittämässä. Aika näyttää siis tässäkin.

Ajattelen itsekin, että joku tunnelukko siinä tuli,  kun muutakin "isompaa" pahaa on elämään nyt jotenkin mahtunut. Kaikenlaista.

T: MaratonParkuja

Miksi taas Käpybaran oli tarvetta ruotia noin pitkään jonkun hänen mielestään tavalla tai toisella häiriintyneen ihmisen käytöstä? Eikö olisi ollut rakentavaa vain keskittyä yleisesti asiaan, eli nimimerkin tai merkittömyyden käyttöön? Meni jotenkin taas osittain asiallisesta kommentista maku.

Miksi on niin tärkeää korostaa jonkun yhden henkilön kirjoituksia ja tuntemattomia tehdä tuntemattomalle jotain diagnoosia? Varsinkin kun on nytkin kerrottu, että ei ole vain yhdestä henkilöstä kyse, kritiikkiä ja "räksytystä" ovat antaneet useammatkin täällä ketjussa. Huomaa, että tosiaan somessa on puolin ja toisin helppoa lipsauttaa asiattomuuksia. Tuskin Käpybara oikeassa elämässä noin sanoisi (uskaltaisi sanoa) päin kasvoja, vaikka olisi pahemminkin häiriintynyt tyyppi kyseessä? Varsinkin kun nykyään ollaan loukkaantumassa hyvinkin pienestä toista ihmistä leimaavasta asiasta. Nyt ainakin leimaamista on tullut monin kerroin. 

Miksihän Käbybaraa joku tuntematon persoona ärsyttää noin kovin, että tämä saa jatkuvasti "kunniamainintaa". 

M-P ja Käpybara, kiitos kommenteistanne koskien tunteiden tuntemista ja sitä helpottavaa itkua. Minä tunnistan erittäin hyvin tuon Käpybaran mainitseman suoritus vaihteen. Se on juuri se mikä minulla menee päälle. Edellisen kerran minulle hyvin läheinen ihminen kuoli viitisentoista vuotta sitten. Hänen vielä eläessä muistan että minulle tuli jostakin yhtäkkiä ajatus että kuolisi vain nyt nopeasti, että saadaan nämä asiat hoidettua pois. Olin jo siinä vaiheessa saanut häneltä valtakirjan hoitaa asioitaan (mikä tietenkin raukeaa ihmisen kuollessa, mutta olin siis alkanut selvittää kaikkea sitä sotkua mitä syntyy kun ihminen on pitkäaikaissairas eikä jaksa enää hoitaa asioitaan kunnolla). Muistan vain että se oli se mihin keskityin. Ja kuoleman jälkeen jatkoin hoitamalla perunkirjoituksen. 

 

Vielä oudommaksi asian tekee se, että sitten ihan muissa, mitättömän pienissä asioissa, saatan loukaantua/kärsiä ihan suhteettomasti. Ja vaikka tiedostan järjellä että toinen ei esimerkiksi tarkoita pahaa, tai että luultavasti se mille loukkaannun ei edes tosiasiassa tapahtunut vaan oli enemmän oman pääni tulkinta asiasta, silti se tuska on todellista ja ihan fyysistä ja saatan itkeä sitä aivan lohduttomasti. 

 

-Sinilintu

Vierailija kirjoitti:

Läheiseni on kuolemassa. Olen käynyt hänet viimeistä kertaa hyvästelemässä. On outoa sanoa toiselle kiitos, kaikesta mitä oli, olen onnellinen että tunsimme tässä elämässä. Mutta jotenkin hyvin kaunista ja arvokasta. En koe sellaista musertavaa surua kuolemastaan, koska jotenkin olemme käsitelleet kaiken tarpeellisen. Kaikki on sanottu mitä nyt voi ja pystyy. Nyt on vain lähtöhetken odotus.

Mutta jo valmiiksi tuntuu että vaikka kuoleman kanssa on sinut, vaikeaa on se kun ihminen sitten on poissa. Se tulee vasta jälkeenpäin, ehkä aika pitkänkin ajan päästä. Tällaisesta kuolemasta jää pois se sokkivaihe, se epäluulo ja epäusko. Mutta ajan myötä hiipii se ikävä, kun ymmärtää ettei toiselle koskaan enää voi kertoa mitään. Häneltä ei koskaan voi enää kysyä mitään. Tiedän sen aikaisemmista menetyksistä. Se harmitus ja ikävä nimenomaan niistä asioista mitä ei enää voi jakaa. Se seuraa vuosia ja vuosikymmeniä kun kyseessä on

Voimia ja halauksia, Sinilintu! <3<3 <3

Vierailija kirjoitti:

M-P ja Käpybara, kiitos kommenteistanne koskien tunteiden tuntemista ja sitä helpottavaa itkua. Minä tunnistan erittäin hyvin tuon Käpybaran mainitseman suoritus vaihteen. Se on juuri se mikä minulla menee päälle. Edellisen kerran minulle hyvin läheinen ihminen kuoli viitisentoista vuotta sitten. Hänen vielä eläessä muistan että minulle tuli jostakin yhtäkkiä ajatus että kuolisi vain nyt nopeasti, että saadaan nämä asiat hoidettua pois. Olin jo siinä vaiheessa saanut häneltä valtakirjan hoitaa asioitaan (mikä tietenkin raukeaa ihmisen kuollessa, mutta olin siis alkanut selvittää kaikkea sitä sotkua mitä syntyy kun ihminen on pitkäaikaissairas eikä jaksa enää hoitaa asioitaan kunnolla). Muistan vain että se oli se mihin keskityin. Ja kuoleman jälkeen jatkoin hoitamalla perunkirjoituksen. 

 

Vielä oudommaksi asian tekee se, että sitten ihan muissa, mitättömän pienissä asioissa, saatan loukaantua/kärsiä ihan suhteetto

Kiitos sinullekin jakamisesta. Olen kyllä kerran jos toisenkin sortunut suorittamiseen, kun olen yrittänyt pitää itseäni kasassa. Kaikkeen voi paeta, työhön, urheiluun, syömiseen ja ennen kaikkea sen kontrollointiin. Olen aina pelännyt pysähtymistä, koska eli lapsuuteni eräänlaisessa lamaannuksessa ja mustassa aukossa. Pelkään että imaudun sinne uudestaan enkä pääse enää ylös. Nyt taidan ehkä uskaltaa pysähtyä edes hetkeksi ennen seinään ajamista.

On outoa, miten olen löytänyt ihan eri tavalla otetta itsesuojeluvaistooni ja haluuni pitää itsestäni huolta, koska haluan pitää huolta ennen kaikkea lapsistani. Löydän sen tarpeen jotenkin heidän tarpeensa kautta. Mutta haluaisin niin kovasti oppia löytämään saman tarpeen ihan itsenikin takia. 

 

- Käpybara

Oletko varma ettet ole minä, Känybara :) :D Tuo kirjoituksesi olisi voinut tulla minun näppikseltä. Omat lapseni jo täysi-ikäisiä, mutta vielä olisi n puolet tai ehkä reilu (odotettua) elinikää jäljellä opetella itsensä vuoksi mutta miksi se onkin niin vaikeaa

-Sinilintu

Sen vielä mainitsisin, että negatiivisesti yleistävällä asenteella (kaikkia anonyymejä kirjoittajia kohtaan), anonyymiltä keskustelupalstalta tuskin saa pois kitkettyä sitä ikävää kirjoittelua. Eli siihen siitä ei lääkkeeksi taida olla, mutta se ei ole kuitenkaan reilua viestinsä ihan asiallisesti esittäviä keskustelijoita kohtaan, eikä paranna yleistä keskustelun ilmapiiriä.  

Itse olen arvostanut sitä, että nimimerkillä uskaltaa laittaa itsensä likoon. Joskushan se kommentointi on ollut hyvinkin ikävää. 

- tuo, joka kaipasi nimimerkillisten kirjoittajien kannanottoja aiheeseen