Pitäisi osata päästää irti, miksi se on niin vaikeaa?

Vielä, ymmärrän täysin sen että voimavaroja muutokseen ei ole. On toisaalta helpompaa jatkaa sitä vanhaa ja tuttua kun repiä itsensä irti. 

Siinä menee samalla niin paljon muutakin kuin parisuhde.

Mutta, mitä pidempään jatkat noin, sen syvemmälle sinne tunneliin kuljet, ja sen vähemmän sinulla on niitä voimavaroja muutokseen. Ja toipumiseen menee pidempi aika. 

Mutta, en minäkään saanut sitä eropäätöstä tehtyä. Joten ymmärrän täysin tilanteesi. Sen miten on vaan helpompi jatkaa vaikka on paha olla. Onneksi ex-mieheni teki lopulta eropäätöksen. Siitä olen hänelle kiitollinen. 

Parastahan toki olisi, että miehesi ymmärtäisi tilanteen ja lopettaisi ulkopuoliset seikkailunsa, pääsisitte yhteisymmärrykseen siitä että teidän suhteenne on yksiavoinen.

Mutta, jos näin ei käy sinun pitää Hukassa miettiä itseäsi. Omaa hyvinvointiasi.

Ja voit uskoa, että pari vuotta sitten minä olisin neuvonut sinua tekemään kaikkesi perheesi kasassa pysymisen eteen. Ja toki edelleen se olisi mielestäni ihanne kaikille. Mutta ei sinun itsesi kustannuksella.

Kuten joku täällä kirjoitti, pitkässä liitossa tulee monenlaista, liian helposti ei pidä luovuttaa. Jotain pitää sietää jne. Mutta, raja pitää osata asettaa. 

Ap

Aloittaja tuossa jo samaa sanoikin Hukassa olevalle. Mitä kauemmin tuossa epäselvässä tilanteessa velloo sitä vähemmän voimavaroja löytyy. Se on ikäänkuin kaksiteräinen miekka. Tai kolmiteräinen.

Ensin antaa viedä itseltään alussa energiaa kun miettii antaako toiselle mahdollisuuden toimia moin kuin toimii ja saada itsensä siihen hyväksymisen moodiin. Sitten kun on mennyt aikaa on voimia mennyt edelleen samadta tilanteesta selviytymiseen ja kasassa pysymiseen. Sitten kun tilanne edelleen jatkuu niin yhä enemmän voimia tarvitaan arjesta selviytymiseen ja samalla kaiken aikaa miettii miten tilanteessa itse selviää vai pitäisikö jo nyt tehdä jotain ratkaisuja. Oikeaa hetkeä ja voimia ei tahdo koskaan löytyä. 

Joskus ikävä kyllä tilanne sitten ratkeaa siihen, kun se toinen sitten tekeekin sen päätöksen. Joko se on, että palaa ruotuun. Mutta voimia tarvitaan siitäkin selviämiseen ja suhteen jatkamiseen. Joskus se on toiselta eron ehdottaminen ja toteuttaminen. Voimia siihen myös tarvitaan ja siinäkin on monia järjestelyjä. Meni tämän kaltaisissa tilanteissa niin tai näin, voimia tarvitaan, oli niitä riittävästi tai ei. 

Aplta ja edelliseltä kirjoittajalta todella viisaita sanoja. Olen samaa mieltä. Hukassa, sinusta tuntuu, että sinulla ei ole voimavaroja erota. Mutta tämän hetkinen tilanne on vienyt voimasi. On varmasti äärimmäisen kuluttavaa ja kuormittavaa elää tilanteessa, jossa nyt elät. Ja pyörittää arkea ja töitä sen lisäksi. Ap ja 28 sanat ovat arvokkaita, sillä he ovat kokeneet jotain samaa kuin sinä.

Minäkin kannustaisin puhumaan muille ihmisille tilanteestasi. Puhuminen lievittää stressiä ja avaa sinulle uusia näkökulmia.

Voimaa ja valoa!

Kuurankukka

Vierailija kirjoitti:

Taitaa nyt miehelläsi olla joku ikäkriisi. Ei käy kateeksi sinun elämäntilanteesi. Rakkaus kun on viimeinen tunne, mikä kuolee. Älä nyt kuitenkaan anna miehen sinua pyörittää omien tarpeidensa mukaan. Nuku vaikka sohvalla, kun mies könyää sänkyyn. Ei tilanne siitä parane, että ikävät asiat koittaa pyyhkiä pois ja olla kuin mitään ei ehkä kuitenkaan tapahtuisi. 

Voi olla, että miehelläsi on joku toinen nainen tai ainakin ollut jotain meneillään. Kannattaa miettiä, kuinka valmis olet jakamaan miehesi jonkun satunnaisen sänkykumppanin kanssa. Sinulla on yksi elämä, joten käytä se viisaasti.

Tsemppiä kaikkeen tulevaan. 

Kaappihomoa. Haistele. Hajukin sen kertoo. Oiii. Makuuhuone voi olla kaasukammio.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti

Ap:lle kaikki kunnia ketjun aloittamisesta, olen todella kiitollinen siitä. Minä sitten hyppäsin kyytiin omalla surullani/elämälläni. Reilusti yli 8000 kirjoitusta, yli 400 sivua ja yhteiset 2v 7 kk. En Tuumis olisi uskonut, että ketju elää vielä ja näin aktiivisena. Tästä kiitos kaikille kirjoittajille niin uusille kuin vanhoille. Ihana, että luet ja kuljet mukana ja hihkaiset välillä, että siellä olet. Tuo tasainen ja mu..

27 sillä on perhe

Hei Hukassa

Minusta vaikuttaa siltä, että tilanne on edennyt jo siihen pisteeseen, että mies on jo irtisanoutunut teidän parisuhteestanne. Itse en näe, että on varsinaisesti parisuhde, jos vain toinen päättää säännöistä, ei pysty huomioimaan toisen tunteita ja tapeita, ja elää ilman rajoja samalla sinkkuelämää. Ilmoittaa prioriteetiksi ja välttämättömyydeksi vapaan sinkkumaisen menemisen toisine naisineen. Parisuhteenne ja rakkautenne ja sinä ei ole siinä tärkeimpinä asioina.

En tiedä onko laiva enää käännettävissä ja kurssi oikaistavissa tuollaisesta pisteestä. Se, mikä minun mielestäni on nyt mahdollista, on suora rehellisyys. Itselle ja toiselle. Itsekin nyt todella puhua selvästi sen mitä todella toivoo ja haluaa suhteelta. Järkevä tie nähdäkseni on nyt viimein kertoa ne todelliset omat rajat ja siten alkaa oikaisemaan asioita.

Tasavertainen huomioonottaminen suhteessa on tärkeää. Hukassan suhteessa asia on pikkuhiljaa ilmeisesti täysin vinoutunut, vaikka alkujaankin asiassa on jo ollut epäsuhta. Vaikuttaa siltä, että loputon joustaminen ja yksipuolinen ymmärtäminen miestä kohtaan on ehkä vain pitkittänyt varsinaista eroakin, vaikka mies onkin oman näkemykseni mukaan jo selvästi eronnut varsinaisesta parisuhteesta. Vaikkakin kuorruttaa asian hämäävästi rakkaudentunnustuksiin. Rakkaus ei miehellesi välttämättä myöskään tarkoita samaa ja samoja asioita, mitä se tarkoittaa sinulle.

Epäterve liitto ei voi olla tavoiteltava itseisarvo. Joko terveempi ja reilumpi liitto, tai sitten ero on mielestäni ne vaihtoehdot. Loputtomiin kun ei voi joustaa itselle olennaisissa asioissa liikaa, raja tulee vastaan muodossa tai toisessa. 

Nyt siis mielestäni tulee reilusti nostaa esiin, ratkaista ja käsitellä ne asiat, missä ne onglmat on. Hukassan vastuulla olisi siis nyt ilmaista omat tarpeensa ja toiveensa selkeästi ja laittaa ne tärkeäysjärjestykesessä vähintään samalle viivalle kuin miehen toiveet. Kumppaneiden tulisi olla samanarvoisia suhteessa, kummankin äänen yhtä painava. Sellainen asenne, että nyt oikaistaan asiat raitelleen, Hukassa kannalta myös, ei vain miehen näkökulmasta. Se voi vaatia eron tai sitten ei.

Lopputuleman näkee sitten, kun vinoutuneet asiat on nostettu pöydälle ja käsitelty puolison kanssa, jota ei vielä ole ehkä edes kunnolla ainkaan Hukassan puolelta tehty, vaan mies vaikuttaa lähinnä sanelleen toiveensa ja Hukassa vaan jostaa ja joustaa, selvästi itselleen haitallisella ja liiallisella tasolla. Suhde on täysin epätaspainoinen sen suhteen. On tärkeää sanoa mitä oikeasti ajattelee, mitä oikeasti haluaa, mikä sopii ja mikä ei. Terveet rajat kuntoon.

Ihminen on itse vastuullinen lattamaan rajat sille, kuinka häntä saa kohdella ja kuinka ei. Itsekkäämpiä ihmisiä kohtaan joutuu joskus olemaan kovempana, koska heille toisen huomiointi ei ole ensimmäisenä mielessä. Jos toinen on luonteeltaan toista huomioiva ja joustava, ja toinen itsekeskeisempi, niin tasapaino voi heilahtaa ihan viksalleen, kuten teillä näyttää tapahtuneen. Joustaminen ei toimi pitkän päälle, ellei se ole vastavuoroista.

Olen pahoillani, että miehesi on noin itsekeskeinen ja joudut käymään tuollaista läpi. Toki itsekin olet isosti vastuussa tilanteen päästämisestä ihan tuollaiseen pisteeseen. Toivottavasti ei ollut liian tylyä tekstiä. Sinä olet oman elämäsi asiantuntija, tässä nyt kuitenkin tällainen näkökulma ja ajatuksia kertomasi perusteella. Toivon että asiat järjestyy paremmalle tolalle, tavalla tai toisella.

Hei Hukassa

Minä näen että yksi ratkaisu voisi olla, että otat nyt aikaa itsellesi ja annat vastuuta miehellesi. Kerroit, että mies mahdollistaa sinulle omat menosi tarpeen vaatiessa. Hän on myös toivonut sinulle suhteen ulkopuolisia ihmissuhteita. Voisitko alkaa ottamaan omaa aikaa enemmän niille viikoille, kun miehesi on aamuvuoroissa ja viikonloppuisin tai aina kun se on mahdollista? Kävisit salilla, näkisit ystäviäsi tai mitä tahansa sinua kiinnostavia asioita. Ja varaisit nämä omat ajat siitä huolimatta, vaikka kokisit ettet niitä tarvi.

Kerroit, että tykkäät perheen yhteisistä hetkistä. Tilanteelle on kuitenkin tehtävä jokin muutos, jos haluat että yhteiset hetket voi jatkua. Nyt sinua pidetään löyhässä hirressä eikä tuo voi loputtomiin jatkua.

Miehellesi voit kertoa, että miten ulkopuolisia suhteita voi tulla, jos et missään käykään ja jos olet liian kiinni omassa perheessäsi. Toki ei tarkoita, että niitä sinun tuli hakea eikä noilla omilla ajoilla olisi sitä tarkoitustakaan, mutta osoittaisi miehellesi, että otat elämääsi haltuusi. Et ole vain hänen toimiensa armoilla.

Paljon voimia, että pääset oman elämän toimijaksi ja löydät tavan tehdä siitä sellaisen kuin haluat.

Kuinka ihmeessä Hukassa oleva pystyt olemaan nahoissasi niinä iltoina/öinä,  kun tiedät että miehesi on "kaverinsa" luona? En voi kuvitellakaan tilannettasi, itse tulisin hulluksi ja kotona vastassa olisi Justiina kaulimen kanssa vähintään. Miehesi toiminta on kuvottavaa, pelasta itsesi ja mieti voitko hyvin tuossa liitossa itseäsi hajottaen.

Vierailija kirjoitti:

Kun asioita puhuu ääneen ja pallottelee jonkun kanssa, selvenee ne myös itselle. Kun niiden kanssa jää yksin, alkaa ajatukset kiertää kovin helposti samaa kehää. Minä huomaan edelleen sen, että jos en puhu kenenkään kanssa alan miettimään, että ehkä olenkin ylireagoinut? Ehkä syy onkin minussa? Ehkä toinen on ollutkin oikeassa ja parempi, ja minä olen sössinyt kaiken. Ehkä se olikin se syy kaiken takana. Toki omassa toiminnassani on mennyt ja menee paljon vikaan. Teen ja olen tehnyt virheitä, vaan kukapa ei. Mutta kun oikeasti saan kaikupohjaa jostain sille toisen toiminnalle, palaa järki päähäni ja näen paremmin kokonaiskuvan.

Voi ap,

Tämä osui ja kolahti lujaa. Koska tätä minä aina teen, kun kiintymyssuhteeni aktivoituu. Kun jokin asia tuntuu hankalalta ja vaikealta, arvojeni vastaiselta. Saatan kimmahtaa toiselle niinä harvoina kertoina, kun saan siitä kiinni. Ja sitten mieleni alkaa etsiä pakotietä umpikujasta, jollaiseksi sen miellän. Koska luopuminen ei ole vaihtoehto, eikä varsinkaan omien puolien pitäminen toisen hylkäämisen uhalla. Suuttumus katoaa heti yksin jäämisen pelon aktivoituessa, ja alan selitellä asioita itselleni parhainpäin. Pahinta tässä on, että selittely tuntuu aivan järkevältä: "hupsu minä, miten minä nyt noin pahasti sen tulkitsin, olinpa taas jyrkkä ja mustavalkoinen. Sellaiseenhan minulla on taipumusta, olen niin joustamaton".

Pyörittelen asioita niin kauan mielessäni, että saan seliteltyä pois toisen itsekkyyden, epäreiluuden ja ennen kaikkea omat tunteeni. Kun saan tämän tehtyä, kehoni valtaa euforinen tila. Jos toinenkin vielä hyväksyy tulkintani ja saan näennäisesti palautettua yhteyden (kun tosiasiallisesti rikon sen olemalla epäaito ja tukahduttamalla tunteeni), on maailmani täysi. Vasta ajan mittaan sitten tajuaa, että kyllä se ensimmäinen tulkinta oli ihan oikea ja että on taas jotenkin onnistunut puhumaan itsensä pyörryksiin, niin että on tullut pitäneeksi kaikkien muiden paitsi itsensä puolia. Ei paranna itsetuntoa, eikä uskoa omaan kyvykkyyteen. Ja sitten seuraavalla kerralla on entistä vaikeampi luottaa itseensä ja omiin rajoihinsa, kun ei edellisellä kerrallakaan osannut. Ja pitäisikö sitä uskoa sitä kiukkua, vai sitä näennäisesti ystävällistä "järjen ääntä", joka kertoo, että kyllä nyt olit taas vähän kohtuuton.

Loppujen lopuksi sitä ei tiedä kuka on, ja mitä haluaa. vai haluaako yhtään mitään. Ja olo on turvaton, yksin ja yhdessä. Koska jos et voi luottaa edes itseesi, niin keneen sitten voit? Kukaan ei voi elää elämääsi puolestasi.

Tämä jotenkin palautti mieleen äitini reaktion, kun otin puheeksi hänen laiminlyöntinsä ollessani teini. "Mitenköhän nyt, olikohan se tilanne nyt kuitenkaan ihan noin paha kuin mitä ajattelit?" Niin, olikohan? Ja yrititköhän sinä edelleen manipuloida minua katsomaan sormienvälistä laiminlyöntejäsi, jotta sinun ei tarvitsisi kohdata omaa häpeääsi ja vastuutasi... Katkaistuani välini äitiini, yksi sukulaisnainen kirjoitti minulle, kuinka "äidin rakkaus on pyhää ja muistan miten äitisi sinua rakasti, kun oli pieni". Toinen taas laittoi joulukortin saatteella "Haluamasi välirikko äitisi kanssa aiheuttaa minulle kärsimystä". Minun kokemukseni ei tuntunut kiinnostavan kumpaakaan, saati se, miksi he itse valitsivat katsoa aikanaan sivuun, vaikka Sokea Reettakin pystyi näkemään, että ongelmia on.

Ei varsinaisesti tarvitse miettiä, mistä taipumus etsiä syitä itsestä tulee, kun siihen edelleen painostetaan nykyhetkessä.

Lapsuuteen ei voi palata, mutta onneksi siitä helvetistä voi sentään aikuisena pyrkiä pois, kun tiedostaa ongelman. Helppoa se ei valitettavasti tunnu olevan sittenkään.

-Liekki

Jatkan vielä hieman eri näkökulmasta, kun MaratonParkuja sivusi aikaisemmin sitä, miten tytöiltä jo nuorella iällä edellytetään erilaisia asioita kuin pojilta. Näinhän se menee: pojille opetaan, että heillä on oikeuksia ja tytöille, että heillä on velvollisuuksia.

Aiemmin mainitsemani Kaisa Peltolan kirja Häpeän alkemia kuvasi oivaltavasti näitä ääneen lausumattomia ajattelumalleja ja odotuksia. Monet meidän hyvin henkilökohtaisista ongelmistamme ja tilanteistamme ovat pikemminkin kulttuuri- kuin henkilösidonnaisia. Myös tunteiden ilmaisemiseen liittyvät. Viha, pelko ja suru nimettiin kirjassa suurimmiksi tabuiksi ja häpeän aiheiksi meidän kulttuurissamme, ja allekirjoitan havainnon omalta kohdaltani. Erityisen kielletty tunne naiselle on viha, kuten joku aikaisempi kirjoittaja osuvasti huomautti. Koska vihaa tarvitaan rajojen asettamiseen, ei ole ihme, että siinä on horjuntaa.

Kaikki tuo imetään suoraan äidinmaidosta, eikä sitä kyseenalaisteta niin kauan, kun homma toimii. Noudatamme odotuksia ja rooleja, koska haluamme ja tarvitsemme hyväksyntää ja kuulumista yhteisöön. On normaalia, että yhteisön sääntöjä noudatetaan, silloinkin, kun se ei tunnu hyvältä.

Itselläni tarttui silmään, kun Hukassa sanoi, että hänen tuttavapiirissään pikkulapsiperheissä on tavallista olla kuormittunut ja että siinä ei ole mitään poikkeavaa. Tämä on mielestäni hyvä esimerkki sukupuolittuneista odotuksista. On edelleen tässäkin asiassa ihan normi, että naiset kantavat enemmän vastuuta kodista, perheestä ja lapsista. 

Eivätkä ne miehetkään pelkästään ilkeyttään vastuuta naisille kaada. Kukapa meistä ei olisi kuullut väitettä siitä, että naiset nyt vain ovat biologisesti taipuvaisia hoivaamaan. Nauttivat sisustamisesta ja ruoanlaitosta, ovat kodinhengettäriä. Ja monet äidit konkreettisesti opettavat pojilleen, että heidän ei pidä eikä tarvitse tehdä ikäviä asioita. Isät taas näyttävät mallia olematta tekemättä mitään kodin eteen. Molemmat siirtävät itse oppimiaan malleja eteenpäin, sekä sanoilla että teoilla.

Se, että naiset eivät ole aikaisemmin käyneet päivätöissä - sehän ei vaikuta. Liioin ei kuulemma haittaa sekään, että aikaisemmin tukena olleet yhteisöt ja isovanhemmat saattavat olla satojen kilometrien päässä. Itsehän lapsenne hankitte, oma syynne. Unohdetaan myös se, että työelämä on tutkitusti nykyään hippasen eri näköistä kuin ennen. Eikä mennä nyt sinnekään, että kaikki naiset eivät sittenkään välttämättä ole mieltymyksiltään identtisiä, ja että jotkut meistä eivät itse asiassa synny tiskiharja ja miehen kalsarinpesuohjeet kainalossa. Miesten tehtävä on sitä paitsi elättää perhe - paitsi etteivät enää elätä. Ja suurpetojen metsästys ja maatilan työt ovat vaihtuneet saranoiden rasvaamisen ja renkaiden vaihdon tilaamisen kaltaisiin massiivisiin ponnistuksiin. Työnjaossa tämä ei silti välttämättä näy mitenkään.

Itseen kohdistuvat kohtuuttomat ja ristiriitaiset odotukset ovat nähdäkseni yksi keskeisiä syitä siihen, miksi täällä kipuillaan rajojen asettamisen ja irti päästämisen vaikeuden kanssa. Ne kun sotivat kaikkea sitä vastaan, mitä meille on opetettu. Ei pelkästään lapsuudenperheessämme, vaan koko yhteiskunnan äänellä.

Jokainen sukupolvi siirtää itse oppimiaan malleja eteenpäin, kunnes riittävän moni havahtuu niiden tuottamana kipuun ja vaatii muutosta. Luulen, että myös tämän ja ketjun "Kyllästyin passaamaan perhettä ja menin lakkoon"-ketjun suosio kertoo sanoitta siitä, että nykyisten odotusten ja roolien aiheuttama kipuraja alkaa ylittyä monella (naisella).

-Liekki

"Uskomme usein käsityksiin, joille ei lopulta ole kovinkaan hyviä perusteita. Ihminen voi pettää itsensä uskomaan käsittämättömiä asioita. Millä keinolla ihminen pystyisi huijaamaan itsensä omaksumaan näkemyksen, joka on mielestään melko varmasti virheellinen?

Itsepetos voi tuoda ihmisille lohtua. Itsepetos liittyy teeskentelyyn, valehteluun ja heikkotahtoisuuteen.

Väärä käsitys asioista on siinä mielessä käytännöllinen, että sen avulla voi välttää tuskan, jonka tieto aiheuttaisi. Kyseessä näyttää siis olevan tavanomainen mielen puolustuskeino, jonka avulla minä säätelee sisäistä tasapainoa uhkaavia ahdistuksia ja pelkoja.

Ihminen saa tyydytystä, kun hän uskoo asioiden olevan siten kuin hän haluaa niiden olevan. Uskomukset ovat välittömiä nautinnon (tai kärsimyksen) aiheuttajia. Olennaista on saada halut ja uskomukset yhteisymmärrykseen, todellisuudella ei ole niin väliä."

"Itsepetokseen liittyy usein kalvava epäilys siitä, miten asiat todella ovat. Tämä riippuu pitkälti siitä, missä vaiheessa hänen petoksensa on. Epävarmuus lisääntyy tavallisesti silloin, kun itsepetos on päättymässä.

Epävarmuuden lisääntyminen on sisäisenä kokemuksena tuskallinen, koska se tuo mukanaan pelon, johon voi liittyä muita kielteisiä tunteita, esimerkiksi surua, pettymystä tai vihaa.

On tärkeätä huomata, ettei itsensäpettäjä petostilassaan näe käsityksensä asioiden tilasta johtuvan viime kädessä hänen halustaan, että asiat olisivat tietyllä tavalla."

https://juhakemppinen.fi/itsepetoksen_filosofiaa

Pahoitellen voin kertoa sinulle Liekki, että työssäni kohtaan juuri ihmisiä, jotka hakevat apua konfliktitilanteissa. Samoin olen kouluttanut ihmisiä, jotka joutuvat kohtaamaan työssään kuolevia ihmisiä, joten eiköhän se jo kerro minusta paljon. Ihmiset, joilla on ongelmia omien rajojen kanssa, ylittävät helposti myös toisten rajoja ja projisoivat omia juttujaan toisiin.

Se, että ihminen on päätynyt työhön, jossa hän auttaa muita ihmisiä ei vielä ikävä kyllä kerro mitään hänen todellisista kyvyistään auttaa tai edes kuulla toista. 

On kyllä paljonkin ihmisiä, joilla on mielessään aivan selkeät sävelet, mitkä asiat heidän näkemyyksensä mukaan auttavat ja miten autettavien kannattaisi toimia, mutta todellista kykyä kohdata tai ymmärtää ihmisten erilaisuutta ei ole. Tällainen apu on pahimmillaan musertavaa.

Minulle muodostuu näistä kommenteista mielikuva ihmisestä, joka on mielestään toiminut ainoalla oikealla tavalla ja on nyt jakamassa tätä ilosanomaa. Kun tätä ilosanomaa ei sitten kuulla eikä mikään vasta-argumentti aiheuta henkilössä itsessään kykyä reflektioon, täytyy kaivaa esiin ettekö te tiedä, kuka minä olen -kortti ja kaikenmaailman artikkelia ja hokemaa rajoista. Tällaisille auttajille sanoisin, että erittäin haavoittuvassa asemassa olevien autettavienne vuoksi yrittäkää tosissanne myös kuulla omaan toimintaan ja ajatteluunne kohdistuvaa kritiikkiä ja pohtia sitä.

Vierailija kirjoitti:

"Uskomme usein käsityksiin, joille ei lopulta ole kovinkaan hyviä perusteita. Ihminen voi pettää itsensä uskomaan käsittämättömiä asioita. Millä keinolla ihminen pystyisi huijaamaan itsensä omaksumaan näkemyksen, joka on mielestään melko varmasti virheellinen?

Itsepetos voi tuoda ihmisille lohtua. Itsepetos liittyy teeskentelyyn, valehteluun ja heikkotahtoisuuteen.

Väärä käsitys asioista on siinä mielessä käytännöllinen, että sen avulla voi välttää tuskan, jonka tieto aiheuttaisi. Kyseessä näyttää siis olevan tavanomainen mielen puolustuskeino, jonka avulla minä säätelee sisäistä tasapainoa uhkaavia ahdistuksia ja pelkoja.

Ihminen saa tyydytystä, kun hän uskoo asioiden olevan siten kuin hän haluaa niiden olevan. Uskomukset ovat välittömiä nautinnon (tai kärsimyksen) aiheuttajia. Olennaista on saada halut ja uskomukset yhteisymmärrykseen, todellisuudella ei ole niin väliä."

Lainaus taitaa itse asiassa olla yhteiskuntafilosofi Juha Räikän kädenjälkeä vuodelta 2005. Vaikka mekaniikka sinänsä on kuvattu nähdäkseni oikein, ei toteamus "Itsepetos liittyy teeskentelyyn, valehteluun ja hrikkotahtoisuuteen" oikein kestä kriittistä tarkastelua psykologian tieteenalan nykytiedon valossa. Se, että mieli piilottaa liian kipeän tiedon esimerkiksi vanhemmastaan riippuvaiselta kaltoinkohdellulta lapselta, ei ole sen paremmin teeskentelyä, valehtelua kuin hrikkotahtoisuuttakaan.

-Liekki

Liekki, kiitos taas pitkistä analyyseistä tärkeistä aiheista. Kommentoin lyhyesti. 

Tuosta omien tunteiden tunnistamisesta ja omien rajojen asettamisesta sekä siitä vastavoimasta, jonkinlaisesta hädästä joutua yksinäisyyteen tai ulkopuolisuuteen - tunnistan tästä itseni aikaisemmasta elämästä. Olen kuitenkin vahvistunut matkan varrella. En ole lukenut psykologista kirjallisuutta enkä osaa ammattitermejä samalla tavalla kuin Liekki, mutta muutama käytännön asia on auttanut minua eteenpäin. Haluan jakaa ne, jos niistä olisi jollekin apua.

Ensinnäkin itsetutkiskelu eli omien tunteiden tunnistaminen. Joskus se on vaatinut etäisyyden ottamista toisesta. Emotionaalista tai fyysistä etäisyyttä. Toiseksi itseni vahvistaminen kaikin tavoin. Eli kun tulee eri elämänalueilla sellainen olo, että olen pystyvä, vahva ja selviän, niin silloin minulla on ikään kuin helpompi luottaa itseeni myös kriisitilanteessa. Kolmanneksi keinojen löytäminen itseni rauhoittamiseen ja stressin lievittämiseen. Tähän auttaa myös ajatustyö siten, että vaikeassa tilanteessa ajattelen, että kaikesta selviää kuten ennenkin on selvitty ja asiat ovat itse asiassa paljon paremmin kuin mitä musta mieleni nyt yrittää minulle syöttää, selviän kyllä ja kaikki kääntyy parhain päin. Nyt on vain keskityttävä rauhoittumaan ja muihin asioihin, jos ei voi vaikuttaa kaikkeen. Olen nimittäin tunnistanut, että ajatuskelat joita päässämme kuuntelemme, vaikuttavat tunteisiin ja käytökseen yllättävän paljon. Eli voi myös syöttää itselleen positiivista ajatuskelaa ja pyrkiä rauhoittumaan sillä tavoin. Muita hyviä keinoja ovat liikunta ja ylipäätään asioiden tekeminen, jotka tuottavat mielihyvää.

Hukassa on vaikeassa elämäntilanteessa ja siksi olen yrittänyt antaa näitä samoja neuvoja myös hänelle kuten muillekin tässä ketjussa kipuileville. Eli itsetutkistelu ja itsensä vahvistaminen vievät kauemmas haitallisista ajatuksista, auttavat tunnistamaan todellisuutta ja ottamaan omaa toimijuutta haltuun sen sijaan, että jatkaisi vellomista siinä, mitä toisen ihmisen päässä tapahtuu tai mitähän hän seuraavaksi keksii. Onko se sitten askel pois läheisriippuvuudesta? Ja mahdollisuus normaalimpaan kiintymyssuhteeseen?

Sukupuolistereotypioita koskeva Liekin kirjoitus oli minusta todella hyvä ja olen siitä täysin samaa mieltä. Olen itse kapinoinut sukupuolirooleja vastaan jo lapsesta lähtien. Minusta ne ovat haitallisia sekä naisille että miehille. Tässä herää myös kysymys mahdollistamisesta. Minusta naisilla on suuri vastuu itseään, tyttäriään ja muita naisia kohtaan tarkastella omaa käytöstään siitä näkökulmasta, miksi mahdollistaa epätasa-arvoisen käytöksen. Sekä myös poikiaan kohtaan. Vai haluaisitteko, että lapsenne kasvavat ahtaisiin sukupuolirooleihin, jossa nainen on alistettu ja mies alistaa? Enpä usko, että kukaan haluaisi sellaista tulevaisuutta omille lapsilleen.

Täällä on suosittua puhua perheestä ja siitä, että perhettä ei pitäisi hajottaa, vaan kestää hampaat irvessä joidenkin mielestä näköjään mitä tahansa. Nostaisin keskusteluun mukaan myös lapset. Oletteko koskaan miettineet, millaisen kuvan parisuhteesta lapset voivat saada myrkyllisessä ympäristössä ja miten se voi vaikuttaa heidän tulevaisuuteensa? Menevätkö pahimmassa tapauksessa itse myrkyllisiin parisuhteisiin, koska kotona on opittu, että se on normaalia?

Hukassa, olet saanut nyt samaa viestiä aika monesta tuutista tässä ketjussa ja myös samansuuntaisia neuvoja. Kannustaisin sinua edelleen ottamaan oman toimijuuden haltuusi ja muuttamaan itse elämääsi. Vaikka ensin pienin askelin. Uskon, että se palvelee sinua ja lapsiasi pidemmällä tähtäimellä.

Kovia sanoja taas.

Kuurankukka

"Minulle muodostuu näistä kommenteista mielikuva ihmisestä, joka on mielestään toiminut ainoalla oikealla tavalla ja on nyt jakamassa tätä ilosanomaa. Kun tätä ilosanomaa ei sitten kuulla eikä mikään vasta-argumentti aiheuta henkilössä itsessään kykyä reflektioon, täytyy kaivaa esiin ettekö te tiedä, kuka minä olen -kortti ja kaikenmaailman artikkelia ja hokemaa rajoista. Tällaisille auttajille sanoisin, että erittäin haavoittuvassa asemassa olevien autettavienne vuoksi yrittäkää tosissanne myös kuulla omaan toimintaan ja ajatteluunne kohdistuvaa kritiikkiä ja pohtia sitä."

Kuurankukka tuossa jo huomaakin tämän toisiin keskittymisen ongelman ja tuo omaa näkökulmaansa esille.

"...auttavat tunnistamaan todellisuutta ja ottamaan omaa toimijuutta haltuun sen sijaan, että jatkaisi vellomista siinä, mitä toisen ihmisen päässä tapahtuu tai mitähän hän seuraavaksi keksii."

On kyllä paljonkin ihmisiä, joilla on mielessään aivan selkeät sävelet, mitkä asiat heidän näkemyyksensä mukaan auttavat ja miten autettavien kannattaisi toimia, mutta todellista kykyä kohdata tai ymmärtää ihmisten erilaisuutta ei ole. Tällainen apu on pahimmillaan musertavaa.

Tuossa edellisessä on lainaukset palstatyypilliset, kun täällä on lainaaminen sitten vaikeaa, joten toivottavasti en hosu ja osu aivan mistiin nyt kommentoinnissani, mutta haitannutko tuo ennenkään...

Tässä kuvastuu se ainut asia, joka saa minut välillä epäilemään ns. ammattiauttamista. Koska silläkin alalla työskentelee ihmisiä, aina joskus näkee, että sinne itse asiassa ollaankin ajauduttu omien ongelmien vuoksi ja kun niihin on (ehkä, parhaassa tapauksessa) löytynyt keino jonkin teoreettisen freimin kautta, jonkin ohjelman tms mitä nyt hyvänsä, se on sitten totuus ja sen tulee kelvata muillekin. Ellei, autettavassa on kaikenlaisia vikoja, joita aletaan etsimään ja korjaamaan ja lopputulos voi olla rikkinäisempi kuin aloitusaste.

Nostin tosiaan aiemmin esille kulttuuriset tekijät, kiitos jälleen suuresti Liekille asian syventämisestä. Ainut kerta, kun olen sanonut mitään sisarelleni lastenkasvatuksesta (siihen on ymmärrettävistä syistä lapsettoman viisaampi olla puuttumatta:-) oli tilanne, jossa hän käski poikaansa muutaman kerran korjaamaan jälkensä ja kun kovakorvainen ei heivahtanut, sanoi tyttärelle, että siivoas nuo tuosta ja tytärhän totteli kerrasta. Silloin sanoin, tilanteen loppuun katseltuani, että huomasitko nyt ollenkaan, mitä tuossa tapahtui. Että ymmärrän, että haluat vain homman hoituvan, lopulta, mutta nythän jukoliste camoon. Tämä oikeasti havahdutti jälleen kerran siihen, että näitä typioita todellakin tulee vain ihan hyvien, fiksujenkin vanhempien vietyä eteenpäin. Huomaamatta, arjessa.

Tietysti tämä nyt on luonnekysymyskin, en väitä, etteikö jossain perheessa tytär voisi olla kovakorvaisempi, mutta jotenkin tuo havahdutti itseni siihen, miten helposti kuitenkin se nyt vaan on noin päin.

Minulla nyt jotenkin sydän särkyy täällä, kun ajattelen oikeasti, miten moni suomalainen nainen on tlällä hetkellä siinä tilanteessa, jossa tuntuu, että voimavarat ei vaan riitä, mutta kun niiden on vaan pakko riittää. Sitten kaivetaan esiin sisua, ajatellaan, että aina on ollut kovat ajat ja minä olen vain se kermapeppuli, joka ei kestä mitään, päivä kerrallaan. Laskee päässään tunteja, puolituntisia, milloin ennättää sitä ja sitä ja miten ennättää vielä tätä ja tätä.

Ja lopultahan voi tehdä vain sen, että tinkii kaikesta, mikä on omaa, eli vapaa-aika (mitä se on???), unenlaatu, pahimmillaan jopa ateriat.

Eikä tämä takaa mitään: mies voi silti todeta, että olet kadottanut kuule itsesi (ahhah), et ole sama ihminen, jonka kanssa menin yhteen ja työnantaja todeta, että näissä YTssä on nyt sun vuoro. Ennen sitä sentään edes ahkeruus jotenkin palkittiin.

T: MaratonParkuja

Vierailija kirjoitti:

Jatkan vielä hieman eri näkökulmasta, kun MaratonParkuja sivusi aikaisemmin sitä, miten tytöiltä jo nuorella iällä edellytetään erilaisia asioita kuin pojilta. Näinhän se menee: pojille opetaan, että heillä on oikeuksia ja tytöille, että heillä on velvollisuuksia.

Aiemmin mainitsemani Kaisa Peltolan kirja Häpeän alkemia kuvasi oivaltavasti näitä ääneen lausumattomia ajattelumalleja ja odotuksia. Monet meidän hyvin henkilökohtaisista ongelmistamme ja tilanteistamme ovat pikemminkin kulttuuri- kuin henkilösidonnaisia. Myös tunteiden ilmaisemiseen liittyvät. Viha, pelko ja suru nimettiin kirjassa suurimmiksi tabuiksi ja häpeän aiheiksi meidän kulttuurissamme, ja allekirjoitan havainnon omalta kohdaltani. Erityisen kielletty tunne naiselle on viha, kuten joku aikaisempi kirjoittaja osuvasti huomautti. Koska vihaa tarvitaan rajojen asettamiseen, ei ole ihme, että siinä on horjuntaa.

Kaikki tuo imetään suoraan äidinmaidosta, eikä si

Kuka opettaa?

Pojan äitinä mun on mahdotonta ottaa tuota vastaan. Minusta kun näyttää, että meille "tytöille" on viestitty voimallisesti etenkin viihteellisen median kautta jo kauan bosslady viestiä ja pojille puolestaan lisäksi ammattikasvattajien kautta pehmeän ja huolehtivan miehen mallia.

Meitä oli kodissamme neljä tyttöä kun kasvoimme lapsesta nuoreksi aikuiseksi. Kotitöitä tehtiin kyllä, kysymys kuuluu lähinnä että miksi ei oltaisi tehty? Eikö yhteisestä kodista huolehtiminen kuulu kaikille, myös kodin tyttärille? Vanhemmat hoitivat sitten arjen pyörittämistä molemmat vahvuuksiensa mukaan. Tämä on minun lähipiirini mukaan yleisin kokemus jo 80-90 -luvun perheissä. Tutkimukset ovat jo kauan osoittaneet, että pohjoismaissa kodin työnjako jakaantuu maailmassa taisisimmin sukupuolten välillä ja miehet hoitavat lapsiaan enemmän kuin missään muualla maailmassa. Myös naisten osallistuminen ansiotyöhön on korkeinta maailmassa.

Hakea syytä huonoihin ihmissuhteisiin jostain naista sortavasta suomalaisesta kulttuurista on minusta epärehellistä. Vastaus löytyisi ehkä ennemminkin ihmisen hormonien ohjaamista mieltymyksistä parinvalinnassa ja sen ristiriidasta modernin yhteiskunnan antamien mahdollisuuksien kanssa. Me emme biologiallemme mitään voi, joka meidät naiset ohjaa kiinnostumaan itsetietoisen ja voimakkaan oloisista miehistä. Onneksi kuitenkin moderni yhteiskunta antaa vapauden jättää sellaisen miehen taakseen jos hän lähemmin tutustuessa osoittautuu itsetietoiseksi ja voimakkaaksi sellaisella tavalla, joka rikkoo kumppanin oikeutta turvalliseen suhteeseen.

Vierailija kirjoitti:

28, nyt minuakin vasta kiinnostaakin mitä pois pyyhityssä tekstissä luki :D

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jatkan vielä hieman eri näkökulmasta, kun MaratonParkuja sivusi aikaisemmin sitä, miten tytöiltä jo nuorella iällä edellytetään erilaisia asioita kuin pojilta. Näinhän se menee: pojille opetaan, että heillä on oikeuksia ja tytöille, että heillä on velvollisuuksia.

Aiemmin mainitsemani Kaisa Peltolan kirja Häpeän alkemia kuvasi oivaltavasti näitä ääneen lausumattomia ajattelumalleja ja odotuksia. Monet meidän hyvin henkilökohtaisista ongelmistamme ja tilanteistamme ovat pikemminkin kulttuuri- kuin henkilösidonnaisia. Myös tunteiden ilmaisemiseen liittyvät. Viha, pelko ja suru nimettiin kirjassa suurimmiksi tabuiksi ja häpeän aiheiksi meidän kulttuurissamme, ja allekirjoitan havainnon omalta kohdaltani. Erityisen kielletty tunne naiselle on viha, kuten joku aikaisempi kirjoittaja osuvasti huomautti. Koska vihaa tarvitaan rajojen asettamiseen, ei ole ihme, että siinä on horjuntaa.

K

Väestöliiton perhebarometri joka julkaistiin marraskuussa 2024 kertoo samaa tarinaa. Miehistä useampi on joutunut fyysisen väkivallan, nimittelyn, väkivallalla uhkailun, kontrolloimisen kohteeksi nykyisessä suhteessaan kuin naisista. Naiset ovat kokeneet useammin seksuaalista väkivaltaa. Tämä on ensimmäinen vuosittaisista tutkimuksista, jossa väkivallan uhrikokemus on kääntynyt noin päin. Tosin teini-ikäiset pojat joutuivat seurusteluväkivallan uhriksi tyttöjä useammin jo muutaman vuoden vanhan tutkimuksen mukaan, eli ehkä tämä käänne on sitten tapahtumassa nuorten aikuisten piirissä.

Kenenkään ei pidä joutua kokemaan väkivaltaa parisuhteessaan. Jälleen on kuitenkin tunnustettava se tosiasia, ettei toisen käytöstä voi pakottaa uuteen muottiin. Itse se on vain reagoitava jos parisuhteen henkilödynamiikka syö omaa hyvinvointia.

Hakea syytä huonoihin ihmissuhteisiin jostain naista sortavasta suomalaisesta kulttuurista on minusta epärehellistä.

Hmm. Aivan yhtä epärehellistä sitä on hakea "hormoneista". Itse en ole kylläkään puhunut mistään naisia sortavasta kulttuurista sinällään, vaan siitä, miten itsestäänselvyyksinä juurikin pidämme noita vahvuuksia ja sitä kautta velvollisuuksia.

Esim. itse en ajattele, että miehen voimakkuus ja itsetietoisuus mitenkään korreloi sen kanssa, miten turvaton (mitä se kenellekin tarkoittaakaan) suhteesta tulee. Päinvastoin: voimakkuus ja itsetietoisuus, siis tietoisuus omasta minästä, tuottaa todennäköisesti paremman suhteen kuin epävarmuus, omien tunteiden käsittelemättömyys tai ymmärtämättömyys jne.

Asiat muuttuvat kyllä koko ajan ja nykynuoret, teineistä ja lapsista puhumattakaan, ajattelevat ja kokevat toisin. Se ei valitettavasti varsinaisesti kuitenkaan auta meitä vanhemman sukupolven naisia, vaan meidän pitää miettiä kokemuksiamme sen kautta, mitä olemme kokeneet, heh. Eli olla rehellinen nimenomaan sen suhteen, mikä elämässämme on ulkopäin vaikutettu ja mikä on omaa sisäistä maailmaamme. Emme voi valitettavasti ottaa aikahyppyä suoraan nykyisyyteen. 

Tiedostan, että jos ajatellaan vaikkapa lapsuutta 70-luvulla ja nuoruutta 80-luvullla, on kuilu nykyisyyteen valtava, nykyajan voitoksi. Tässä ajassa on paljon haastavaa ja ei minusta kyllä voida kuitenkaan sitäkään ohittaa, että nyt on siis tutkitusti jälleen ideologiaerot sukupuolten välillä kasvaneet. Siis toisin sanoen: nuorten miesten konservatiivisuus on lisääntynyt huimasti. Yllättävän moni nuori mies haikailee perinteistä liittoa, jossa nainen on paikallaan. Onhan siitä viitteitä tälläkin palstalla koko ajan.

En siis oikein osaa tuudittautua ajatukseen, että tasa-arvoasiat olisi tosi hyvällä mallilla ja ratkottu...

T: MaratonParkuja