Kumpi parempi: olla oma itsensä ja riitaantua vanhempien kanssa vai olla väleissä, mutta "purra kieltään"?

Ole tekemisissä vähän jos ollenkaan ja pidä lyhyt keskustelu säässä.

Ehdottomasti olla oma itsensä vaikka riitautuisikin. Sulla on vain yksi elämä.

Riippuu aiheesta. Jos kommentit on esim. rasistisia tai tasa-arvoa väheksyviä, en hyväksy ja 'pure kieltäni'. Jos taas kyse on jostain verhojen väristä tai kuuluuko kalan kanssa käyttää valko- vai mustapippuria, en viitsi alkaa vääntää.

Antaa vanhempien suuttua, siitä ei tarvitse välittää. Teillä on oikeus olla omia itsejänne. Jos ei toimi, niin sanokaa heille, että pitääkö tässä odottaa heidän kuolemaa, että saa elää kuten haluaa.

Anna vanhempien pitää mielipiteensä

Mutta pidä sinä omasi ja elä niin kuin haluat

Suhtaudu huumorilla, armolla ja vähemmän tuomitsevasti. Mitä voitat väittelemällä vanhojen ihmisten kanssa, muuta kuin kiillotetun sädekehän?

Jos olet oikeasti itsevarma ja rennosti oma itsesi, voitte päätyä (appi)vanhempiesi kanssa tilanteeseen, jossa tiedostatte ja kunnioitatte (tai ainakin siedätte) toistenne erilaiset profiilit, kannat ja tavat.

Silloin voi vaikka pyöritellä silmiä mummon tai miniän hupsutuksille, ja eroavaisuuksista tulee huumorin aihe.

Jos kyse on vain mielipide-eroista, eikä oikeasti vahingollisesta käytöksestä, niin säilyttäisin kohteliaat välit. Miestä voi alkaa myöhemmin kaduttaa jos nyt katkaisette välit. Voidaan käydä kylässä, jutella niitä näitä ja autella appivanhempia. Jos käytös ja puheenaiheet kääntyvät sellaisiksi mistä ette pidä, sanotte että emme ole samaa mieltä emmekä halua keskustella tästä, poistumme nyt, hyvää päivänjatkoa. Sanokaa sit kun pitää seuraavan kerran leikata nurmikko.

Vaikea kysymys. Riippuu myös itsestäsi, omasta tilanteestasi eli siitä, kumpi valinta kuormittaa vähemmän.

Jonnekin neljänkympin korville minulle oli helpompaa antaa mennä toisesta korvasta sisään, toisesta ulos, mutta viittäkymppiä lähestyessäni alkoi tuntua, että pää ei enää sitä kestä. Nyt yli viisikymppisenä minulle on huomattavasti helpompaa, että olen tehnyt asian selväksi, vaikka se välit myrkyttikin. Olin jo nuorempana tietoinen, että kyse on valinnasta ja totesin, että silloisessa elämäntilanteessa suoraan sanominen olisi ollut liian kuormittavaa.

Vierailija kirjoitti:

Suhtaudu huumorilla, armolla ja vähemmän tuomitsevasti. Mitä voitat väittelemällä vanhojen ihmisten kanssa, muuta kuin kiillotetun sädekehän?

Jos olet oikeasti itsevarma ja rennosti oma itsesi, voitte päätyä (appi)vanhempiesi kanssa tilanteeseen, jossa tiedostatte ja kunnioitatte (tai ainakin siedätte) toistenne erilaiset profiilit, kannat ja tavat.

Silloin voi vaikka pyöritellä silmiä mummon tai miniän hupsutuksille, ja eroavaisuuksista tulee huumorin aihe.

Kuusikymppiset eivät ole vanhoja, nehän on vielä työelämässkin mukana. Taisit kirjoittaa väärin ja tarkoitat 80-vuotiaita?

Lapsuuden perheestä/ kodista irtaantuminen voi vaatia riitaantumisen. Ns. irtirepäisyn. Sen jälkeen ei liene tarvetta riidellä kenenkään kanssa, vaan voi kunnioittaa toisten mielipiteitä tai ainakin oikeutta niihin.

Nykyajan kolmekymppisistä joillakin on tapana kommentoida nenäkkäästi vanhempien tapoja, puheita tai elämää. Diplomatiaa kehiin!

Kohdelkaa toisia niinkuin haluatte itseänne kohdeltavan, ei tule niin paljoa konflikteja.

Ja jos suvussa on joku jatkuvasti riitaa haastava, voi ihan nätisti sanoa, että ei lähde tuohon mukaan ja vaihtaa puheenaihetta.

Itse aikoinani "kotona" sanoin, ettei siellä ollut enää mukava käydä kun siellä aina riideltiin. Vanhempani huusivat ettei tänne ole mikään pakko tulla ja miksi sitten tulenkaan. Se kyläilyreissu katkesi siihen ja kotimatkalla tajusin että mun kotini on toisaalla. Tämän jälkeen vierailuni vanhempieni luokse harvenivat ja lyhenivät.

No mistä sitä kinaa tulee?

Kiitos vastauksista. Mielenkintoisia ajatuksia. Riitaa tulee siis monenlaisista syistä. Tai voiko sitä riidaksi sanoa, enemmänkin se on sellaista että tämä vanhempi sukupolvi ottaa kaikesta itseensä jos vähänkin "sanoo takaisin". Sitten minua harmittaa, kun toisella on paha mieli, ja reflektoin ääneen/viestitse mitä olisin voinut tehdä toisin ja pyydän anteeksi, että loukkasin tahattomasti. Sitten se toinen osapuoli ignooraa tuon vastaantulemiseni kokonaan, ja ottaa taas joskus viikon päästä yhteyttä ku on mitään ei olisi tapahtunutkaan. On tosi rankkaa jakuvasti yrittää olla se riidan ratkova osapuoli, kun en saa ikinä takaisin anteeksipyyntöä tai tuollaista, että toinen pohtisi, miten voisi vastaisuudessa toimia toisin. Siitä jää sellainen olo, ihan kuin koko juttu olisi minun syytäni, vaikkei näin olekaan. Eli siis jatkuvasti saa pidellä puoliaan ja sitten pyydellä sitä anteeksi, eikä se toinen tule yhtään vastaan. Jännä juttu, että näin on tosiaan sekä minun että miehen vanhempien kanssa. Onkohan meissä, yhteisessä nimittäjässä sitten kuitenkin se vika? Vai onko toi sukupolvi taipuvainen huonoon kommunikaatioon:D Ap

Olen valinnut oman mielenterveyteni vuoksi äidistä irtaantumisen ja omana itsenäni olemisen.

Pidin suuni supussa vuosikaudet ja se kaihersi. Vihdoin aloin sanomaan hänen hulluutuksilleen vastaan ja riitahan siitä tuli. Äitini ei voi hyväksyä ketään, joka ei ole kaikesta täysin samaa mieltä kuin hän. 

Nykyisin minulla on tilaa hengittää, olisi pitänyt tehdä näin jo kauan sitten.

Vierailija kirjoitti:

Kiitos vastauksista. Mielenkintoisia ajatuksia. Riitaa tulee siis monenlaisista syistä. Tai voiko sitä riidaksi sanoa, enemmänkin se on sellaista että tämä vanhempi sukupolvi ottaa kaikesta itseensä jos vähänkin "sanoo takaisin". Sitten minua harmittaa, kun toisella on paha mieli, ja reflektoin ääneen/viestitse mitä olisin voinut tehdä toisin ja pyydän anteeksi, että loukkasin tahattomasti. Sitten se toinen osapuoli ignooraa tuon vastaantulemiseni kokonaan, ja ottaa taas joskus viikon päästä yhteyttä ku on mitään ei olisi tapahtunutkaan. On tosi rankkaa jakuvasti yrittää olla se riidan ratkova osapuoli, kun en saa ikinä takaisin anteeksipyyntöä tai tuollaista, että toinen pohtisi, miten voisi vastaisuudessa toimia toisin. Siitä jää sellainen olo, ihan kuin koko juttu olisi minun syytäni, vaikkei näin olekaan. Eli siis jatkuvasti saa pidellä puoliaan ja sitten pyydellä sitä anteeksi, eikä se toinen tule yhtään vastaan. Jännä juttu, että näin on tosiaan sekä minun että miehen vanhempien kanssa. Onkohan meissä, yhteisessä nimittäjässä sitten kuitenkin se vika? Vai onko toi sukupolvi taipuvainen huonoon kommunikaatioon:D Ap

Saman huomanneena olen tullut tulokseen, että tuo sukupolvi ei halua ajatella asioita laajasta näkökulmasta vaan näkevät putkinäköisesti vain oman näkökulmansa. Hermot menee, kun yrittää opettaa normaaleja ajatusmalleja, mutta mikään ei mene perille, koska ajatellaan vaan niin itsekkäästi, eikä ajatella toista osapuolta ollenkaan.

Ole siis ap. reippaasti vain oma itsesi, äläkä anna kenenkään polkea itseäsi ja mielipiteitäsi.

Vierailija kirjoitti:

Jos kyse on vain mielipide-eroista, eikä oikeasti vahingollisesta käytöksestä, niin säilyttäisin kohteliaat välit. Miestä voi alkaa myöhemmin kaduttaa jos nyt katkaisette välit. Voidaan käydä kylässä, jutella niitä näitä ja autella appivanhempia. Jos käytös ja puheenaiheet kääntyvät sellaisiksi mistä ette pidä, sanotte että emme ole samaa mieltä emmekä halua keskustella tästä, poistumme nyt, hyvää päivänjatkoa. Sanokaa sit kun pitää seuraavan kerran leikata nurmikko.

Tämä on aikuismainen suhtautumistapa. Jos itsellä on lapsia, voi kohta heidän aikuistuttuaan olla samat ongelmat edessä jos itse on kovin jyrkkä, ainoa vain että silloin on itse se anoppi/ appi joka hylätään.

Käännäs asia toisinpäin. Oletko miettinyt, että ne vanhemmat todennäköisesti ajattelevat teistä samoin. Että on kumma kun noi ei osaa asettua toisen asemaan ja itsereflekointiin, vai mikä se hieno sana onkaan, jota nyt kuuluu käyttää?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kiitos vastauksista. Mielenkintoisia ajatuksia. Riitaa tulee siis monenlaisista syistä. Tai voiko sitä riidaksi sanoa, enemmänkin se on sellaista että tämä vanhempi sukupolvi ottaa kaikesta itseensä jos vähänkin "sanoo takaisin". Sitten minua harmittaa, kun toisella on paha mieli, ja reflektoin ääneen/viestitse mitä olisin voinut tehdä toisin ja pyydän anteeksi, että loukkasin tahattomasti. Sitten se toinen osapuoli ignooraa tuon vastaantulemiseni kokonaan, ja ottaa taas joskus viikon päästä yhteyttä ku on mitään ei olisi tapahtunutkaan. On tosi rankkaa jakuvasti yrittää olla se riidan ratkova osapuoli, kun en saa ikinä takaisin anteeksipyyntöä tai tuollaista, että toinen pohtisi, miten voisi vastaisuudessa toimia toisin. Siitä jää sellainen olo, ihan kuin koko juttu olisi minun syytäni, vaikkei näin olekaan. Eli siis jatkuvasti saa pidellä puoliaan ja sitten pyydellä sitä anteeksi, eikä se toinen tule yhtään vastaan. Jännä juttu, että näin on tosiaan sekä minun että miehen vanhempien kanssa. Onkohan meissä, yhteisessä nimittäjässä sitten kuitenkin se vika? Vai onko toi sukupolvi taipuvainen huonoon kommunikaatioon:D Ap

Saman huomanneena olen tullut tulokseen, että tuo sukupolvi ei halua ajatella asioita laajasta näkökulmasta vaan näkevät putkinäköisesti vain oman näkökulmansa. Hermot menee, kun yrittää opettaa normaaleja ajatusmalleja, mutta mikään ei mene perille, koska ajatellaan vaan niin itsekkäästi, eikä ajatella toista osapuolta ollenkaan.

Ole siis ap. reippaasti vain oma itsesi, äläkä anna kenenkään polkea itseäsi ja mielipiteitäsi.

Älä yleistä, ei tuo ole sukupolvikysymys, vaan ihmisen persoonasta kiinni. Putkinäköisenä ihmisiä on kaikenikäisissä. Sukupolvien syyttäminen on tosi lapsellista aikuisilta ihmisiltä, olet itse kohta se vanhempi sukupolvi omille aikuisille lapsillesi, haluatko että sinut tuomitaan jonkinlaiseksi vain koska edustat jotain sukupolvea? Niinpä, sitähän minäkin.

Voi ap, kirjoitus olisi voinut olla omani. Ei niinkään ne sanomiset vaan tavat toimia. Ymmärrän, että vanhuksilla on omat tapansa, mutta loukkaantuvat kerta toisensa jälkeen, jos yrittää tehdä toisella tavalla. Kyse on usein ihan pienistä normaaliin elämään kuuluvista asioista, esim. hygieniasta.

Puren hammasta, koska sukuaan ei voi valita ja ovat tosiaan jo melko iäkkäitä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kiitos vastauksista. Mielenkintoisia ajatuksia. Riitaa tulee siis monenlaisista syistä. Tai voiko sitä riidaksi sanoa, enemmänkin se on sellaista että tämä vanhempi sukupolvi ottaa kaikesta itseensä jos vähänkin "sanoo takaisin". Sitten minua harmittaa, kun toisella on paha mieli, ja reflektoin ääneen/viestitse mitä olisin voinut tehdä toisin ja pyydän anteeksi, että loukkasin tahattomasti. Sitten se toinen osapuoli ignooraa tuon vastaantulemiseni kokonaan, ja ottaa taas joskus viikon päästä yhteyttä ku on mitään ei olisi tapahtunutkaan. On tosi rankkaa jakuvasti yrittää olla se riidan ratkova osapuoli, kun en saa ikinä takaisin anteeksipyyntöä tai tuollaista, että toinen pohtisi, miten voisi vastaisuudessa toimia toisin. Siitä jää sellainen olo, ihan kuin koko juttu olisi minun syytäni, vaikkei näin olekaan. Eli siis jatkuvasti saa pidellä puoliaan ja sitten pyydellä sitä anteeksi, eikä se toinen tule yhtään vastaan. Jännä juttu, että näin on tosiaan sekä minun että miehen vanhempien kanssa. Onkohan meissä, yhteisessä nimittäjässä sitten kuitenkin se vika? Vai onko toi sukupolvi taipuvainen huonoon kommunikaatioon:D Ap

Saman huomanneena olen tullut tulokseen, että tuo sukupolvi ei halua ajatella asioita laajasta näkökulmasta vaan näkevät putkinäköisesti vain oman näkökulmansa. Hermot menee, kun yrittää opettaa normaaleja ajatusmalleja, mutta mikään ei mene perille, koska ajatellaan vaan niin itsekkäästi, eikä ajatella toista osapuolta ollenkaan.

Ole siis ap. reippaasti vain oma itsesi, äläkä anna kenenkään polkea itseäsi ja mielipiteitäsi.

Voi voi, jos saat elää vanhaksi, huomaat ajattelevasi nuorista kuten nyt ajattelet vanhemmista. Sinäkö se päätät mikä on normaali ajatusmalli? Miksi? Ja mistä olet päättäjän valtuudet saanut?

Mikään ei ole niin tyhmä kuin nuori joka on itsekeskeinen ja näkee vain sen oman näkökulmansa.

Siitä paranee, jos saa elää.