Mies lähti matkalle vaikka äitinsä saattohoidossa-sanoi ettei rahoja saa takaisin

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No ei ole olleet kovin läheisiä kun tuon teki.

Jokainen suree omalla tavallaan. Jos äiti ei enää tajunnut mitään kuusta eikä maasta niin miksi olisi pitänyt jäädä viereen itkemään?

Tajusi! Syöpä vei nopeasti mutta oli varsin järjissään reissun alkaessa.

En haluaisi omien lasteni hylkäävän minua hauraimmalla hetkellä.

Miten aiot varmistaa, että lapsesi eivät muut opiskeluiden ja/tai töiden perässä muualle. Jos asutte satojen kilometrien päässä, on erittäin todennäköistä että he eivät ole juuri sillä hetkellä paikalla kun henkäiset viimeisen kerran.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei ollut kauaa saattohoidossa, kyse parista viikosta

Omasta mielestäni tuo on todella kylmää, miten raha voi mennä edelle. Itse en pääse yli ajatuksesta. Vaikka olisi hyvästitkin jätetty, niin en vaan ymmärrä, mikään muu pakko ei ollut lähteä kuin että olisi menettänyt vähän rahaa. Senkin saa kyllä perintönä.

Keskeneräiset asiat voi puhua jo hyvissä ajoin, ja saattohoidon viimeiset hetket ovat sellaisia, että vähemmin traumoin selviääjo niitä ei tarvitse nähdä. Syyllisyyden tunteita voi tulla myöhemmin, mutta älä missään tapauksessa silloin syyllistä vielä lisää.

Vähemmin traumoin selviää jos ei tartte nähdä? Ja tätä peukutetaan. Onneksi olen ollut omaisteni kuolinvuoteella, eikä ole jäänyt mitään traumoja. Sitä paitsi viimeisiä hetkiä on monenlaisia, rauhallisiakin. Nämä asiat kuuluvat elämään. Kuoleva joutuu ne elämään läpi, ja minä en mukamas voisi edes vierestä seurata?

Jos tarkoitat esim.jotain kuolonkorinaa, niin ihan osa elämän loppuvaiheita sekin on, luonnollinen osa.

Juu, onhan se luonnollinen osa elämää niin, mutta mä olen ollut katsomassa kuolevaa mieheni kanssa ja se ole luonnollinen kuolema, mutta ei kaunis ja hilajinen sellainen. Huutoa, kiroilua, eritteitä joka päästä, vittuilua ja sadattelua. Sai aikaan sen että en omia vanhempia ole varmasti katsomassa ja olen sen heille kertonut, ovat samaa mieltä.

Moni nykyihminen on psyykeeltään niin käsittämättömän hauras. Minua hävettäisi, jos en pystyisi olemaan lähimmäisen tukena vaikeimmilla hetkillä. En toki väitä, että se olisi helppoa. Toivon myös, että omista lapsistani kasvaa sellaisia aikuisia, joilla on sisäistä voimaa ja rohkeutta niin paljon, että pystyvät tukemaan läheisiään ja lisäksi ottamaan itse tarvittaessa tukea vastaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No ei ole olleet kovin läheisiä kun tuon teki.

Jokainen suree omalla tavallaan. Jos äiti ei enää tajunnut mitään kuusta eikä maasta niin miksi olisi pitänyt jäädä viereen itkemään?

Olisi saanut jäädä ne viimeiset päivät kokematta. Kaikki se aika ennen sitä oli paljon arvokkaampaa. Kuoleman hetkellä läsnä oli minulle täysin vieras ihminen. Sen huutavan, potkivan, purevan, kiroilevan ihmisen loppu ei ollut mitenkään kaunis.

Minä minä minä minä. Minun muistoni ja kallisarvoinen aikani. Onko sinulle koskaan tullut mieleen, että lähimmäinen voi tarvita kuoleman edessä henkistä tukea? Pitäisikö ihmisen ehkä elämänsä pelottavimmilla hetkillä löytää yksikseen sisältään rohkeutta ja lohtua? Ei se kuoleminen aina henkisesti niin helppoa ole.

Olen nähnyt monta kuolemaa, ehkä yhtään vastaankamppailua. On näyttänyt siltä, että lähtevä on päässyt sopuun itsensä ja elämänsä kanssa. Nämä ikäihmisiä. Sitä, millaisia oli lapseni viime hetket, lähtönsä en tiedä, enkä halua edes kuvitella, koska tosiaan, en tiedä, hän kuoli yksin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No ei ole olleet kovin läheisiä kun tuon teki.

Jokainen suree omalla tavallaan. Jos äiti ei enää tajunnut mitään kuusta eikä maasta niin miksi olisi pitänyt jäädä viereen itkemään?

Olisi saanut jäädä ne viimeiset päivät kokematta. Kaikki se aika ennen sitä oli paljon arvokkaampaa. Kuoleman hetkellä läsnä oli minulle täysin vieras ihminen. Sen huutavan, potkivan, purevan, kiroilevan ihmisen loppu ei ollut mitenkään kaunis.

Minä minä minä minä. Minun muistoni ja kallisarvoinen aikani. Onko sinulle koskaan tullut mieleen, että lähimmäinen voi tarvita kuoleman edessä henkistä tukea? Pitäisikö ihmisen ehkä elämänsä pelottavimmilla hetkillä löytää yksikseen sisältään rohkeutta ja lohtua? Ei se kuoleminen aina henkisesti niin helppoa ole.

Eläviä varten täällä pitää elää eikä kuolleita. Eiköhän kuolevaa lääkitä sen verran tehokkaasti että on hyvä olla. Itse ainakin toivoisin että kukaan jäljelle jäävä ei traumatisoi itseään minun kuolemani takia.

Juuri näin. Itse kuolemaan johtanut sairauskin voi olla niin traumaattinen, että sen käsittelyyn menee joka tapauksessa aikaa. Itse näin painajaisia vanhempani kuolemasta säännöllisesti 5 vuotta kuoleman jälkeen ja edelleen näen kyseisiä unia, jos olen pahasti stressaantunut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No ei ole olleet kovin läheisiä kun tuon teki.

Jokainen suree omalla tavallaan. Jos äiti ei enää tajunnut mitään kuusta eikä maasta niin miksi olisi pitänyt jäädä viereen itkemään?

Tajusi! Syöpä vei nopeasti mutta oli varsin järjissään reissun alkaessa.

En haluaisi omien lasteni hylkäävän minua hauraimmalla hetkellä.

Miten aiot varmistaa, että lapsesi eivät muut opiskeluiden ja/tai töiden perässä muualle. Jos asutte satojen kilometrien päässä, on erittäin todennäköistä että he eivät ole juuri sillä hetkellä paikalla kun henkäiset viimeisen kerran.

*muuta

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei ollut kauaa saattohoidossa, kyse parista viikosta

Omasta mielestäni tuo on todella kylmää, miten raha voi mennä edelle. Itse en pääse yli ajatuksesta. Vaikka olisi hyvästitkin jätetty, niin en vaan ymmärrä, mikään muu pakko ei ollut lähteä kuin että olisi menettänyt vähän rahaa. Senkin saa kyllä perintönä.

Keskeneräiset asiat voi puhua jo hyvissä ajoin, ja saattohoidon viimeiset hetket ovat sellaisia, että vähemmin traumoin selviääjo niitä ei tarvitse nähdä. Syyllisyyden tunteita voi tulla myöhemmin, mutta älä missään tapauksessa silloin syyllistä vielä lisää.

Vähemmin traumoin selviää jos ei tartte nähdä? Ja tätä peukutetaan. Onneksi olen ollut omaisteni kuolinvuoteella, eikä ole jäänyt mitään traumoja. Sitä paitsi viimeisiä hetkiä on monenlaisia, rauhallisiakin. Nämä asiat kuuluvat elämään. Kuoleva joutuu ne elämään läpi, ja minä en mukamas voisi edes vierestä seurata?

Jos tarkoitat esim.jotain kuolonkorinaa, niin ihan osa elämän loppuvaiheita sekin on, luonnollinen osa.

Juu, onhan se luonnollinen osa elämää niin, mutta mä olen ollut katsomassa kuolevaa mieheni kanssa ja se ole luonnollinen kuolema, mutta ei kaunis ja hilajinen sellainen. Huutoa, kiroilua, eritteitä joka päästä, vittuilua ja sadattelua. Sai aikaan sen että en omia vanhempia ole varmasti katsomassa ja olen sen heille kertonut, ovat samaa mieltä.

Moni nykyihminen on psyykeeltään niin käsittämättömän hauras. Minua hävettäisi, jos en pystyisi olemaan lähimmäisen tukena vaikeimmilla hetkillä. En toki väitä, että se olisi helppoa. Toivon myös, että omista lapsistani kasvaa sellaisia aikuisia, joilla on sisäistä voimaa ja rohkeutta niin paljon, että pystyvät tukemaan läheisiään ja lisäksi ottamaan itse tarvittaessa tukea vastaan.

Sinä olet ihan vapaa istumaan vaikka 24/7 kuolevan läheisesi sängyn vieressä jos niin haluat. Itsekin olen niin tehnyt. Mielestäni ei ole kuitenkaan minun asiani tuomita jos joku toinen valitsee omista syistään toisin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei ollut kauaa saattohoidossa, kyse parista viikosta

Omasta mielestäni tuo on todella kylmää, miten raha voi mennä edelle. Itse en pääse yli ajatuksesta. Vaikka olisi hyvästitkin jätetty, niin en vaan ymmärrä, mikään muu pakko ei ollut lähteä kuin että olisi menettänyt vähän rahaa. Senkin saa kyllä perintönä.

Keskeneräiset asiat voi puhua jo hyvissä ajoin, ja saattohoidon viimeiset hetket ovat sellaisia, että vähemmin traumoin selviääjo niitä ei tarvitse nähdä. Syyllisyyden tunteita voi tulla myöhemmin, mutta älä missään tapauksessa silloin syyllistä vielä lisää.

Vähemmin traumoin selviää jos ei tartte nähdä? Ja tätä peukutetaan. Onneksi olen ollut omaisteni kuolinvuoteella, eikä ole jäänyt mitään traumoja. Sitä paitsi viimeisiä hetkiä on monenlaisia, rauhallisiakin. Nämä asiat kuuluvat elämään. Kuoleva joutuu ne elämään läpi, ja minä en mukamas voisi edes vierestä seurata?

Jos tarkoitat esim.jotain kuolonkorinaa, niin ihan osa elämän loppuvaiheita sekin on, luonnollinen osa.

Juu, onhan se luonnollinen osa elämää niin, mutta mä olen ollut katsomassa kuolevaa mieheni kanssa ja se ole luonnollinen kuolema, mutta ei kaunis ja hilajinen sellainen. Huutoa, kiroilua, eritteitä joka päästä, vittuilua ja sadattelua. Sai aikaan sen että en omia vanhempia ole varmasti katsomassa ja olen sen heille kertonut, ovat samaa mieltä.

Moni nykyihminen on psyykeeltään niin käsittämättömän hauras. Minua hävettäisi, jos en pystyisi olemaan lähimmäisen tukena vaikeimmilla hetkillä. En toki väitä, että se olisi helppoa. Toivon myös, että omista lapsistani kasvaa sellaisia aikuisia, joilla on sisäistä voimaa ja rohkeutta niin paljon, että pystyvät tukemaan läheisiään ja lisäksi ottamaan itse tarvittaessa tukea vastaan.

Se tuki on arvokasta ennen kuolemaa, ei sen hetkellä. Kuoleman katselu ei tee kenestäkään voimakasta ja rohkeaa vaan se, että tietää rajansa. Olet katsonut liikaa elokuvia jos kuvittelet kuolevan pitävän kädestä ja lausuvan viimeisen rakkaudentunnustuksensa hauraalla äänellä ja sit sulkevan silmänsä.

Eri asia jos nukutetaan tai otetaan irti koneesta tms., silloin omaiset usein jättävät hyvästit siinä hetkessä vaikkei se kuoleva sitä tajuakaan enää.