Lue keskustelun säännöt.
Masennus ja lapsihaaveet
26.06.2022 |
Toivon asiallista keskustelua ja vertaistukea!
Olen kärsinyt masennuksesta ja ahdistuksesta 13-vuotiaasta alkaen. Joudun mitä todennäköisemmin syömään lääkkeitä lopun ikääni, terapiassa olen käynyt vuosia. Voin saavuttaa hoitotasapainon, jolloin sairauteni vaikeuttaa elämääni melko vähän, mutta uusiutuminen on aina mahdollista. Minulla on myös ADHD, johon syön lääkitystä.
Olen nyt 27-vuotias ja biologinen kello tikittää. Haluan tulla äidiksi.
Minua kuitenkin pelottaa, että jään vasten tahtoani lapsettomaksi mielenterveysongelmien takia.
Pahimpina hetkinä lapsen näkeminen leikkipuistossa pistää rinnasta.
Pelkään, että jos saisin lapsen, antaisin hänelle vialliset geenini ja hän kärsisi samoista ongelmista kuin minä. Olisiko se epäreilua?
Toisaalta, pystyn antamaan lapselle myös paljon. Kyllähän kaiken maailman narkkaritkin tekevät lapsia, onko lapsen saaminen sallittua vain täysin terveille ja onnellisille ihmisille?
Haluaisin kuulla teidän ajatuksia, jos painitte samojen kysymysten kanssa
Kommentit (42)
Vierailija kirjoitti:
Kunhan on hoitotasapaino, hoitokontakti ja tukiverkostoa, niin miksi ei? Itselläni dg toistuva masennus (ei ole kuitenkaan ollut masennusta 5 vuoteen) ja meinasi raskauden aikana uusia, mutta olin herkällä korvalla ja heti puhuin asiasta, hain apua yms. Nyt viimeisilläni ja olo hyvä. Herkällä korvalla kuulostelen myös tuota synnytyksenjälkeistä masennusta, koska olen siihen riskiryhmässä. Itse pikemmin ajattelen, että koska olen hyvin tiedostava ja tunnistan jo hyvin aikaiset merkit ja osaan hakea apua, olen siinä mielessä hyvässä tilanteessa. En anna masennuksen kehittyä masennukseksi enää, vaan reagoin hyvin nopeasti pieneenkin alavireisyyteen.
Ja terapiassa olen oppinut paljon tunnesäätelykeinoja muutenkin. Ja osaan pitää hyvinvoinnista huolta sen sijaan että ajan itseäni enää burnoutiin. Uskon, että näistä asioista on siis myös hyödyksi lastenkasvatuksessa. Mielenterveys on asia, jota täytyy huoltaa silloinkin, kun ei ole mitään akuuttia ongelmaa.
Lapsi on sellainen mikä ajaa helposti vanhempansa burnouttiin, hän ei nuku silloin kun sua nukutaan, hän kaipaa seuraa, vaipan vaihtoa, ruokintaa silloinkin kun sua väsyttää. Jos vauvalla on koliikkia menee ensimmäinen 3kk lähinnä kuunnellessa vauvan itkua...
Kun lapsi kasvaa ongelmat jatkuvat, aina on joku uhmaikä tai murrosikä menossa, jatkuvasti pitää opettaa lapselle uusia taitoja, juomaan mukista käymään potalla, ajamaan pyörällä.. jostain syystä lapsi monesti vastustaa kaikkea uuden oppimista, siinäpä sitten mietitään millä tekniikalla saadaan asiat edistyy, ei voi vaan odottaa että asiat tapahtuvat omalla painollaan, koska ei kukaan voi oppia mitään jos ei saa opetusta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Samanlaisia ajatuksia. 28-vuotias täällä, syli tuntunut tyhjälle vuosia. Mietityttää suuresti, onko minulla oikeus yrittää lasta, kenellä edes on? Halu on suuri, ja kuitenkin olen päättänyt sitä ennen tehdä kaikkeni, että saan omat mt-hoitoni päätökseen ja lääkityksen onnistuneesti purettua, ennen kuin otan vastuuta toisenkin terveydestä.
Mutta silti se kaipuu joka päivä on valtava, varsinkin ystävien ja sukulaisten vauvoja pidellessä. Olisinko niin huono äiti, kun kuitenkin otan terveysasiat huomioon ja vakavasti...?
Halauksia, ap!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kunhan on hoitotasapaino, hoitokontakti ja tukiverkostoa, niin miksi ei? Itselläni dg toistuva masennus (ei ole kuitenkaan ollut masennusta 5 vuoteen) ja meinasi raskauden aikana uusia, mutta olin herkällä korvalla ja heti puhuin asiasta, hain apua yms. Nyt viimeisilläni ja olo hyvä. Herkällä korvalla kuulostelen myös tuota synnytyksenjälkeistä masennusta, koska olen siihen riskiryhmässä. Itse pikemmin ajattelen, että koska olen hyvin tiedostava ja tunnistan jo hyvin aikaiset merkit ja osaan hakea apua, olen siinä mielessä hyvässä tilanteessa. En anna masennuksen kehittyä masennukseksi enää, vaan reagoin hyvin nopeasti pieneenkin alavireisyyteen.
Ja terapiassa olen oppinut paljon tunnesäätelykeinoja muutenkin. Ja osaan pitää hyvinvoinnista huolta sen sijaan että ajan itseäni enää burnoutiin. Uskon, että näistä asioista on siis myös hyödyksi lastenkasvatuksessa. Mielenterveys on asia, jota täytyy huoltaa silloinkin, kun ei ole mitään akuuttia ongelmaa.
Lapsi on sellainen mikä ajaa helposti vanhempansa burnouttiin, hän ei nuku silloin kun sua nukutaan, hän kaipaa seuraa, vaipan vaihtoa, ruokintaa silloinkin kun sua väsyttää. Jos vauvalla on koliikkia menee ensimmäinen 3kk lähinnä kuunnellessa vauvan itkua...
Kun lapsi kasvaa ongelmat jatkuvat, aina on joku uhmaikä tai murrosikä menossa, jatkuvasti pitää opettaa lapselle uusia taitoja, juomaan mukista käymään potalla, ajamaan pyörällä.. jostain syystä lapsi monesti vastustaa kaikkea uuden oppimista, siinäpä sitten mietitään millä tekniikalla saadaan asiat edistyy, ei voi vaan odottaa että asiat tapahtuvat omalla painollaan, koska ei kukaan voi oppia mitään jos ei saa opetusta.
Elämässä on aika paljon rankempiakin asioita kuin normaali perhe-elämä. Jotenkin tuntuu hassulta, että joillekin suurin vastoinkäyminen elämässä on ollut normaalia arki oman perheen kanssa.
Syntymä on kuolemantuomio :(
Vain todella itsekkäät ihmiset sikiävät.
Syy-seuraussuhteita käsittelevä aivojen osa kehittyy aikuiseksi vasta noin 25-vuotiaana.
Ei ole sattumaa että ihminen on hedelmällisimmillään silloin kun on tyhmimmillään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Et tarvitse kenenkään lupaa lapsen tekemiseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Syntymä on kuolemantuomio :(
Vain todella itsekkäät ihmiset sikiävät.
Niin no mitä sitten jos synnytään ja kuollaan? Kyllä se elämä siinä välissä aika merkillistä on. Vai mikset itse vain kuole pois jos elämällä ei ole mitään merkitystä?
Vierailija kirjoitti:
Syy-seuraussuhteita käsittelevä aivojen osa kehittyy aikuiseksi vasta noin 25-vuotiaana.
Ei ole sattumaa että ihminen on hedelmällisimmillään silloin kun on tyhmimmillään.
Ihmisen ei alunperinkään kuuluisi itse määritellä kuka saa syntyä ja kuka ei.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kunhan on hoitotasapaino, hoitokontakti ja tukiverkostoa, niin miksi ei? Itselläni dg toistuva masennus (ei ole kuitenkaan ollut masennusta 5 vuoteen) ja meinasi raskauden aikana uusia, mutta olin herkällä korvalla ja heti puhuin asiasta, hain apua yms. Nyt viimeisilläni ja olo hyvä. Herkällä korvalla kuulostelen myös tuota synnytyksenjälkeistä masennusta, koska olen siihen riskiryhmässä. Itse pikemmin ajattelen, että koska olen hyvin tiedostava ja tunnistan jo hyvin aikaiset merkit ja osaan hakea apua, olen siinä mielessä hyvässä tilanteessa. En anna masennuksen kehittyä masennukseksi enää, vaan reagoin hyvin nopeasti pieneenkin alavireisyyteen.
Ja terapiassa olen oppinut paljon tunnesäätelykeinoja muutenkin. Ja osaan pitää hyvinvoinnista huolta sen sijaan että ajan itseäni enää burnoutiin. Uskon, että näistä asioista on siis myös hyödyksi lastenkasvatuksessa. Mielenterveys on asia, jota täytyy huoltaa silloinkin, kun ei ole mitään akuuttia ongelmaa.
Lapsi on sellainen mikä ajaa helposti vanhempansa burnouttiin, hän ei nuku silloin kun sua nukutaan, hän kaipaa seuraa, vaipan vaihtoa, ruokintaa silloinkin kun sua väsyttää. Jos vauvalla on koliikkia menee ensimmäinen 3kk lähinnä kuunnellessa vauvan itkua...
Kun lapsi kasvaa ongelmat jatkuvat, aina on joku uhmaikä tai murrosikä menossa, jatkuvasti pitää opettaa lapselle uusia taitoja, juomaan mukista käymään potalla, ajamaan pyörällä.. jostain syystä lapsi monesti vastustaa kaikkea uuden oppimista, siinäpä sitten mietitään millä tekniikalla saadaan asiat edistyy, ei voi vaan odottaa että asiat tapahtuvat omalla painollaan, koska ei kukaan voi oppia mitään jos ei saa opetusta.
https://yle.fi/uutiset/3-8488354
https://www.iltalehti.fi/perheartikkelit/a/98e4f452-27b7-4981-990d-f3a8…
Ihan yleinen ilmiö sellainen lapsiperheiden väsymys...
Uskon kyllä ap, että tuosta tulee ennakoiva lasu. Ja sitten perhetyöntekijä käy luonasi joka viikko, useita kertoja viikossa, vuosien ajan. Jopa sinne asti, kun lapsi täyttää 18v. Sitäkö haluat?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Et tarvitse kenenkään lupaa lapsen tekemiseen.
Vähiten sen syntyvän teinin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Syy-seuraussuhteita käsittelevä aivojen osa kehittyy aikuiseksi vasta noin 25-vuotiaana.
Ei ole sattumaa että ihminen on hedelmällisimmillään silloin kun on tyhmimmillään.
Ihmisen ei alunperinkään kuuluisi itse määritellä kuka saa syntyä ja kuka ei.
Kyllä kuuluu, ihminen on sen verran kehittynyt laji, että hän kykenee ajattelemaan lapsen etuja, eläimet vaan lisääntyy ja uhattuna saattavat tappaa omat poikaset... Ihminen voi ennakoida omaa kykyä hoitaa omaa jälkikasvua...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Syntymä on kuolemantuomio :(
Vain todella itsekkäät ihmiset sikiävät.
Niin no mitä sitten jos synnytään ja kuollaan? Kyllä se elämä siinä välissä aika merkillistä on. Vai mikset itse vain kuole pois jos elämällä ei ole mitään merkitystä?
Vertaatko nyt siis kuolemista syntymättömyyteen? Lohdutatko kuolemanpelkoista tyyliin "no mikset vain kuole pois sitten"?
No mä en usko näihin geeni juttuihin. Jos saa lapsuudessa kokea turvallisuutta ja rakkautta ja hyväksyntää omana itsenään niin ei se masennnus niin helpolla tule. Jos lapsuudessa ongelmia kuten tunnekylmyyttä, turvattomuutta, häpäisyä yms niin kyllä nämä vaikuttaa ihan aikuisenakin.
Tee lapsia ja käyt terapisss älä siirrä paskoja lapsiesi kannettavaksi
Tuo sinun terapia on se mikä tulee suojelemaan lapsiasi luultavasti eniten
Miehet panevat vaikka ilman kortsua vaikkeivat lasta halua ja naiset synnyttävät lisää ja lisää vaikka maapallo on jo täynnä...
Pelkkiä vaistojemme orjuuttamia elukoita me olemme kaikki tyynni.
Vierailija kirjoitti:
AP vastaa:
Hoitotasapaino on kunnossa. Minulla on hyvä lääkäri, käyn säännöllisesti terapiassa ja yritän kokonaisvaltaisesti huolehtia hyvinvoinnistani. Masennukseni on melko biologista tyyppiä: en ole myrkyllinen ihminen, vaan enemmän melankoliaan taipuva.
Kumppania ei ole tällä hetkellä. En ole niin hölmö että lähtisin tieten tahtoen yksinhuoltajaksi, eli se tasapainoinen ja turvallinen puoliso täytyisi ainakin ensin löytää.
Olen biseksuaali, deittaillut sekä miehiä että naisia, ja miettinyt olisiko nainen kumppanina turvallisempi vaihtoehto. Käsittääkseni naiset harvemmin lähtevät lätkimään ja hylkäävät lapsensa täysin.
Tietenkin silloin olisi myös mahdollista, että kumppanini synnyttäisi lapsemme mutta ei nyt ehkä kannata jossitella niin pitkälle.
Huh luojan kiitos että ei ole ap:llä kumppania vielä! Sekin edesauttaa siihen että ei ehdi edes yrittämään hedelmällisen ajankohdan aikana lasta. Vaan luonto tulee vastaan ja karsii jo sen puolesta ettei tule enempää heikko laatuista geeniperimää maahan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Syy-seuraussuhteita käsittelevä aivojen osa kehittyy aikuiseksi vasta noin 25-vuotiaana.
Ei ole sattumaa että ihminen on hedelmällisimmillään silloin kun on tyhmimmillään.
Ihmisen ei alunperinkään kuuluisi itse määritellä kuka saa syntyä ja kuka ei.
Kyllä kuuluu, ihminen on sen verran kehittynyt laji, että hän kykenee ajattelemaan lapsen etuja, eläimet vaan lisääntyy ja uhattuna saattavat tappaa omat poikaset... Ihminen voi ennakoida omaa kykyä hoitaa omaa jälkikasvua...
Ja maapallon kantokykyä. Sekä onnellisen elämän todennäköisyyttä valmiiksi ylibuukatulla saastuneella pallolla jossa töitä ei riitä kaikille ja onko itse valmis ottamaan sen riskin että lapsi ei koe elämää mielekkäänä ja että hän joutuu kokemaan kuoleman ja sitä edeltävän kärsimyksen.
Vierailija kirjoitti:
No mä en usko näihin geeni juttuihin. Jos saa lapsuudessa kokea turvallisuutta ja rakkautta ja hyväksyntää omana itsenään niin ei se masennnus niin helpolla tule. Jos lapsuudessa ongelmia kuten tunnekylmyyttä, turvattomuutta, häpäisyä yms niin kyllä nämä vaikuttaa ihan aikuisenakin.
Tee lapsia ja käyt terapisss älä siirrä paskoja lapsiesi kannettavaksi
Tuo sinun terapia on se mikä tulee suojelemaan lapsiasi luultavasti eniten
Näin meilläkin emä väitti ettei siirrä kaltoinkohteluaan meihin lapsiin. Ilmeisesti tämä ei hänen kokemaansa nähden ole sitä: Revittiin päästä, roikotettiin pelkistä hiuksista kiinni pitäen huoneesta toiseen, heitettiin esineillä, pilkattiin negatiivisten tunteiden näyttämistä, kiristettiin kavereilla ja häpäisemällä. Lopulta soittivat koululle epäilevänsä minua kouluampumisen suunnittelemisesta, kun halusin teini-iässä yksityisyyttä ja pitää huoneen ovea kiinni, vaikka vanhempien tahto oli leikkiä minulla vielä kotia. Opettaja vain myötähäpesi vanhempia mutta vituttihan se nolaaminen.
Onneksi vanhempien kanssa ei tarvitse olla tekemisissä enää aikuisena.
Ei elämänongelmat eivätkä geenit ole syy jättää lasta tekemättä. Sen sijaan tuo on huolestuttavaa, että joudut käyttämään lopun elämääsi lääkitystä omien sanojesi mukaan. Nimittäin en itse söisi missään tapauksessa raskausaikana masennuslääkkeitä. Niillähän on pysyviäkin haittavaikutuksia, mm. seksuaalihaitat voivat jäädä pysyviksi, joten en ottaisi riskiä, että sikiön kehitys häiriintyisi lääkkeiden vuoksi.