Mikä harmittaa nyt?

Ystävä spoilasi taas kerran erään juonenkäänteen.. Ties kuinka mones kerta. Tietää kyllä mitä mieltä olen spoilaamisesta mutta ei vaan välitä. Vastauksena vaan "katsoisit sarjaa useamman jakson verran peräikäin etkä vain pikkuhiljaa" "olisit katsonut elokuvan aikaisemmin" "olisit jo ostanut pelin ja pelannut sitä" jne jne vastauksia.

Vierailija kirjoitti:

Nuo hiton mopopojat ku päristelee kokoajan ees taas ihan karseen kovaäänisillä mopoillaan. Ihan hirvee ääni, eikö tollasta omakotitaloalueella ees taas ajelua vois kieltää, vaikka ees vanhemmat. Miks tota pitää sietää muiden.

Älkää ostako niitä hiton rakkineita niille pennu...lle.

Mitä jos mä meen soittamaan jotain torvee ees taas tohon kadulle? Joku soittas poliisit just.

Asut varmaan samalla kadulla mun kans. Tai sitten oon kirjoittanut tuon, enkä muista. Puoli kesää oon valittanut samasta asiasta. 😬 Siitä johdettuna, harmittaa kun muisti huononee. Ja aika kuluu liian nopeasti. Kesäkin kohta taas mennyt. Hiton kylmä kesä olikin.

Vierailija kirjoitti:

Haluisin mennä rannalle mut en kestä sitä ihmispaljoutta ja penskojen kirkumista.

Tääkin vois olla mun kirjoittama, mut ei oo.

Harmittaa, kun tajusin ettei mulla ole koskaan ollut oikeaa ystävää, vaikka olen luullut niin. Petollisia lopulta kaikki. Pahinta, kun se selviää vasta vuosien päästä.

Menin eilen paikkaan jossa odotin pääseväni kontaktiin ihastukseni kanssa, paskanlatvat, hän ei tainnut edes huomata minua nopean käyntinsä aikana.

Ärsyttävä, hyvin narsistisimaisesti käyttäytyvä kollega joka leikkii jotain pikkujohtajaa, otti minut ihan heti hampaisiinsa kun tulin taloon.

Hän yrittää vaientaa minut, en saa sanoa mitään tai hän hyökkää sanallisesti kimppuun.

Hän on jopa uhkaillut minua potkuilla kun yt:t alkaa.

Harmittaa kun työnteosta meni fiilis heti alkumetreillä. On tää kyllä toki melko outo firma muutenkin, homma ei vaan oikein toimi ja monilla tukiyksikön ns asiantuntijoilla ei oikeesti oo mitään tajua miten hommaa pitäis oikeesti hoitaa ja miten esim projekteja viedään eteenpäin jne.

Täällä on moni ollu iät ajat samassa duunissa, ns suojatyöpaikoissa ja tahti /osaaminen sen mukasta.

Harmittaa, tai oikeestaan ärsyttää.

Ois kiva olla duunipaikassa jossa oikeasti viihdyn ja jossa tuntis tulevansa arvostetuksi.

Minulla on ikävä erästä miestä johon olen ollut rakastunut jo kolmetoistakesäisestä.

Ikävä ei lievitä suinkaan se että näen häntä satunnaisesti ja tuskaa lisää se että hän elää oikein mukavasti yhä sitä elämää jonkun muun kanssa, jota meidän piti elää yhdessä.

Ei mennyt elämä niinkuin toivoin, ei, en saanut mitä tahdoin ja odotin....

Olen ihastunut töissä erääseen jota olen nähnyt kesän aikana muutamia kertoja muuallakin. Hän vaikutti aluksi myös reagoivan minuun ( edes jollain tasolla) toisin kuin muihin toimiston naisiin.

Nyt kesän jälkeen ei mitään, eipä juuri edes sano huomenta.

Harmittaa.... ois niin kiva kun sais taas sen katseen ja pienem hymyn mitä niin janoan.

Se ettei minulla ole koskaan ollut sellaista turvallista, vakaata ja luotettavaa parisuhdetta jossa olisin voinut olla rennosti ja oma itseni. Sellainen parisuhde jossa olisin saanut lohdutusta kun olen surullinen, olen aina joutunut esittämään kovaa ja itsenäistä pärjääjää. Minut on aina tavalla tai toisella hylätty kun olen mäyttänyt haavoittuvuuttani joko hetkellisesti tai pysyvästi. (Tätä tapahtui myös jo lapsena).

Missä ovat ne miehet jotka ovat niin tervepäisiä ja vakaahermoisis, että seisovat naisensa tukena, suojelevat ja elävät mukana mitä ikinä tapahtuukaan, eivätkä luiki pakoon ensimmäisen vaikean asian vstaantullessa.

Se, että kun olen ollut reilun 1/2 v töissä uudessa firmassa päällikkötasolla, kaikki muut joiden kanssa olen suurimmaksi osaksi ollut tekemisissä ovat olleet kutakuinkin vähintään 10v firmassa. Osan kanssa menee ihan ok, he kommunikoi kuten pitääkin, osa ei ota minua ollenkaan joukkoon, olen kuin joku alien joka on tipahtanut jostain ulkoavaruudesta heidän tontilleen.

Ihan sama mitä sanon, minua ei joko kuunnella tai sillä ei ole mitään merkitystä, muutama päällepäsmärityyppi yleensä puhuu pian päälle ja oikovat sanomisiani tai tulkitsevat sanomiseni arvosteluna ja hyökkäävät sanallisedti takaisin. En ymmärrä miten näitten junttien kanssa kuuluisi tehdä töitä? Olla hiljaa, sanomatta mihinkään mielipidettä tai olla aina vaan heidän kanssa samaa mieltä.

Meillä oli myös eräs tilaisuus jossa muu porukka oli tiiviissä kimpassa minua ei kutsuttu tuohon seurueeseen. En siis kuulu joukkoon, totesin.

Tosin jos ihan rehellisiä ollaan, en edes viihdy tässä firmassa, sain niin karmean vastaanoton ja niin eriarvoista kohtelua joka ei ole varmasti talon yleinen tapa vaan kohdistui henk koht minuun koska eräs ihminen ei vaan siedä minua.

Harmittaa, olis niin mukava olla sellasessa työyhteisössä jossa on tasavertanen muiden kanssa ja tulee kuulluksi siinä missä muutkin.

No nyt just tuli mieleen, että harmittaa kun elämä junnaa paikoillaan.

Olen kyllä 1.5v sitten tehnyt tosi ison muutoksen (muutin paikkakuntaa) mutta siitä huolimatta tuntuu että kk ja vuodet toistaa itseään. Kohta on taas joulu, sit kesä, sit taas joulu ja minä vaan elän tätä surkeaa yksinäistä arkeani.

Minulla oli "elämä" ennen korona aikaa, sen aikaisessa totaalisulussa Helsingissä loppui kaikki ja minä jotenkin passivoiduin, en enää saa kiinni siitä fiiliksestä, tekemisestä ja elämästä nauttimisesta.

Voi kumpa joskus elämä heittäisi eteen jotain sellaista merkittävää, että että voisi kiljua riemusta ja saisi jotain uutta ja positiivista buustia elämään.

Pitäis aloittaa siivous, eikä millään kehtaisi. Tekisi mieli myös suklaata ihan himputisti, mutta hyvin alkanut dietti menisi (taas) pilalle. Harmittaa. Ja se, että laskuja oli niin paljon, että palkka tuli ja meni...

Hallitusohjelma

Vierailija kirjoitti:

Tuo pentujen huutaminen ja kiljuminen kerrostalon pihassa leikkipaikalla. Melu kaikuu talojen seinissä ja kantautuu sellaisenaan 8. krs saakka.

Olen yrittänyt rentoutua ja lukea lasitetulla parvekkeella, mutta olen räjähtämispisteessä ja kohta huudan noille " turvat tukkoon".

Miksi lasten pitää ylipäätään huutaa ja kiljua koko ajan. Järkkyä.

*                                                                                                                                                      

En tiedä mahdatko vielä käydä tällä palstalla, mutta laitan vinkkini kuitenkin, ehkä auttaa sitten jotain toista.  Hanki vastamelukuulokkeet.  Pitää hyvin mölyt korven ulottuvilta.  Paras hankinta pitkään aikaan.  Kolmet kylpy- /saunatilojen uusimiset saman kesän aikana.  Poraamiset aamusta iltaan koetteli kun yöunetkin jäi helteiden takia vähäisiksi ja katkonaisiksi.  Kuulokkeet toimii, eikä niiden kautta mitään ohjelmia tai musiikkia tarvitse kuunnella, ellei itse halua.  Saa kuitenkin kaipaamansa luku-, rentoutumisrauhan kotona ollessa.   

Töissä tuli tänään madonluvut; kovennettua vaan kaikille. Rahat ovat lopussa tai tiukassa niin nyt säästetään kaikesta missä voidaan. Osuu työntekijöihin mutta vielä enemmän asiakkaisiin koska he eivät voi valita missä asuvat. No ainakin johtokin joutuu ihan duunarihommin ja se on johdolle aivan oikein!

Että on otsaa vanhoilla akoilla tulla vinkumaan meille nuoremmille ja koulutetuille busineksen tekijöille. Itkekää akat kotonanne ja haukkukaa siellä toisianne sydämmenne kyllyydestä, töissä ollaan töissä eikä vatvomassa kuka nyt taas loukkaantu ja mistä. Tehkää vähemmän virheitä ni ei tarvii niitä sit korjilla jos ei nuppi kestä. 

Hitto että harmittaa et ees tulin tähän sisäänlämpiävään paskafirmaan jossa on todella kieroa ja outoa porukkaa, kokoajan saa olla varpaillaan ja pelätä ihan normaali päivittäisasioiden hoitoa.

Työasiat harmittaa,  vaikka olen lomalla. 

Nykyinen vuokranantaja, yksityishenkilö. Ei hän harmita, vaan v*tuttaa. En ole koskaan ennen tavannut niin huonoa vuokranantajaa. Kerron esimerkin: hän asui tässä asunnossa ennen minua. Muuttopäivänä huomasin, että hän oli jättänyt irtonaisen p*skaisen wc-pöntön keskelle kylpyhuoneen lattiaa. Edellisenä päivänä pönttö oli ilmeisesti vaihdettu. Oli kyllä aikamoinen "yllätys". Esimerkkejä olisi paljon lisääkin, mutta tuo on yksi törkeimmistä. Onneksi muutan pois jo ensi kuun lopussa.

Yksinäisyys ja se että elämässä ei oikein tapahdu mitään positiivista eikä arkea kummallisempaa.

Mietin äsken pitkään että millon oikeesti oon ees ollu silleen kokonaisvaltaisesti onnellinen ja tyytyväinen elämääni. Tuntuu että jos elämään tulee joku positiivinen yllätys niin samaan aikaan joku muu harmittaa ja masentaa niin ettei siitä positiivisestakaan oikein osaa nauttia. 

Harmittaa että erään kaipaamani henkilön tapaamiset eivät ole menneet ollenkaan niin kuin toivoin ja jotenkin oletin. Mut vielä mä otan selvää miksi hän käyttäytyy minua kohtaan niin kuin tekee, mikä juttu siinä on taustalla. Pahoin kyllä pelkään että tulen vaan TAAS pettymään, kuten hänen kanssaan niin monesti ennenkin.