Kuinka selvisit traumasta?

Vierailija kirjoitti:

Ensin pitkä psykoterapia alkuun. Tämän jälkeen muutaman vuoden työ erilaisilla vaihtoehtohoidoilla, kuten ifs, meditaatio, tre jne. Käänteentekevä apu oli nuo meditoinnit. 2.5 vuoden jälkeen tuli ensimmäinen oivallus siitä että minä ansaitsen myös hyviä asioita ja siitä se pikkuhiljaa alkoi parata. Minulla oli myös koko tämän ajan läsnä ihminen jonka kanssa kuljettiin rinnakkain terapiapolkua, kumpikin omia traumoja työstäen. Se oli korvaamaton apu ja vieläkin häntä muistelen lämmöllä vaikka ei enää olla missään tekemisissä. Avainsana on kohdata ne demonit ja käsitellä ne läpi ja niihin ei todellakaan ole helppo päästä kiinni mielen suojausmekanismien vuoksi. Niitä kannattaa harjoitella ohittamaan.

Tsemppiä työskentelyyn. Traumasta voi parantua.

Kiitos sinulle kattavasta vastauksesta. Oliko sinulla siis sillä tavalla että terapiassa Aloit muistaa syitä pahalle olollesi? Jos saa kysyä, millaisia asioita kyseessä?

Itselläni on nimenomaan pelko siitä että jotain lävähtää tajuntaan mitä en ole valmis kohtaamaan, jollain tavalla muisti mennyt enkä muista lapsuudesta paljoakaan. Kuvien kautta kyllä. Mutta pelko estää menemästä terapiaan, vaikka voin todella huonosti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ensin pitkä psykoterapia alkuun. Tämän jälkeen muutaman vuoden työ erilaisilla vaihtoehtohoidoilla, kuten ifs, meditaatio, tre jne. Käänteentekevä apu oli nuo meditoinnit. 2.5 vuoden jälkeen tuli ensimmäinen oivallus siitä että minä ansaitsen myös hyviä asioita ja siitä se pikkuhiljaa alkoi parata. Minulla oli myös koko tämän ajan läsnä ihminen jonka kanssa kuljettiin rinnakkain terapiapolkua, kumpikin omia traumoja työstäen. Se oli korvaamaton apu ja vieläkin häntä muistelen lämmöllä vaikka ei enää olla missään tekemisissä. Avainsana on kohdata ne demonit ja käsitellä ne läpi ja niihin ei todellakaan ole helppo päästä kiinni mielen suojausmekanismien vuoksi. Niitä kannattaa harjoitella ohittamaan.

Tsemppiä työskentelyyn. Traumasta voi parantua.

Kiitos sinulle kattavasta vastauksesta. Oliko sinulla siis sillä tavalla että terapiassa Aloit muistaa syitä pahalle olollesi? Jos saa kysyä, millaisia asioita kyseessä?

Itselläni on nimenomaan pelko siitä että jotain lävähtää tajuntaan mitä en ole valmis kohtaamaan, jollain tavalla muisti mennyt enkä muista lapsuudesta paljoakaan. Kuvien kautta kyllä. Mutta pelko estää menemästä terapiaan, vaikka voin todella huonosti.

Ei, kyllä tiesin jo ennen terapiaan menoa että olin huonossa kunnossa. Mulla oli ihan hirveitä droppeja, ja tunnemyrskyt oli kovia mutta ei suhteessa tapahtuneeseen. Itsekään en muistanut, enkä muista vieläkään juuri mitään lapsuudesta. Se että kaikki pitäisi muistaa, ei mielestäni ole se juttu. Ne asiat on tapahtunut. Tärkeää on hoitaa sitä omaa oloa. Mulla kävi ilmi terapiassa että mulla on tunneyhteydet poikki moneen tapahtumaan. Eli puhuin niistä niinkuin puhuisin säästä, mutta ne ei herättänyt mitään tunteita. Terapiassa emdr:n keinoin avattiin näitä yhteyksiä. Se oli kamalaa koska se oikesti sattui. Mutta selvittiin. Ne asiat mitä mä olen korjannut on se minkä jo mainitsinkin, että ansaitsen hyviä asioita, sitten olen pystynyt poistamaan sellaista jatkuvaa sisäistä pelkoa ja valppaanaolemista ja oppinut näkemään oman arvon ja rakastamaan itseäni. Nää on niin kliseitä kun näitä kirjoittaa mutta muutos on ollut ihan hurjan iso. Semmonenkin muuten, että olen käsitellyt vihaa varsinkin ja ääneen raivonnut äitilleni ja isälleni (yksin siis) siitä kuinka ne ei huolehtinut minusta. Sekin oli tärkeää. Vihasta ja häpeästä oli vaikeinta päästää irti. Yksi oleellinen seikka mielestäni on että ihminen kummallisesti tarrautuu siihen vihaan, koska kun sen päästää ulos, olo on tyhjä pitkän aikaa. Ja se tyhjänä olokin on pelottavaa

Mulla taustalla paha laiminlyönti lapsuudenkodissa ja vuosikausia kestänyt rankka koulukiusaus.

T. Se jonka kattavaa vastausta kiittelit

Vierailija kirjoitti:

Elän sen kanssa, se kulkee aina mukanani ja  vaikuttaa elämääni ikävä kyllä.

On vaikuttanut suhtautumiseenii ihmisiin ja ihmissuhteisiin. Kasvoin sen kanssa joten en tiedä mitä olisi ollut ilman traumaani ja minkälainen ihminen minusta olsii kasvanut.

Olen tehnyt yksin töitä sen kanssa todella rankasti ja paljon, ja tulen toimeen sen kanssa. Tosin edelleen ahdistun hyvin helposti tietyistä asioista ja jotkut ovat minulle mahdottomia. On myös depersoonillisuus oireita sekä dissosiaatiota mutta nykyisin vähemmän. Uskon että oma työni ja panostukseni niitten käsittelyyn on tuottanut tulosta.

En halua velloa menneessä ja hyväksyn että minulle on käynyt näin. En voi elää elämääni katkerana ja jämähtää entiseen. Tämä on nyt elämääni ja tästä minun täytyy tehdä paras ja siedättävin itselleni, ja koen onnnistuneeni siinä niin että jaksan elää. 

Suurin vaikutus ehkä nykyhetkessä on se, että en koskaan voi enkä pysty ajattelemaankaan parisuhdetta enkä luota kehenkään niin paljon että päästäisin lähelleni. Minulla on koira ja kissa, ne ovat perheeni ja takuulla uskollisia ja rakastavia. Ne eivät koskaan tee minulle pahaa.

En koe menettäväni mitään kun en halua sitä mitä muut pitävät itsestäänselvyytenä. Minulle se on iso ei.

En ole yksinäinen. Minulla on yksi todella hyvä ystävä ihan nuoruudesta asti mukana kulkenut sekä mukavia kavereita ja työkavereita. On sisar ja hänen perheensä. Sisko tietää koska olemme samassa perheessä kasvaneet,  mutta ei kaikkea eikä tarvitsekaan tietää. Koskaan en kenellekään kaikkea kerro. 

Mulla on nyt tällä hetkellä meneillään ihan toisenlainen lähestymistapa. Haluan kertoa kaiken, koska haluan sen itsestäni ulos. Halaun muistaa ja tajuta ihan kaiken ja kertoa sen ulos. 

Prosessi on kesken, joten en osaa sanoa sen toimivuudesta mitään, mutta tällainen on nyt käynnissä ja toistaiseksi seison sen takana. Tähän asti olen suojellut ja hyssytellyt. Haluan myös tuntea ne kaikki tukahdutetut pettymykset ja raivot, jotka on jääneet tuntematta aikanaan, kun sopeuduin ylikilttinä pakon alla. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ensin pitkä psykoterapia alkuun. Tämän jälkeen muutaman vuoden työ erilaisilla vaihtoehtohoidoilla, kuten ifs, meditaatio, tre jne. Käänteentekevä apu oli nuo meditoinnit. 2.5 vuoden jälkeen tuli ensimmäinen oivallus siitä että minä ansaitsen myös hyviä asioita ja siitä se pikkuhiljaa alkoi parata. Minulla oli myös koko tämän ajan läsnä ihminen jonka kanssa kuljettiin rinnakkain terapiapolkua, kumpikin omia traumoja työstäen. Se oli korvaamaton apu ja vieläkin häntä muistelen lämmöllä vaikka ei enää olla missään tekemisissä. Avainsana on kohdata ne demonit ja käsitellä ne läpi ja niihin ei todellakaan ole helppo päästä kiinni mielen suojausmekanismien vuoksi. Niitä kannattaa harjoitella ohittamaan.

Tsemppiä työskentelyyn. Traumasta voi parantua.

Kiitos sinulle kattavasta vastauksesta. Oliko sinulla siis sillä tavalla että terapiassa Aloit muistaa syitä pahalle olollesi? Jos saa kysyä, millaisia asioita kyseessä?

Itselläni on nimenomaan pelko siitä että jotain lävähtää tajuntaan mitä en ole valmis kohtaamaan, jollain tavalla muisti mennyt enkä muista lapsuudesta paljoakaan. Kuvien kautta kyllä. Mutta pelko estää menemästä terapiaan, vaikka voin todella huonosti.

Ei, kyllä tiesin jo ennen terapiaan menoa että olin huonossa kunnossa. Mulla oli ihan hirveitä droppeja, ja tunnemyrskyt oli kovia mutta ei suhteessa tapahtuneeseen. Itsekään en muistanut, enkä muista vieläkään juuri mitään lapsuudesta. Se että kaikki pitäisi muistaa, ei mielestäni ole se juttu. Ne asiat on tapahtunut. Tärkeää on hoitaa sitä omaa oloa. Mulla kävi ilmi terapiassa että mulla on tunneyhteydet poikki moneen tapahtumaan. Eli puhuin niistä niinkuin puhuisin säästä, mutta ne ei herättänyt mitään tunteita. Terapiassa emdr:n keinoin avattiin näitä yhteyksiä. Se oli kamalaa koska se oikesti sattui. Mutta selvittiin. Ne asiat mitä mä olen korjannut on se minkä jo mainitsinkin, että ansaitsen hyviä asioita, sitten olen pystynyt poistamaan sellaista jatkuvaa sisäistä pelkoa ja valppaanaolemista ja oppinut näkemään oman arvon ja rakastamaan itseäni. Nää on niin kliseitä kun näitä kirjoittaa mutta muutos on ollut ihan hurjan iso. Semmonenkin muuten, että olen käsitellyt vihaa varsinkin ja ääneen raivonnut äitilleni ja isälleni (yksin siis) siitä kuinka ne ei huolehtinut minusta. Sekin oli tärkeää. Vihasta ja häpeästä oli vaikeinta päästää irti. Yksi oleellinen seikka mielestäni on että ihminen kummallisesti tarrautuu siihen vihaan, koska kun sen päästää ulos, olo on tyhjä pitkän aikaa. Ja se tyhjänä olokin on pelottavaa

Mulla taustalla paha laiminlyönti lapsuudenkodissa ja vuosikausia kestänyt rankka koulukiusaus.

T. Se jonka kattavaa vastausta kiittelit

Hei, tosi hyvä pointti! Kun mä oon tehnyt asiasta sinällään tosi vaikeaa kunn oon ajatellu et munnonnmahdotonta parantua kun en muista asioita . Mutta että se ei olisikaan se pointti vaan se että sais apua siihen omaan oloon.

T.sama ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Elän sen kanssa, se kulkee aina mukanani ja  vaikuttaa elämääni ikävä kyllä.

On vaikuttanut suhtautumiseenii ihmisiin ja ihmissuhteisiin. Kasvoin sen kanssa joten en tiedä mitä olisi ollut ilman traumaani ja minkälainen ihminen minusta olsii kasvanut.

Olen tehnyt yksin töitä sen kanssa todella rankasti ja paljon, ja tulen toimeen sen kanssa. Tosin edelleen ahdistun hyvin helposti tietyistä asioista ja jotkut ovat minulle mahdottomia. On myös depersoonillisuus oireita sekä dissosiaatiota mutta nykyisin vähemmän. Uskon että oma työni ja panostukseni niitten käsittelyyn on tuottanut tulosta.

En halua velloa menneessä ja hyväksyn että minulle on käynyt näin. En voi elää elämääni katkerana ja jämähtää entiseen. Tämä on nyt elämääni ja tästä minun täytyy tehdä paras ja siedättävin itselleni, ja koen onnnistuneeni siinä niin että jaksan elää. 

Suurin vaikutus ehkä nykyhetkessä on se, että en koskaan voi enkä pysty ajattelemaankaan parisuhdetta enkä luota kehenkään niin paljon että päästäisin lähelleni. Minulla on koira ja kissa, ne ovat perheeni ja takuulla uskollisia ja rakastavia. Ne eivät koskaan tee minulle pahaa.

En koe menettäväni mitään kun en halua sitä mitä muut pitävät itsestäänselvyytenä. Minulle se on iso ei.

En ole yksinäinen. Minulla on yksi todella hyvä ystävä ihan nuoruudesta asti mukana kulkenut sekä mukavia kavereita ja työkavereita. On sisar ja hänen perheensä. Sisko tietää koska olemme samassa perheessä kasvaneet,  mutta ei kaikkea eikä tarvitsekaan tietää. Koskaan en kenellekään kaikkea kerro. 

Mulla on nyt tällä hetkellä meneillään ihan toisenlainen lähestymistapa. Haluan kertoa kaiken, koska haluan sen itsestäni ulos. Halaun muistaa ja tajuta ihan kaiken ja kertoa sen ulos. 

Prosessi on kesken, joten en osaa sanoa sen toimivuudesta mitään, mutta tällainen on nyt käynnissä ja toistaiseksi seison sen takana. Tähän asti olen suojellut ja hyssytellyt. Haluan myös tuntea ne kaikki tukahdutetut pettymykset ja raivot, jotka on jääneet tuntematta aikanaan, kun sopeuduin ylikilttinä pakon alla. 

Mulla on tämä täysin sama prosessi nyt vähän alkamassa ja sen takia tein tämän ketjun.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ensin pitkä psykoterapia alkuun. Tämän jälkeen muutaman vuoden työ erilaisilla vaihtoehtohoidoilla, kuten ifs, meditaatio, tre jne. Käänteentekevä apu oli nuo meditoinnit. 2.5 vuoden jälkeen tuli ensimmäinen oivallus siitä että minä ansaitsen myös hyviä asioita ja siitä se pikkuhiljaa alkoi parata. Minulla oli myös koko tämän ajan läsnä ihminen jonka kanssa kuljettiin rinnakkain terapiapolkua, kumpikin omia traumoja työstäen. Se oli korvaamaton apu ja vieläkin häntä muistelen lämmöllä vaikka ei enää olla missään tekemisissä. Avainsana on kohdata ne demonit ja käsitellä ne läpi ja niihin ei todellakaan ole helppo päästä kiinni mielen suojausmekanismien vuoksi. Niitä kannattaa harjoitella ohittamaan.

Tsemppiä työskentelyyn. Traumasta voi parantua.

Kiitos sinulle kattavasta vastauksesta. Oliko sinulla siis sillä tavalla että terapiassa Aloit muistaa syitä pahalle olollesi? Jos saa kysyä, millaisia asioita kyseessä?

Itselläni on nimenomaan pelko siitä että jotain lävähtää tajuntaan mitä en ole valmis kohtaamaan, jollain tavalla muisti mennyt enkä muista lapsuudesta paljoakaan. Kuvien kautta kyllä. Mutta pelko estää menemästä terapiaan, vaikka voin todella huonosti.

Olen eri. Mulla tapahtui niin, että tuli mies, joka toisti mun lapsuustraumat. Hän sekä käytti seksuaalisesti hyväkseen, oli henkisesti väkivaltainen ja kontrolloiva, tunnekylmä ja lopuksi hylkäsi sanomatta sanaakaan. Se alkoi avata myös lapsuuden vyyhtiä ihan uudella tavalla. 

Aika paransi. Olutta ja tupakkia meni myös aivan liikaa. Enää en herää jokaöisiin painajaisiin, vaan nukun levollisesti.

Psykoterapiaa. Sen lisäksi kirjoitin kaikki tapahtumat ylös ja annoin läheisteni lukea (tai annan tulevaisuudessa). Vähän valottuu tämän henkilön persoona useammasta näkökulmasta sitten. Kuvaus ei ollut sinänsä yksipuolinen, että avasin siihen täysin rehellisesti myös omat vajavuuteni. Lapsi saa tosin ollakin vajavainen ja aikuisen vastuulla on muodostaa turvallinen suhde lapseen. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ensin pitkä psykoterapia alkuun. Tämän jälkeen muutaman vuoden työ erilaisilla vaihtoehtohoidoilla, kuten ifs, meditaatio, tre jne. Käänteentekevä apu oli nuo meditoinnit. 2.5 vuoden jälkeen tuli ensimmäinen oivallus siitä että minä ansaitsen myös hyviä asioita ja siitä se pikkuhiljaa alkoi parata. Minulla oli myös koko tämän ajan läsnä ihminen jonka kanssa kuljettiin rinnakkain terapiapolkua, kumpikin omia traumoja työstäen. Se oli korvaamaton apu ja vieläkin häntä muistelen lämmöllä vaikka ei enää olla missään tekemisissä. Avainsana on kohdata ne demonit ja käsitellä ne läpi ja niihin ei todellakaan ole helppo päästä kiinni mielen suojausmekanismien vuoksi. Niitä kannattaa harjoitella ohittamaan.

Tsemppiä työskentelyyn. Traumasta voi parantua.

Kiitos sinulle kattavasta vastauksesta. Oliko sinulla siis sillä tavalla että terapiassa Aloit muistaa syitä pahalle olollesi? Jos saa kysyä, millaisia asioita kyseessä?

Itselläni on nimenomaan pelko siitä että jotain lävähtää tajuntaan mitä en ole valmis kohtaamaan, jollain tavalla muisti mennyt enkä muista lapsuudesta paljoakaan. Kuvien kautta kyllä. Mutta pelko estää menemästä terapiaan, vaikka voin todella huonosti.

Ei, kyllä tiesin jo ennen terapiaan menoa että olin huonossa kunnossa. Mulla oli ihan hirveitä droppeja, ja tunnemyrskyt oli kovia mutta ei suhteessa tapahtuneeseen. Itsekään en muistanut, enkä muista vieläkään juuri mitään lapsuudesta. Se että kaikki pitäisi muistaa, ei mielestäni ole se juttu. Ne asiat on tapahtunut. Tärkeää on hoitaa sitä omaa oloa. Mulla kävi ilmi terapiassa että mulla on tunneyhteydet poikki moneen tapahtumaan. Eli puhuin niistä niinkuin puhuisin säästä, mutta ne ei herättänyt mitään tunteita. Terapiassa emdr:n keinoin avattiin näitä yhteyksiä. Se oli kamalaa koska se oikesti sattui. Mutta selvittiin. Ne asiat mitä mä olen korjannut on se minkä jo mainitsinkin, että ansaitsen hyviä asioita, sitten olen pystynyt poistamaan sellaista jatkuvaa sisäistä pelkoa ja valppaanaolemista ja oppinut näkemään oman arvon ja rakastamaan itseäni. Nää on niin kliseitä kun näitä kirjoittaa mutta muutos on ollut ihan hurjan iso. Semmonenkin muuten, että olen käsitellyt vihaa varsinkin ja ääneen raivonnut äitilleni ja isälleni (yksin siis) siitä kuinka ne ei huolehtinut minusta. Sekin oli tärkeää. Vihasta ja häpeästä oli vaikeinta päästää irti. Yksi oleellinen seikka mielestäni on että ihminen kummallisesti tarrautuu siihen vihaan, koska kun sen päästää ulos, olo on tyhjä pitkän aikaa. Ja se tyhjänä olokin on pelottavaa

Mulla taustalla paha laiminlyönti lapsuudenkodissa ja vuosikausia kestänyt rankka koulukiusaus.

T. Se jonka kattavaa vastausta kiittelit

Hei, tosi hyvä pointti! Kun mä oon tehnyt asiasta sinällään tosi vaikeaa kunn oon ajatellu et munnonnmahdotonta parantua kun en muista asioita . Mutta että se ei olisikaan se pointti vaan se että sais apua siihen omaan oloon.

T.sama ap

Mun terapeutti sanoo, että muistaminen on mahdollista vielä. Mutta edetään hitaasti, ettei tule luotua valemuistoja. 

Kun tajusin, että mies on käyttänyt mua seksuaalisesti hyväksi ja liitin itseeni seksuaalisen hyväksikäytön uhrin identiteetin, mieleen nousi muistikuva, että isä on tehnyt mulle aikanaan sen saman. Olen vaan haudannut asian todella syvälle aikanaan. Kun kohta pääsen käsittelemään asiaa kunnolla, toivon muistavani vielä lisää niiden aikojen tapahtumista. Siinä on aikalailla musta aukko. 

Saako kysyä teillä edellisillä kommentoijjilla niin onko teillä ihan traumaterapiaan erikoistuneet terapeutit vai millainen terapeutti? Voiko osata hyvin auttaa vaikka ei olisikaan traumaterapeutti

Puhuin asioista ja ihmiset joille puhuin eivät veetuilleet, ei heitä oikeasti kiinnosta mutta ei kuitenkaan jatkuvaa nälvimistä. Matka jatkuu ja sitä on vain karaistuttava ja selviydyttävä. On ollut hauskoja hetkiäkin se pitää muistaa, ei kaikki ole aina pelkkää tuubaa. On haettava tekemistä, työtä, harrastuksia jne vellomalla ei mikään muutu.

Lsdtä ja sieniä noin 100 kertaa.

Riippuu traumasta ja ihmisestä. Jotkut tarvii vuosien terapian. Joillekin riittää läheisten tuki ja tavallisen elämän eläminen.

Itellä ekan trauman jälkeen lyhyt terapia ja ihan perus normaalin arjen eläminen auttoi. Tavalliset rutiinit on tosi tärkeet. Pitää kiinni normaalissa arjessa, mikä antaa muuta ajateltavaa ja sellasta

Nyt on toinen trauma tullut mukaan ja kehotettu hakeutumaan pitempään terapiaan. Muuten yritän pitää kiinni rutiineista ja arjesta. Vietän aikaa läheisten kanssa ja saan heiltä tukea. Enemmän nojaan kaikkeen tällaseen epäviralliseen, koska julkisele puolelle on ainakin itsellä vaikeus päästä, koska pitkät jonotusajat

https://www.vauva.fi/keskustelu/4682260/kannattaako-traumaattista-lapsu…

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ensin pitkä psykoterapia alkuun. Tämän jälkeen muutaman vuoden työ erilaisilla vaihtoehtohoidoilla, kuten ifs, meditaatio, tre jne. Käänteentekevä apu oli nuo meditoinnit. 2.5 vuoden jälkeen tuli ensimmäinen oivallus siitä että minä ansaitsen myös hyviä asioita ja siitä se pikkuhiljaa alkoi parata. Minulla oli myös koko tämän ajan läsnä ihminen jonka kanssa kuljettiin rinnakkain terapiapolkua, kumpikin omia traumoja työstäen. Se oli korvaamaton apu ja vieläkin häntä muistelen lämmöllä vaikka ei enää olla missään tekemisissä. Avainsana on kohdata ne demonit ja käsitellä ne läpi ja niihin ei todellakaan ole helppo päästä kiinni mielen suojausmekanismien vuoksi. Niitä kannattaa harjoitella ohittamaan.

Tsemppiä työskentelyyn. Traumasta voi parantua.

Kiitos sinulle kattavasta vastauksesta. Oliko sinulla siis sillä tavalla että terapiassa Aloit muistaa syitä pahalle olollesi? Jos saa kysyä, millaisia asioita kyseessä?

Itselläni on nimenomaan pelko siitä että jotain lävähtää tajuntaan mitä en ole valmis kohtaamaan, jollain tavalla muisti mennyt enkä muista lapsuudesta paljoakaan. Kuvien kautta kyllä. Mutta pelko estää menemästä terapiaan, vaikka voin todella huonosti.

Ei, kyllä tiesin jo ennen terapiaan menoa että olin huonossa kunnossa. Mulla oli ihan hirveitä droppeja, ja tunnemyrskyt oli kovia mutta ei suhteessa tapahtuneeseen. Itsekään en muistanut, enkä muista vieläkään juuri mitään lapsuudesta. Se että kaikki pitäisi muistaa, ei mielestäni ole se juttu. Ne asiat on tapahtunut. Tärkeää on hoitaa sitä omaa oloa. Mulla kävi ilmi terapiassa että mulla on tunneyhteydet poikki moneen tapahtumaan. Eli puhuin niistä niinkuin puhuisin säästä, mutta ne ei herättänyt mitään tunteita. Terapiassa emdr:n keinoin avattiin näitä yhteyksiä. Se oli kamalaa koska se oikesti sattui. Mutta selvittiin. Ne asiat mitä mä olen korjannut on se minkä jo mainitsinkin, että ansaitsen hyviä asioita, sitten olen pystynyt poistamaan sellaista jatkuvaa sisäistä pelkoa ja valppaanaolemista ja oppinut näkemään oman arvon ja rakastamaan itseäni. Nää on niin kliseitä kun näitä kirjoittaa mutta muutos on ollut ihan hurjan iso. Semmonenkin muuten, että olen käsitellyt vihaa varsinkin ja ääneen raivonnut äitilleni ja isälleni (yksin siis) siitä kuinka ne ei huolehtinut minusta. Sekin oli tärkeää. Vihasta ja häpeästä oli vaikeinta päästää irti. Yksi oleellinen seikka mielestäni on että ihminen kummallisesti tarrautuu siihen vihaan, koska kun sen päästää ulos, olo on tyhjä pitkän aikaa. Ja se tyhjänä olokin on pelottavaa

Mulla taustalla paha laiminlyönti lapsuudenkodissa ja vuosikausia kestänyt rankka koulukiusaus.

T. Se jonka kattavaa vastausta kiittelit

Hei, tosi hyvä pointti! Kun mä oon tehnyt asiasta sinällään tosi vaikeaa kunn oon ajatellu et munnonnmahdotonta parantua kun en muista asioita . Mutta että se ei olisikaan se pointti vaan se että sais apua siihen omaan oloon.

T.sama ap

Sitähän sanotaan että niitä asioita tulee mieleen sitten kun aika on jne. Mulla oli siinä alkuvaiheessa ihan hirveä tarve muistaa ja meditoinneissakin kiersin kun kissa kuumaa puuroa tavallaan siinä traumani ympärillä. Jotakin juttuja nousi, mutta en osaa sanoa onko ne totta. Onko ne tapahtunut mulle, vai esimerkiksi mulle entisessä elämässä. Vai onko ne tempastu vaan jostain. En siis tiiä sitäkään uskonko useampaan elämään, ne jutut mitä nousi oli vaan niin jänniä ja silti ne ei jotenkin sopinut tähän elämään.. No kuitenkin, sitten vaihdoin taktiikkaa. Luin yhestä kirjasta että paras aika meditoida on aamuyöllä kun on unen ja valveen rajamailla ja tällöin helpommin pääsee syvemmälle. Laitoin neljältä kellon soimaan ja heräsin, ja sen jälkeen menin takaisin sänkyyn ja aloin vaan meditoimaan ja kellumaan siinä unen ja valveen rajamailla. En yrittänyt selvittää mitään, eikä mulla ollut suunnitelmaa mitä kohti mennä. Se toimi, ja vei asioita eteenpäin. Taaskaan en muistanut selviä tapahtumia vaan niitä mun oloja ja sitä miten peloissaan ja yksin olin ollut. Sitä hoidin. Vähitellen se tarve muistaa on kadonnut. Mieli on niin jännä kun se pyrkii kontrolloimaan kaikkea. Sitä mitä muistaa ja sitä mitä kuuluisa muistaa. En usko että vaikka jotakin nouseekin, että tulee mitään sellaista mitä et kestäisi. Ja hei, taas klisee, mutta olet kerran sen jo elänyt läpi, uskallat elää toistekin. Sen vielä sanon että etukäteen ei voi tietää minkälainen prosesso terapia on. Keskityin itse noihin samoihin asioihin mitä sinäkin pohdit: mitä jos muistan jotain pahaa, mitä jos en muistakaan. Mitä sitten tapahtuu, kuinka selviän jne. Ja myös se että luulin että sitä parantuu muuten samaksi ihmiseksi mutta ei oo vaan traumaa. Parannuinkin erilaiseksi ihmiseksi ja se trauma on edelleen osa minua, toki se ei enää vain määrittele minua ja katson sitä osaa lempeästi itsessäni. Parasta mitä voit tehdä, yrittää jättää kaikki odotukset ja pelot pois ja antautua prosessille. Ja hankkia jonkun, joka kulkee sun kanssa sitä matkaa yhdessä. Se on oikeasti ihan todella huikea matka. Ja et tänään edes tiedä vielä miten hieno tyyppi sen trauman alle on hautautunut. Ja miten elämä voi avautua ihan erilaisena.

Mulla on perheen sisäisestä pääosin henkisestä väkivallasta syntynyt cptsd. Ja sitten elämässä trauma on vahvistunut erinäisten tapahtumien myötä parisuhteissa. Olen vuosikymmenten saatossa käynyt erilaisia määriä eri terapeuteilla ja tutustunut paljon self helpiin. 

Nyt ostan tarvittavan määrän terapiaa kovalla rahalla (toivottavasti budjetti riittää...) terapeutilta, joka on erikoistunut kriisiterapiaan, lähisuhdeväkivaltaan, narsismiin, seksuaaliväkivaltaan tms. En usko tarvitsevani kelan pitkäkestoista terapiaa enkä ole tällä hetkellä edes halukas sellaiseen (oikeanlaisen terapeutin löytämisen vaikeus, ajankäyttö jne). 

Käytännön haitta tällä hetkellä on se, että trauma on sen verran aktiivisessa vaiheessa tällä hetkellä, että dissosioin melko paljon. Osasta ystävistäni olen eristäytynyt, osa taas on tukenani. 

Mulla oli psykoterapeutti kognitiisella suuntautumisella ja osasi auttaa kyllä hyvin

Tärkeämpää mielestäni on hyvä mätsi terapeutin kanssa kuin se mitä suuntautuneisuutta hän edustaa.

Tein kouluuni liittyvän työharjoittelun palvelukotimaatilalla, jossa työskentelin traumatisoituneiden ihmisten kanssa. "Potilaat" alkoivat luottaa muhun jonkun ajan päästä ja monet avautuivat ongelmistaan. Mulle tuli suru siitä, miten katkeroituneita he olivat ja kärsineet vuosiakin traumojensa vuoksi. Täällä koin valaistumisen ja päätin, etten aio itse katkeroitua vaan elää. 

Toki oma persoonallisuus vaikuttaa toipumiseen paljon, mutta mulle ei loppujen lopuksi ollut vaikeaa. Annoin mielessäni anteeksi koulukiusaamisen, väkisinottamisen ja elän nykyään hyvää, jopa onnellista elämää. Olen myös oppinut sen oman terapiani kautta, että aina ei olekaan pakko jaksaa ja se on vain inhimillistä, mutta apua on saatavilla kuin sitä vain pyytää. 

Vierailija kirjoitti:

Tein kouluuni liittyvän työharjoittelun palvelukotimaatilalla, jossa työskentelin traumatisoituneiden ihmisten kanssa. "Potilaat" alkoivat luottaa muhun jonkun ajan päästä ja monet avautuivat ongelmistaan. Mulle tuli suru siitä, miten katkeroituneita he olivat ja kärsineet vuosiakin traumojensa vuoksi. Täällä koin valaistumisen ja päätin, etten aio itse katkeroitua vaan elää. 

Toki oma persoonallisuus vaikuttaa toipumiseen paljon, mutta mulle ei loppujen lopuksi ollut vaikeaa. Annoin mielessäni anteeksi koulukiusaamisen, väkisinottamisen ja elän nykyään hyvää, jopa onnellista elämää. Olen myös oppinut sen oman terapiani kautta, että aina ei olekaan pakko jaksaa ja se on vain inhimillistä, mutta apua on saatavilla kuin sitä vain pyytää. 

Ehkä oma voimantunne on tärkeää. Minä olen käynyt paljon kuntosalilla, mikä on heijastanut myös psyykeeseen - on tunne voimasta ja pystyvyydestä. Lisäksi olen aika pärjäävä elämässä muutenkin. 

Jos on joutunut elämässä alistumaan ja lisäksi elämä muuten ei suju eikä ole voimaa oikein millään alueella, voi varmaan helposti tulla alistunut ja voimaton olo, ja se katkeruuskin sitten sitä myötä. 

Itse jotenkin ajattelee, että taivun, mutten taitu. Että nyt koetellaan, mutta tästä nousen vielä (kunhan en sairastu lopullisesti, lisään aina perään, koska en pidä omaa pärjäämistä itsestäänselvyytenä). 

Tsemppiä meille kaikille!

Vierailija kirjoitti:

en mitenkään. Kun se ei toistu, niin elämä rullaa urallaan.

No onkohan sinulla traumaa? Huono elämänkokemus tai esimerkiksi väkivallan tai rikoksen kohteeksi joutuminen ei automaattisesti = trauma. Jonkun mieli voi kestää murtumatta kauheankin asian.

Toki trauma voi olla koteloituneena sisälle, jolloin elämä rullaa urallaan ja ihminen on päällisin puolin ihan toimiva. Silloinkin voi kyllä miettiä, onko elämä silti ihan oikealla urallaan välttämättä. Jos sisällä on aukaisemattomia demoneita, joiden suojelu voi aiheuttaa esimerkiksi alitajuisesti tietynlaisien päätöksien tekemistä - jotka puolustavat sitä, että nykytila voi jatkua ja ihminen voi pysyä toimintakykyisenä, mikä on tärkeä selviytymisen keino - se elämä, mikä menee eteenpäin ei ole ihmisen omaa elämää.