Lue keskustelun säännöt.
Psykiatriselle osastolle pääseminen/joutuminen
18.06.2022 |
Aina valitetaan, että psykiatriselle osastolle on vaikea päästä. Mutta onko silloin tarvettakaan osastohoidolle, jos ei lääkäri katso hoitoa tarpeelliseksi? Itsestä tuntuu, että vaikeampaa on pysytellä pois osastolta, kovin helposti sinne tuntuu joutuvan.
Kommentit (60)
Olen AINA päässyt osastolle. Pääset sinne jos sanot että aijot tappaa itsesi ja sinulla on kunnon suunnitelma.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itsemurhayrityksen jälkeen pääsi helpolla. En olisi kyllä halunnut sinne.
Yleensä en päässyt. Silloinkin kun pääsin, oli ensin pitkät jahkaamiset päivystävän psykiatrin kanssa. Toisinaan myös päivystyksen hoitsut piruili mulle odottaessani sitä psykiatria. Aina sai odottaa sitä 4-8 tuntia. Joskus viiltohaavani tikattiin, yleensä ei. Tikattiin tietty ilman puudutusta, jep. Kerran lääkeyliannostukseen juotettiin hiiltä ja olin yön seurannassa, thats it.
No ei tollasilla huomionhaku "itsemurhilla" kuulukaan saada huomiota - se pitää oppia saamaan ihan muualta.
Ja millainen on se ei-huomionhaku itsemurha? Onnistunut. Niinpä tietenkin.
Vierailija kirjoitti:
En ole koskaan ollut tuollaisessa paikassa ja heitän vähän mauttoman kysymyksen, mutta onko jossain suljetulla osastolla helppo päästä parisuhteeseen jonkun hyvännäköisen lääkärin, psykologin tai hoitsun kanssa, jos potilas näyttää ihan kivalta ja on muuten asiallinen? Mun isoin ongelma on puutteessa eläminen ja yksinäisyys. En tajua, mistä löydän rakkautta.
T. Lemmensairas
Miksi he ikinä haluaisivat jotain mielisairasta? Varsinkin osastolla useiasti näytetään ihan järkyttävältä sairaala vaatteissa, ilman meikkiä jne...
- olen mielisairas
Vierailija kirjoitti:
Olen AINA päässyt osastolle. Pääset sinne jos sanot että aijot tappaa itsesi ja sinulla on kunnon suunnitelma.
Missä ois missä pääsee? Jossain kymmenen ihmisen kaupungissa? Muutan heti. Täällä vaan nauretaan jos joku sanoo aikovansa, ja ähkitään kiusaantuneena, jos joku on yrittänyt. Tehokasta apua.
Onneksi itse en ole enää ainakaan "hakeutunut" koskaan sairaalaan sillä ajatuksella, että pääsisin pakkohoitoon, tai sairaalaan millekään osastojaksolle. Itselleni on annettu joskus kauan sitten diagnoosi, joka on päin häränpy*lyä, eli aivan väärä. Pari psykoosijaksoa ei minusta riitä antamaan skitsofreniamääritelmää, koska ne olivat vain lyhyen aikaa kestäviä. Mutta diagnoosin jättämä leima jäi terveysmerkintöihin pysyvästi ja kohtelu on sen mukaista. Jos joskus sattuu sairastumaan somaattisesti, tai loukkaamaan itseään, ja menee julkiselle puolelle terveydenhuoltoon, niin heti ensimmäisenä ollaan tivaamassa "otatko lääkkeesi", tai laitetaan istumaan psykiatrin eteen.
Käytin monta vuosikymmentä neuroleptejä, ja mitähän hyvää siitäkään sitten lopulta seurasi? Sokeriarvot ja paino nousivat. Tulos: sokeri ja verenpainetauti. Olo zombimainen, kuin unessa koko ajan. Lääkkeillä kyllä nukkui hyvin, mutta herääminen oli seuraavana aamuna todella vaikeaa. Nukkui joka vuorokausi 10-12 tuntia. Olo vetämätön, eikä mitään jaksanut tehdä. Puhumattakaan lääkkeiden vaikutuksesta aivojen kongnitiivisiin kykyihin, jotka on käytännössä kokonaan menetetty. Vaikutuksena muistin ja keskittymisen heikkeneminen. Masennus ja väsymys oli jatkuvaa. Ja ajattelin itsemurhaa lähes joka päivä.
Lopetin neuroleptien käytön jotakin viisi kuukautta sitten. Enkä ole ainakaan vielä toistaiseksi seonnut. Eikä masennustakaan ole enää.
Mutta palatakseni ajassa taaksepäin. Silloin, kun "jouduin" tk: n kautta psykiatriselle osastolle, niin käytännössä se "hoito" oli vain pelkkiä lääkkeitä, nöyryyttämistä, oman tahdonvastaista hoitoa, jossa ei mielipiteitäni pahemmin kysytty, omaan hoitoon ei voinut millään tavalla vaikuttaa. Tuolloinkaan ei tarjottu mitään keskusteluapua, eikä sitä, että hoidossa olisi keskitytty oireiden juuri ja taustasyihin. Siihen päälle hoitohenkilökunnan osalta nimittelyä, alentuvaista kohtelua, kiusaamista ja jopa täyttä sadismia. Potilaathan eivät ole alalla oleville mitään inhimillisesti ja empaattisesti kohdeltavia ihmisiä. Tämä siis tapahtui vähän yli kymmenen vuotta sitten. Ja totta vieköön, kadun sitä päivää, jolloin luotin tähän yhteiskuntaan, terveydenhuoltoon, lääkäreihin ja ylipäätään kenenkään ihmiseen. Koska kyseinen niin kovin kehuttu suomalainen terveydenhuolto tuhosi täysin ja kokonaan minun elämäni.
Enkä usko, että psykiatria on hoitotavoiltaan ja asenteiltaan muuttunut mitenkään olennaisesti vieläkään. Olen melko varma, että meno ja tavat toimia ovat edelleen täysin samat, kuin jo tuolloin vuosikymmeniä sitten.
En todellakaan suosittele kenellekään menemään valittelemaan huonoa oloa edes tk: seen, pyytämään apua, enkä missään nimessä menemään mihinkään yhteenkään psykiatriseen hoitopaikkaan. Ellei sitten halua tuhota ja menettää koko elämäänsä ja kaikkea terveyttään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Onneksi itse en ole enää ainakaan "hakeutunut" koskaan sairaalaan sillä ajatuksella, että pääsisin pakkohoitoon, tai sairaalaan millekään osastojaksolle. Itselleni on annettu joskus kauan sitten diagnoosi, joka on päin häränpy*lyä, eli aivan väärä. Pari psykoosijaksoa ei minusta riitä antamaan skitsofreniamääritelmää, koska ne olivat vain lyhyen aikaa kestäviä. Mutta diagnoosin jättämä leima jäi terveysmerkintöihin pysyvästi ja kohtelu on sen mukaista. Jos joskus sattuu sairastumaan somaattisesti, tai loukkaamaan itseään, ja menee julkiselle puolelle terveydenhuoltoon, niin heti ensimmäisenä ollaan tivaamassa "otatko lääkkeesi", tai laitetaan istumaan psykiatrin eteen.
Käytin monta vuosikymmentä neuroleptejä, ja mitähän hyvää siitäkään sitten lopulta seurasi? Sokeriarvot ja paino nousivat. Tulos: sokeri ja verenpainetauti. Olo zombimainen, kuin unessa koko ajan. Lääkkeillä kyllä nukkui hyvin, mutta herääminen oli seuraavana aamuna todella vaikeaa. Nukkui joka vuorokausi 10-12 tuntia. Olo vetämätön, eikä mitään jaksanut tehdä. Puhumattakaan lääkkeiden vaikutuksesta aivojen kongnitiivisiin kykyihin, jotka on käytännössä kokonaan menetetty. Vaikutuksena muistin ja keskittymisen heikkeneminen. Masennus ja väsymys oli jatkuvaa. Ja ajattelin itsemurhaa lähes joka päivä.
Lopetin neuroleptien käytön jotakin viisi kuukautta sitten. Enkä ole ainakaan vielä toistaiseksi seonnut. Eikä masennustakaan ole enää.
Mutta palatakseni ajassa taaksepäin. Silloin, kun "jouduin" tk: n kautta psykiatriselle osastolle, niin käytännössä se "hoito" oli vain pelkkiä lääkkeitä, nöyryyttämistä, oman tahdonvastaista hoitoa, jossa ei mielipiteitäni pahemmin kysytty, omaan hoitoon ei voinut millään tavalla vaikuttaa. Tuolloinkaan ei tarjottu mitään keskusteluapua, eikä sitä, että hoidossa olisi keskitytty oireiden juuri ja taustasyihin. Siihen päälle hoitohenkilökunnan osalta nimittelyä, alentuvaista kohtelua, kiusaamista ja jopa täyttä sadismia. Potilaathan eivät ole alalla oleville mitään inhimillisesti ja empaattisesti kohdeltavia ihmisiä. Tämä siis tapahtui vähän yli kymmenen vuotta sitten. Ja totta vieköön, kadun sitä päivää, jolloin luotin tähän yhteiskuntaan, terveydenhuoltoon, lääkäreihin ja ylipäätään kenenkään ihmiseen. Koska kyseinen niin kovin kehuttu suomalainen terveydenhuolto tuhosi täysin ja kokonaan minun elämäni.
Enkä usko, että psykiatria on hoitotavoiltaan ja asenteiltaan muuttunut mitenkään olennaisesti vieläkään. Olen melko varma, että meno ja tavat toimia ovat edelleen täysin samat, kuin jo tuolloin vuosikymmeniä sitten.
En todellakaan suosittele kenellekään menemään valittelemaan huonoa oloa edes tk: seen, pyytämään apua, enkä missään nimessä menemään mihinkään yhteenkään psykiatriseen hoitopaikkaan. Ellei sitten halua tuhota ja menettää koko elämäänsä ja kaikkea terveyttään.
Otan osaa
Vierailija kirjoitti:
Onneksi itse en ole enää ainakaan "hakeutunut" koskaan sairaalaan sillä ajatuksella, että pääsisin pakkohoitoon, tai sairaalaan millekään osastojaksolle. Itselleni on annettu joskus kauan sitten diagnoosi, joka on päin häränpy*lyä, eli aivan väärä. Pari psykoosijaksoa ei minusta riitä antamaan skitsofreniamääritelmää, koska ne olivat vain lyhyen aikaa kestäviä. Mutta diagnoosin jättämä leima jäi terveysmerkintöihin pysyvästi ja kohtelu on sen mukaista. Jos joskus sattuu sairastumaan somaattisesti, tai loukkaamaan itseään, ja menee julkiselle puolelle terveydenhuoltoon, niin heti ensimmäisenä ollaan tivaamassa "otatko lääkkeesi", tai laitetaan istumaan psykiatrin eteen.
Käytin monta vuosikymmentä neuroleptejä, ja mitähän hyvää siitäkään sitten lopulta seurasi? Sokeriarvot ja paino nousivat. Tulos: sokeri ja verenpainetauti. Olo zombimainen, kuin unessa koko ajan. Lääkkeillä kyllä nukkui hyvin, mutta herääminen oli seuraavana aamuna todella vaikeaa. Nukkui joka vuorokausi 10-12 tuntia. Olo vetämätön, eikä mitään jaksanut tehdä. Puhumattakaan lääkkeiden vaikutuksesta aivojen kongnitiivisiin kykyihin, jotka on käytännössä kokonaan menetetty. Vaikutuksena muistin ja keskittymisen heikkeneminen. Masennus ja väsymys oli jatkuvaa. Ja ajattelin itsemurhaa lähes joka päivä.
Lopetin neuroleptien käytön jotakin viisi kuukautta sitten. Enkä ole ainakaan vielä toistaiseksi seonnut. Eikä masennustakaan ole enää.
Mutta palatakseni ajassa taaksepäin. Silloin, kun "jouduin" tk: n kautta psykiatriselle osastolle, niin käytännössä se "hoito" oli vain pelkkiä lääkkeitä, nöyryyttämistä, oman tahdonvastaista hoitoa, jossa ei mielipiteitäni pahemmin kysytty, omaan hoitoon ei voinut millään tavalla vaikuttaa. Tuolloinkaan ei tarjottu mitään keskusteluapua, eikä sitä, että hoidossa olisi keskitytty oireiden juuri ja taustasyihin. Siihen päälle hoitohenkilökunnan osalta nimittelyä, alentuvaista kohtelua, kiusaamista ja jopa täyttä sadismia. Potilaathan eivät ole alalla oleville mitään inhimillisesti ja empaattisesti kohdeltavia ihmisiä. Tämä siis tapahtui vähän yli kymmenen vuotta sitten. Ja totta vieköön, kadun sitä päivää, jolloin luotin tähän yhteiskuntaan, terveydenhuoltoon, lääkäreihin ja ylipäätään kenenkään ihmiseen. Koska kyseinen niin kovin kehuttu suomalainen terveydenhuolto tuhosi täysin ja kokonaan minun elämäni.
Enkä usko, että psykiatria on hoitotavoiltaan ja asenteiltaan muuttunut mitenkään olennaisesti vieläkään. Olen melko varma, että meno ja tavat toimia ovat edelleen täysin samat, kuin jo tuolloin vuosikymmeniä sitten.
En todellakaan suosittele kenellekään menemään valittelemaan huonoa oloa edes tk: seen, pyytämään apua, enkä missään nimessä menemään mihinkään yhteenkään psykiatriseen hoitopaikkaan. Ellei sitten halua tuhota ja menettää koko elämäänsä ja kaikkea terveyttään.
Ikävä kuulla, mutta samalla todella moni sairaudentunnoton psykoosia tai skitsofreniaa sairastava kokee hoidon juuri noin. Pelkkänä kiusantekona. Minä en ole saanut tarpeeksi hoitoa masennukseeni ja ahdistukseeni, ja se on aiheuttanut ajoittaista työkyvyttömyyttä, ongelmia ihmissuhteissa ja asioiden hoitamisessa, kohonnutta verenpainetta, sydänkohtauksen ja tapaturma-alttiutta. Olen tullut ja tulen kalliiksi yhteiskunnalle, ja en ole ollut tuottava jäsen enkä sosiaalisestikaan ihmisille hyödyksi tai iloksi. Hoitohenkilökunta vänkää ja painii niiden kanssa, jotka hoitoa eivät tahdo.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen ajatellut kokeilla sitä, että olen mahdollisimman kauan nukkumatta, syömättä, peseytymättä ja vaihtamatta vaatteita. Siinä sitten kypsyttelen oloani kaikessa rauhassa, kunnes tulee mieleen jotakin, joka pitäisi mennä julistamaan tuonne iltapäivä-ruuhkaan, keskelle risteystä. Sitten vaan olen puhumatta mitään poliiseille ja hoitohenkilökunnalle, karjun ja mölisen vain. Jospa sillä sairaalaan pääsis? Olen muuten kuulemma aina liian hyvävointisen, fiksun ja mukavan oloinen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse en päässyt psykiatriselle osastolle ollessani erittäin itsetuhoinen ja vaikka kerroin tappavani itseni jos en saa apua. Yrittivät lähettää kotiin mutta pitkällisen keskustelun päätteeksi suostuivat laittamaan paikkakunnan pahamaineisimmalle terveyskeskuksen vuodeosastolle jossa aivan tästä maailmasta pihalla olevien dementikkopotilaiden lisäksi käsittämättömän surkea hoito jos sitä voi edes hoidoksi kutsua. Hoitajat eivät automaattisesti käy potilaan luona muuta kuin lääkkeet pikaisesti tuomassa ja soittokelloa soitettaessa hyvä jos puolen tunnin päästä joku kerkeää käydä sanomassa että nyt ei ole aikaa jutella. Itsetuhoisista ajatuksista kertoessa vähäteltiin todella törkeästi. Päädyin siellä ollessani yrittämään itsemurhaa ja voisin kai sanoa onnistuneeni sillä minut oli myöhemmin löydetty huoneestani täysin elottomana. Elvytyksen jälkeen minut lähetettiin sairaalan ensiapuun josta myöhemmin pääsin psykiatriselle osastolle.
Ja ei, pelkkä itsemurhayritys ei riitä siihen että pääsisi psykiatriselle osastolle, minut on itsemurhayrityksen jälkeen laitettu suoraan teho-osastolta kotiin koska ei ole tarvetta osastohoidolle, ei ole psykoottinen
Aika karua mielestäni että osastolle pääsee vasta kun on oikeasti ollut elottomana.
Vierailija kirjoitti:
Itse en päässyt psykiatriselle osastolle ollessani erittäin itsetuhoinen ja vaikka kerroin tappavani itseni jos en saa apua. Yrittivät lähettää kotiin mutta pitkällisen keskustelun päätteeksi suostuivat laittamaan paikkakunnan pahamaineisimmalle terveyskeskuksen vuodeosastolle jossa aivan tästä maailmasta pihalla olevien dementikkopotilaiden lisäksi käsittämättömän surkea hoito jos sitä voi edes hoidoksi kutsua. Hoitajat eivät automaattisesti käy potilaan luona muuta kuin lääkkeet pikaisesti tuomassa ja soittokelloa soitettaessa hyvä jos puolen tunnin päästä joku kerkeää käydä sanomassa että nyt ei ole aikaa jutella. Itsetuhoisista ajatuksista kertoessa vähäteltiin todella törkeästi. Päädyin siellä ollessani yrittämään itsemurhaa ja voisin kai sanoa onnistuneeni sillä minut oli myöhemmin löydetty huoneestani täysin elottomana. Elvytyksen jälkeen minut lähetettiin sairaalan ensiapuun josta myöhemmin pääsin psykiatriselle osastolle.
Ja ei, pelkkä itsemurhayritys ei riitä siihen että pääsisi psykiatriselle osastolle, minut on itsemurhayrityksen jälkeen laitettu suoraan teho-osastolta kotiin koska ei ole tarvetta osastohoidolle, ei ole psykoottinen
Aika karua mielestäni että osastolle pääsee vasta kun on oikeasti ollut elottomana.
Hirveää! Itselläni saman kaltaisia kokemuksia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Täällähän on asiantuntijoita paikalla! Toivottavasti myös palstan julkkisnais/meghanhullu. :D
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En ole koskaan ollut tuollaisessa paikassa ja heitän vähän mauttoman kysymyksen, mutta onko jossain suljetulla osastolla helppo päästä parisuhteeseen jonkun hyvännäköisen lääkärin, psykologin tai hoitsun kanssa, jos potilas näyttää ihan kivalta ja on muuten asiallinen? Mun isoin ongelma on puutteessa eläminen ja yksinäisyys. En tajua, mistä löydän rakkautta.
T. Lemmensairas
Miksi he ikinä haluaisivat jotain mielisairasta? Varsinkin osastolla useiasti näytetään ihan järkyttävältä sairaala vaatteissa, ilman meikkiä jne...
- olen mielisairas
Jaa, ihan taviksia siellä kai on. Tuliko tuo ajatus jostain cocoos nestistä?
Monella on tarve osastohoidolle, mutta resursseja ei ole tarpeeksi. Veljeni joutui itsemurhayrityksen jälkeen toviksi tarkkailuun, mutta hänet päästettiin melko pian pois. Seuraavalla yrityksellä veljeni varmisti, ettei selviä hengissä. Jos häntä olisi pidetty hoidossa pidempään ja hänelle olisi luotu kunnollinen hoitokontakti, niin kenties hän olisi edelleen täällä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onneksi itse en ole enää ainakaan "hakeutunut" koskaan sairaalaan sillä ajatuksella, että pääsisin pakkohoitoon, tai sairaalaan millekään osastojaksolle. Itselleni on annettu joskus kauan sitten diagnoosi, joka on päin häränpy*lyä, eli aivan väärä. Pari psykoosijaksoa ei minusta riitä antamaan skitsofreniamääritelmää, koska ne olivat vain lyhyen aikaa kestäviä. Mutta diagnoosin jättämä leima jäi terveysmerkintöihin pysyvästi ja kohtelu on sen mukaista. Jos joskus sattuu sairastumaan somaattisesti, tai loukkaamaan itseään, ja menee julkiselle puolelle terveydenhuoltoon, niin heti ensimmäisenä ollaan tivaamassa "otatko lääkkeesi", tai laitetaan istumaan psykiatrin eteen.
Käytin monta vuosikymmentä neuroleptejä, ja mitähän hyvää siitäkään sitten lopulta seurasi? Sokeriarvot ja paino nousivat. Tulos: sokeri ja verenpainetauti. Olo zombimainen, kuin unessa koko ajan. Lääkkeillä kyllä nukkui hyvin, mutta herääminen oli seuraavana aamuna todella vaikeaa. Nukkui joka vuorokausi 10-12 tuntia. Olo vetämätön, eikä mitään jaksanut tehdä. Puhumattakaan lääkkeiden vaikutuksesta aivojen kongnitiivisiin kykyihin, jotka on käytännössä kokonaan menetetty. Vaikutuksena muistin ja keskittymisen heikkeneminen. Masennus ja väsymys oli jatkuvaa. Ja ajattelin itsemurhaa lähes joka päivä.
Lopetin neuroleptien käytön jotakin viisi kuukautta sitten. Enkä ole ainakaan vielä toistaiseksi seonnut. Eikä masennustakaan ole enää.
Mutta palatakseni ajassa taaksepäin. Silloin, kun "jouduin" tk: n kautta psykiatriselle osastolle, niin käytännössä se "hoito" oli vain pelkkiä lääkkeitä, nöyryyttämistä, oman tahdonvastaista hoitoa, jossa ei mielipiteitäni pahemmin kysytty, omaan hoitoon ei voinut millään tavalla vaikuttaa. Tuolloinkaan ei tarjottu mitään keskusteluapua, eikä sitä, että hoidossa olisi keskitytty oireiden juuri ja taustasyihin. Siihen päälle hoitohenkilökunnan osalta nimittelyä, alentuvaista kohtelua, kiusaamista ja jopa täyttä sadismia. Potilaathan eivät ole alalla oleville mitään inhimillisesti ja empaattisesti kohdeltavia ihmisiä. Tämä siis tapahtui vähän yli kymmenen vuotta sitten. Ja totta vieköön, kadun sitä päivää, jolloin luotin tähän yhteiskuntaan, terveydenhuoltoon, lääkäreihin ja ylipäätään kenenkään ihmiseen. Koska kyseinen niin kovin kehuttu suomalainen terveydenhuolto tuhosi täysin ja kokonaan minun elämäni.
Enkä usko, että psykiatria on hoitotavoiltaan ja asenteiltaan muuttunut mitenkään olennaisesti vieläkään. Olen melko varma, että meno ja tavat toimia ovat edelleen täysin samat, kuin jo tuolloin vuosikymmeniä sitten.
En todellakaan suosittele kenellekään menemään valittelemaan huonoa oloa edes tk: seen, pyytämään apua, enkä missään nimessä menemään mihinkään yhteenkään psykiatriseen hoitopaikkaan. Ellei sitten halua tuhota ja menettää koko elämäänsä ja kaikkea terveyttään.
Ikävä kuulla, mutta samalla todella moni sairaudentunnoton psykoosia tai skitsofreniaa sairastava kokee hoidon juuri noin. Pelkkänä kiusantekona. Minä en ole saanut tarpeeksi hoitoa masennukseeni ja ahdistukseeni, ja se on aiheuttanut ajoittaista työkyvyttömyyttä, ongelmia ihmissuhteissa ja asioiden hoitamisessa, kohonnutta verenpainetta, sydänkohtauksen ja tapaturma-alttiutta. Olen tullut ja tulen kalliiksi yhteiskunnalle, ja en ole ollut tuottava jäsen enkä sosiaalisestikaan ihmisille hyödyksi tai iloksi. Hoitohenkilökunta vänkää ja painii niiden kanssa, jotka hoitoa eivät tahdo.
Aika ikävää että sanot tietyn tyyppisten potilaitten "kokevan hoidon noin". Muakin on nimitelty haukkumanimillä psykiatrisella osastolla kun oloni oli niin kauhea että ajattelin että en kestä sitä, pakko tehdä itsemurha että se olo loppuisi, vaikka en oikeastaan halunnut. Se ei kovin mieltä ylentävä tunne ole kun lyödään lyötyä.
Luottamus siihen paikkaan romahti täysin päätin että sinne en enää mene jos tulee joskus sellainen tilanne. Aika pelottava tunne kun yhteiskunta ei ota koppia kun putoaa, vaan antaa mätkähtää maahan. Siinä sitten käy miten käy.
Yes missis wrätched kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En ole koskaan ollut tuollaisessa paikassa ja heitän vähän mauttoman kysymyksen, mutta onko jossain suljetulla osastolla helppo päästä parisuhteeseen jonkun hyvännäköisen lääkärin, psykologin tai hoitsun kanssa, jos potilas näyttää ihan kivalta ja on muuten asiallinen? Mun isoin ongelma on puutteessa eläminen ja yksinäisyys. En tajua, mistä löydän rakkautta.
T. Lemmensairas
Miksi he ikinä haluaisivat jotain mielisairasta? Varsinkin osastolla useiasti näytetään ihan järkyttävältä sairaala vaatteissa, ilman meikkiä jne...
- olen mielisairas
Jaa, ihan taviksia siellä kai on. Tuliko tuo ajatus jostain cocoos nestistä?
Hän varmaan tarkoitti sanoa, että siellä paikassa romantiikka on kaukana. Niin koen itsekin.
Vierailija kirjoitti:
Ennen mielisairaalaan joutui, joskus vietiin pakolla, nykyisin psykiatriselle pääsee, jos sattuu hyvä tuuri.
Olet väärässä. Nykyäänkin mielisairaalaan joudutaan pakolla. Suomessa käytetään enemmän pakkohoitoa kuin missään muussa maassa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onneksi itse en ole enää ainakaan "hakeutunut" koskaan sairaalaan sillä ajatuksella, että pääsisin pakkohoitoon, tai sairaalaan millekään osastojaksolle. Itselleni on annettu joskus kauan sitten diagnoosi, joka on päin häränpy*lyä, eli aivan väärä. Pari psykoosijaksoa ei minusta riitä antamaan skitsofreniamääritelmää, koska ne olivat vain lyhyen aikaa kestäviä. Mutta diagnoosin jättämä leima jäi terveysmerkintöihin pysyvästi ja kohtelu on sen mukaista. Jos joskus sattuu sairastumaan somaattisesti, tai loukkaamaan itseään, ja menee julkiselle puolelle terveydenhuoltoon, niin heti ensimmäisenä ollaan tivaamassa "otatko lääkkeesi", tai laitetaan istumaan psykiatrin eteen.
Käytin monta vuosikymmentä neuroleptejä, ja mitähän hyvää siitäkään sitten lopulta seurasi? Sokeriarvot ja paino nousivat. Tulos: sokeri ja verenpainetauti. Olo zombimainen, kuin unessa koko ajan. Lääkkeillä kyllä nukkui hyvin, mutta herääminen oli seuraavana aamuna todella vaikeaa. Nukkui joka vuorokausi 10-12 tuntia. Olo vetämätön, eikä mitään jaksanut tehdä. Puhumattakaan lääkkeiden vaikutuksesta aivojen kongnitiivisiin kykyihin, jotka on käytännössä kokonaan menetetty. Vaikutuksena muistin ja keskittymisen heikkeneminen. Masennus ja väsymys oli jatkuvaa. Ja ajattelin itsemurhaa lähes joka päivä.
Lopetin neuroleptien käytön jotakin viisi kuukautta sitten. Enkä ole ainakaan vielä toistaiseksi seonnut. Eikä masennustakaan ole enää.
Mutta palatakseni ajassa taaksepäin. Silloin, kun "jouduin" tk: n kautta psykiatriselle osastolle, niin käytännössä se "hoito" oli vain pelkkiä lääkkeitä, nöyryyttämistä, oman tahdonvastaista hoitoa, jossa ei mielipiteitäni pahemmin kysytty, omaan hoitoon ei voinut millään tavalla vaikuttaa. Tuolloinkaan ei tarjottu mitään keskusteluapua, eikä sitä, että hoidossa olisi keskitytty oireiden juuri ja taustasyihin. Siihen päälle hoitohenkilökunnan osalta nimittelyä, alentuvaista kohtelua, kiusaamista ja jopa täyttä sadismia. Potilaathan eivät ole alalla oleville mitään inhimillisesti ja empaattisesti kohdeltavia ihmisiä. Tämä siis tapahtui vähän yli kymmenen vuotta sitten. Ja totta vieköön, kadun sitä päivää, jolloin luotin tähän yhteiskuntaan, terveydenhuoltoon, lääkäreihin ja ylipäätään kenenkään ihmiseen. Koska kyseinen niin kovin kehuttu suomalainen terveydenhuolto tuhosi täysin ja kokonaan minun elämäni.
Enkä usko, että psykiatria on hoitotavoiltaan ja asenteiltaan muuttunut mitenkään olennaisesti vieläkään. Olen melko varma, että meno ja tavat toimia ovat edelleen täysin samat, kuin jo tuolloin vuosikymmeniä sitten.
En todellakaan suosittele kenellekään menemään valittelemaan huonoa oloa edes tk: seen, pyytämään apua, enkä missään nimessä menemään mihinkään yhteenkään psykiatriseen hoitopaikkaan. Ellei sitten halua tuhota ja menettää koko elämäänsä ja kaikkea terveyttään.
Ikävä kuulla, mutta samalla todella moni sairaudentunnoton psykoosia tai skitsofreniaa sairastava kokee hoidon juuri noin. Pelkkänä kiusantekona. Minä en ole saanut tarpeeksi hoitoa masennukseeni ja ahdistukseeni, ja se on aiheuttanut ajoittaista työkyvyttömyyttä, ongelmia ihmissuhteissa ja asioiden hoitamisessa, kohonnutta verenpainetta, sydänkohtauksen ja tapaturma-alttiutta. Olen tullut ja tulen kalliiksi yhteiskunnalle, ja en ole ollut tuottava jäsen enkä sosiaalisestikaan ihmisille hyödyksi tai iloksi. Hoitohenkilökunta vänkää ja painii niiden kanssa, jotka hoitoa eivät tahdo.
Aika ikävää että sanot tietyn tyyppisten potilaitten "kokevan hoidon noin". Muakin on nimitelty haukkumanimillä psykiatrisella osastolla kun oloni oli niin kauhea että ajattelin että en kestä sitä, pakko tehdä itsemurha että se olo loppuisi, vaikka en oikeastaan halunnut. Se ei kovin mieltä ylentävä tunne ole kun lyödään lyötyä.
Luottamus siihen paikkaan romahti täysin päätin että sinne en enää mene jos tulee joskus sellainen tilanne. Aika pelottava tunne kun yhteiskunta ei ota koppia kun putoaa, vaan antaa mätkähtää maahan. Siinä sitten käy miten käy.
Ei saa hoitajat nimitellä. Mutta eipä mikään psyyken sairaus oikeuta potilastakaan nimittelemään, uhkailemaan, kiukuttelemaan tai käymään käsiksi.
:( Mietin juuri, että tuo olisi ollut ehkä mahdollinen tapa löytää parisuhde jonkun kivan ihmisen kanssa. Tosin en ole koskaan ollut tuon tyyppisessä hoidossa edes. Mistäs mä nyt löydän parisuhteen? En mistään. :_(
T. Sama