Oletko koskaan toipunut vanhempiesi erosta?

Vanhemmat eros kun olin 8 ja olen toipunut siitä erittäin hyvin. En oikeastaan edes koskaan surrut sitä. Pidän molempien "uusista" puolisoista todella paljon, enkä osaisi edes kuvitella vanhempiani enää yhdessä!

Ei ole jäänyt mitään traumoja. Myöhemmin olen ajatellut useasti että hyvä kun erosivat, en meinaa jaksaa niitä kahkoja edes erikseen. Äiti ei ole löytänyt uutta kun on niin kranttu. Isä löysi uuden jo vuoden kuluttua erosta ja uusi vaimo on todella ihana ihminen.

kuvittelina koko lapsuuteni, että isä ja äiti palaisivat yhteen ja meillä olisi taas perhe

Minusta se on aina ollut ok. En aina tosin edes muistanut isääni ja jtoenkni se vain oli itsestäänselvyys että oltiin vain äidin kanssa. Kai jotain pientä siinä sitten kävi kun tulin asialle melko tunteettomaksi, mutta ei se ole pahalta tuntunut ikinä.



Vaikeuksia oli paljon äidin uusien kumppaneiden kanssa, mutta uskon sen johtuneen musita asioista kuin tästä erosta. Olin liian läheisriippuvainen pelkuri lapsena.

tähän astisen elämäni raskain asia, josta en koskaan toivu, eikä äitini =(

Olin jo 16v kun vanhempani erosivat. Siinä vaiheessa jo ymmärsin, että kumpikaan ei voinut siinä suhteessa hyvin. Molemmat löysivät uuden elämänkumppanin aika pian. Äitini on vielä yksissä sen saman kanssa ja hän on tällä hetkellä melkein läheisempi perheenjäsen kuin isäni, vaikkakaan hän ei ole koskaan edes halunnut isän paikkaa perheessä ottaa. Isälläni näitä elämänkumppaneita on ollut useampia. Tämä nykyinen on ihan ok, edellisen kanssa oltiin välillä vähemmän hyvissä väleissä.

Hämmästelen kyllä näiden vastausten perusteella ihmisten roikkumista omien vanhempiensa parisuhteessa, jos sen rikkoutumisesta pitää olla järkyttynyt vielä vuosien jälkeen. Vanhempien parisuhde on ihan eri asia kuin jo aikuisen lapsen ja vanhemman välinen suhde.

vanhemmat erosivat, kun olin vauva ja isääni näin tämän jälkeen max kerran vuodessa, en aina sitäkään.



Olisin kyllä kaivannut elämääni ja naiseksi kasvamiseeni miehen mallia ja positiivista ja kannustavaa isäsuhdetta. (vrt. täälläkin joskus ollut keskustelu siitä, mitä huono tai puuttuva isäsuhde tekee tytön/ naisen itsetunnolle)



Mutta muuten tietysti isätön elämä tuntui ihan luonnolliselta, kun ei muusta ollut kokemustakaan.

koska eivät ole koskaan eronneet.

eroaikojen riitaisuus, äidin masennus ja katkeruus ja isän sekoilu kyllä jäivät ahdistavana aikana mieleen. Eivät jaksaneet oikein keskittyä lapsiin. Onneksi nousivat jaloilleen.isän uudesta puolisosta en tosin pitänyt, yritti tuppautua liikaa. Nyt hekin eronneet.