"Onko reilua riistää toisten unelma valitessaan lapsettomuuden?" - siis mitä?!

Vierailija kirjoitti:

Luulen, että aika moni lapseton (sellainen, joka oli asian kanssa kiikun kaakun) miettisi perheen perustamista uudemman kerran, jos...

1. Olisi 100% varmuus siitä, että isovanhemmat olisivat arjessa usein avuksi. Tietäisi, että joka viikko joku vie vauvan vaunulenkille, auttaisi laittamaan ruokaa tai veisi lapsen leikkipuistoon pariksi tunniksi, jotta vanhemmat saisivat levähtää. 

2. Taloudellisesti hyvin toimeen tulevat isovanhemmat auttaisivat lapsen kulujen kanssa. Monilla eläkeläisillä eläke on samaa luokkaa kuin kolmekymppisten palkat ovat. Sillä olisi iso merkitys, jos isovanhemmat auttaisivat ruokakassien muodossa tai kausivaatteiden ostamisessa. 

3. Isovanhemmista olisi avuksi lapsen sairastuessa/kesälomilla. Monilla vanhemmilla on työ, josta on vaikea irtautua hoitamaan sairasta lasta tai kesälomaa ei saa heinäkuulle, kun päiväkoti on kiinni. Olisi iso apu, jos isovanhemmat pystyisivät auttamaan noissa tilanteissa.

No huh huh. Isovanhemmaksi ei saa haluta, mutta sä saat haluta vanhemmiltasi osavanhemmuutta? Ihan sairasta.

Niin noh, ihan mä ymmärrän sen surun siitä ettei lastenlapsia saa. Ihan samalla tavalla heillä on oikeus sitä surra kuin tahattomasti lapsettomillakin. He ovat tahattomasti lastenlapsettomia.

Meidän kummankaan vanhemmat eivät kyselleet tai painostaneet, järki-ihmisiä kaikki. Mutta eipä ole kauniimpaa kuin omien vanhempien ja appivanhempien onnenitkut sit kun he ne lapsenlapset syliinsä saivat.

Jospa ihan kaikki antaisi tilaa toistensa tunteille ja toiveille eikä lähtisi sanomaan, että ei tollai saa tuntea.

Traumatisoituneiden ei kannata tehdä yhtäkään lasta tunnekylmään elämäänsä.

Vierailija kirjoitti:

Niin noh, ihan mä ymmärrän sen surun siitä ettei lastenlapsia saa. Ihan samalla tavalla heillä on oikeus sitä surra kuin tahattomasti lapsettomillakin. He ovat tahattomasti lastenlapsettomia.

Meidän kummankaan vanhemmat eivät kyselleet tai painostaneet, järki-ihmisiä kaikki. Mutta eipä ole kauniimpaa kuin omien vanhempien ja appivanhempien onnenitkut sit kun he ne lapsenlapset syliinsä saivat.

Jospa ihan kaikki antaisi tilaa toistensa tunteille ja toiveille eikä lähtisi sanomaan, että ei tollai saa tuntea.

Mutta niitä pettymys vinkuvonku tunteita ei pidä niille lapsille mölistä.

Mulla on yksi 18v. tyttö joka on muutaman vuoden sanonut, että ei halua lapsia ja lapset on kamalia. Kyllähän se mua surettaa jos en saa lapsenlapsia. Ei ole ollut oma valinta, että itsellä on vain yksi lapsi. Toinen saisi tulla koska vain. Mutta se on mun tyttären oma valinta saako lapsia vai ei, ei hänellä ole velvollisuutta tehdä musta isoäitiä. Saa se mua silti surettaa kuin mua saa myös surettaa se, että toista lasta ei näy ei kuulu.

Vierailija kirjoitti:

Niin noh, ihan mä ymm

ärrän sen surun siitä ettei lastenlapsia saa. Ihan samalla tavalla heillä on oikeus sitä surra kuin tahattomasti lapsettomillakin. He ovat tahattomasti lastenlapsettomia.

Meidän kummankaan vanhemmat eivät kyselleet tai painostaneet, järki-ihmisiä kaikki. Mutta eipä ole kauniimpaa kuin omien vanhempien ja appivanhempien onnenitkut sit kun he ne lapsenlapset syliinsä saivat.

Jospa ihan kaikki antaisi tilaa toistensa tunteille ja toiveille eikä lähtisi sanomaan, että ei tollai saa tuntea.

Saa siitä surullinen olla, mutta asiasta ei todellakaan tarvitse lähteä avautumaan omille lapsilleen.

Vierailija kirjoitti:

Mä olen nyt viikon itkenyt äitini kommenttia. Ei hän varmaan mitään pahaa sillä tarkoittanut, mutta osui vaan niin syvälle sellaiseen hermoon, että enpä tiedä taas miten tästä noustaan. Hän siis sanoi minulle viime viikonloppuna, että voisit sinäkin yhden tollasen vauvan tehdä (lehdessä oli siis juttua alkuvuonna kaupungissamme syntyneiden lasten määrästä). Ja päälle vielä, että kyllä me se isän kanssa hoidettaisiin ja sinä saisit tehdä työtä. Täytyy sanoa että romahdin ihan täysin kun pääsin kotiin. Tilanteeni on siis se, että olen tahtomattani yli 40- v sinkku ja en siis ole löytänyt miestä, jonka kanssa perheen perustamista olisi voinut harkita. Perheen saaminen olisi ollut suurin unelmani. Ja siihen päälle se, että olen tehnyt todella paljon töitä lähivuosina, jotta ylipäätään pystyn maksamaan yksin kaikki elämisen kulut. Ja nyt vanhempieni päässä se ilmeisesti näyttäytyy niin, että pidän työnteosta niin kovin, että sen vuoksi raahan niska ruvella ylitöitä yms. Samalla se tunne, että olen vanhemmilleni suuri pettymys tämän vuoksi niin on kyllä lamaannuttava. Olen itkenyt tätä asiaa nyt koko alkuviikon niin paljon, että viime yönä iski joku rytmihäiriökohtaus eikä se ole vieläkään helpottanut. Että kun tietäisi miten tästä taas jaksaa jatkaa elämää, kun muutenkin kyseessä on elämäni kipein asia ja tuo kommentointi vaan nosti kaiken taas pintaan. Itsetuhoinen en ole, mutta totuus on se, että en haluaisi olla elossakaan. 

Jaksamista! Kuulostaa tosi ikävältä. Kerroitko äidillesi, että lapsista kommentointi osuu arkaan paikkaan? Kannattaa puhua avoimesti jos se on mahdollista.

Vierailija kirjoitti:

Niiden lasten toiveet jää toteutumatta jotka olisivat syntyneet jos et olisi itsekkäästi päättänyt toisin.

Niitä syntyneiden lasten toiveiden toteutumisiakaan ei kukaan pysty parhaalla tahdollakaan takaamaan.

Se mikä on taattua, on suru, pettymykset, sairaudet ja kuolema. Mahdollisuus onnettomuuksiin, rikoksen uhriksi joutuminen.

Suurin kirsikka kakun päällä on, että joko hautaavat rakkaitaan, tai rakkaansa hautaavat heidät. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Siis ei ole totta! Ei ole kyllä itsekkyydellä rajaa. Boomereille ei riitä aikaiset eläkepäivät, kultapossueläkkeet, Espanjan loma-asunnot (+ kotimaiset kesämökit) ja suuret omakotitalot, pihamaat ja autot.

Vielä riittää voimia syyllistää nykyisiä 20-40 vuotiaita, jotka tuplamaistereina tekee pätkähommia ja haaveilee siitä ihka ensimmäisestä omistuskaksiosta vielä kolmenkympin reilusti paremmalla puolella. Kaiken tämän suorittamisen ja vaatimusten keskellä pitäisi vielä alkaa miettiä lisääntymistä, jotta varmistettaisiin boomereiden  onnelliset ja auvoisat eläkepäivät!

Tämä. Ja sitten jos joku erehtyy kysymään lastenhoitoapua, vastaus on, että he on omansa hoitaneet ja me lähdetään nyt Reijon kanssa Espanjaan golfaamaan, moikka.

Johon heillä on täysi oikeus.

eli pitäiskö elää muiden unelmaa?  ...ei helvutissa.

Kannattaa meidän kaikkien vanhempien ottaa raaka kauhallinen realismia jo siinä vaiheessa kun omat lapset ovat pieniä ja muistuttaa itselleen, että lapsesi eivät ole sinun vaan itsenäisiä toimijoita. Esim lapseni jälkikasvun saaminen on sellainen asia, mihin ei minulla ole osaa eikä arpaa. Voin vain muistutella itseäni, että toiveistani huolimatta pidän aikanaan mölyt mahassani koska asia ei minulle kuulu.

Myös muistuttaa itselleen sitä, että kannattaa nyt nauttia omista lapsistaan ja heidän kanssaan vietetystä ajasta. Lapsenlapset olisivat ihana juttu joskus tulevaisuudessa, mutta on hyvin mahdollista että sellaisia ei välttämättä tule. Siksi kannattaa nyt elää sitä lapsiperhe-elämää täysillä, ettei tarvitse myöhemmin yrittää elää kenenkään kautta uusiksi. Yhden lapsen vanhempana valmistaudun jo henkisesti siihen, että biologisia lapsenlapsia ei välttämättä koskaan tule, tai se on hyvin tuurista kiinni. Toivottavasti voisin aikanaan olla varaisovanhempana jollekin lapselle, jos kokisin kovaa mummokuumetta.

Salaa toivoisin saavani joskus lapsenlapsia, mutta en minä näitä toiveita edes lapsilleni kerro. Ihan älytön ajatuskin, että lapsia tehtäisiin vanhempien takia.

Jokainen tekee omat ratkaisut. Mun avovaimo haluaa lapsia, minä en. Ei tule lapsia.

Vierailija kirjoitti:

Jokainen tekee omat ratkaisut. Mun avovaimo haluaa lapsia, minä en. Ei tule lapsia.

Olethan taannut selustasi vasektomialla? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla viivästytti lasten hankintaa juuri oman äitini mankuminen lastenlasten perään. 36-vuotiaana sain ekan lapsen. Jos olis annettu rauhassa prosessoida asiaa, olisin voinut hankkia lapsen ennen 30 ikävuotta.

Juup, kaikki on taas äipän syytä!

Se oli ihan hyvä että viivästyi. Ehti tehdä muita asioita ensin. Naimisiin menin 27-vuotiaana ja saman kanssa olen naimisissa yhä.

Äitini tietää seksikäyttäytymisestäni muutenkin hyvin vähän, joten lisääntymisen l. seksikäyttäytymiseni kommentointi tuntui irvokkaalta, ellei peräti perverssiltä omalta äidiltä kuultuna. Siksi asia siirtyi noin 7 vuodella.

Vierailija kirjoitti:

Toki lapsenlapsettomuutta saa surra, mutta ei omien lasten velvollisuus ole lapsia tehdä. Kohtuutonta edes olettaa, että joku muu ryhtyy vanhemmaksi vain siksi, että itse saisi olla isovanhempi. Ja aika monella on vielä se, että mikään "bonusisovanhemmuus" tai adoptiolapsenlapsi ei kelpaisi, vaan pitäisi olla verisukua. Tuosta tulee jo olo, että tärkeää on vain se suvun jatkaminen ja lapsesta suvun piirteiden etsiminen, eikä se, millainen lapsi omana itsenään on.

Olen piirun alle 70-vuotias mummeli. Minulla on yksi lapsi, joka mahdollisesti voisi lisääntyä, mutta vaikuttaa siltä, ettei sellainen touhu häntä kiinnosta. Ymmärrän paikkani. Asia ei kuulu minulle. Nuorempana ei tullut mieleenkään, että tilanteessa eniten voisi surettaa ajatus oman elämän päättymisestä. Tuntuisi lohdulliselta tietää, että elämäni ikään kuin jatkuisi lapsenlapsessani. Epäilen, että pohjimmiltaan tästä on kyse monen muunkin ikääntyneen vanhemman kohdalla.

Miksi ihmiset kokevat olevansa niin erityisiä että haluavat että sukulinja jatkuu kuoleman jälkeen??

Tämä on aika hölmö ajatuksenakin, eli onhan tän oltavaa provo. Toki moni sekoittaa asioita keskenään. Vanhempi voi todellakin kärsiä syvästi siitä, että hänestä ei tule mummo/ukki. Tähän hänellä on täysi oikeus. Tästä ei kannata kuitenkaan niille omille lapsilleen puhua pukahtaa. Joku luotettu ystävä tai terapeutti on oikea osoite. Jos täälläkään asiasta avautuisi, alkaisi tämän ketjun kaltainen ryöpytys "todellakaan lapsia ei tehdä isovanhemmille" (mikä on toki päivänselvää). Jo pelkkä isovanhempi-ikäisen pieni äännähdys lapsenlapsitoiveen suuntaan riittää loukkaamaan joitakin. Huoh! Kaksi eri asiaa.

Vierailija kirjoitti:

Jos omat lapset eivät halua lapsia, voi käyttää hetken miettien, että onko tehnyt itse lapsia kasvattaessa jotain väärin. Ei välttämättä ole, mutta voi olla silti hyvä reflektoinnin paikka, sillä monet jäävät lapsettomaksi, koska ovat traumatisoituneet omasta lapsuudestaan. Toisaalta kyllä monet eivät vain halua lapsia ja sekin on yhtä hyvä syy.

Meillä on ollut isovanhemmilla vähän samaa asennetta, vaikka yksi lapsi tehtiinkin. Sisarukset ovat jääneet lapsettomaksi. Jatkuvaa marinaa kuinka haaveilivat laumasta lapsenlapsia, kun suurperheen elämä on niin ihanaa. Nyt saivat yhden lapsenlapsen, koska meistä lapsista kenenkään mielestä se suurperheen elämä ei ollut yhtään ihanaa.

Kiinnostavaa. Lapseni on siis traumatisoitunut omasta lapsestaan samoin kuin puolisonsa, koska kaksihan heitä siihen lapsen haluamiseen tarvitaan. Onneksi näyttävät olevan onnellisia, hyväntuulisia, menestyvät työelämässä, on kaunis koti, laaja ystäväpiiri, harrastuksia ja mitä nyt hyvään elämään voi olettaa kuuluvan. Rakastavat matkustamista eivätkä kumpikaan erityisemmin pidä lapsista. Toinen kasvoi ainoana lapsena, toisella on kaksi sisarusta.

Sopii myös minulle erinomaisen hyvin. En koe pienintäkään kaipausta tulla isovanhemmaksi. Ja vaikka tulisin, niin arjessa minusta ei välimatkan vuoksi joka tapauksessa olisi apua. Tapaisin lapsenlastani/-lapsiani ehkä muutaman kerran vuodessa.

Vierailija kirjoitti:

Miksi ihmiset kokevat olevansa niin erityisiä että haluavat että sukulinja jatkuu kuoleman jälkeen??

Siinä vaiheessa, kun oma kuolema ikääntymisen myötä konkretisoituu, elämää katsoo eri vinkkelistä kuin nuorempana. Minun kohdallani ajatus omasta kuolemastani leijui hyvin abstraktilla tasolla tuonne kuusikymppiseksi asti: tiesin, että jonakin päivänä kuolen, mutta tieto ei ollut millään tavalla läsnä arjessani. Nyt se on.

Kannattaa myös pitää mielessä, että nuorempana on vaikea kuvitella, minkälaista on olla eläkeikäinen, mutta eläkeikäinen kyllä tietää, minkälaista on olla vaikkapa kolmekymppinen.