"Onko reilua riistää toisten unelma valitessaan lapsettomuuden?" - siis mitä?!

Vierailija kirjoitti:

Toki lapsenlapsettomuutta saa surra, mutta ei omien lasten velvollisuus ole lapsia tehdä. Kohtuutonta edes olettaa, että joku muu ryhtyy vanhemmaksi vain siksi, että itse saisi olla isovanhempi. Ja aika monella on vielä se, että mikään "bonusisovanhemmuus" tai adoptiolapsenlapsi ei kelpaisi, vaan pitäisi olla verisukua. Tuosta tulee jo olo, että tärkeää on vain se suvun jatkaminen ja lapsesta suvun piirteiden etsiminen, eikä se, millainen lapsi omana itsenään on.

Jep. Mun appivanhempien suvussa 5 biologista lasta ja pysyvä avioliitto on ainoa oikea tie. Avioliiton ulkopuolella hankitut lapset, adoptiolapset ja bonuslapset on ihan turhia heille. Valitettavasti heillä suvussa kulkee vahvasti autismia ja vähä-älyisyyttä. En aio tehdä lapsia heidän pojalleen, koska omat voimavarat ei riitä autististen lasten kasvattamiseen. En tosiaan tajua, miten jotkut kokevat omaavansa niin hyvät geenit, että niitä pitää jakaa holtittomasti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Siis ei ole totta! Ei ole kyllä itsekkyydellä rajaa. Boomereille ei riitä aikaiset eläkepäivät, kultapossueläkkeet, Espanjan loma-asunnot (+ kotimaiset kesämökit) ja suuret omakotitalot, pihamaat ja autot.

Vielä riittää voimia syyllistää nykyisiä 20-40 vuotiaita, jotka tuplamaistereina tekee pätkähommia ja haaveilee siitä ihka ensimmäisestä omistuskaksiosta vielä kolmenkympin reilusti paremmalla puolella. Kaiken tämän suorittamisen ja vaatimusten keskellä pitäisi vielä alkaa miettiä lisääntymistä, jotta varmistettaisiin boomereiden  onnelliset ja auvoisat eläkepäivät!

Tämä. Ja sitten jos joku erehtyy kysymään lastenhoitoapua, vastaus on, että he on omansa hoitaneet ja me lähdetään nyt Reijon kanssa Espanjaan golfaamaan, moikka.

Näillä on oma mummorinki. "Ja siinä meiän pikku Esko ekaa kertaa pytyllä"

Jep. Saa ihan tapella, että oman lapsen alastonkuvia ei laiteta Facebookiin.

Luulen, että aika moni lapseton (sellainen, joka oli asian kanssa kiikun kaakun) miettisi perheen perustamista uudemman kerran, jos...

1. Olisi 100% varmuus siitä, että isovanhemmat olisivat arjessa usein avuksi. Tietäisi, että joka viikko joku vie vauvan vaunulenkille, auttaisi laittamaan ruokaa tai veisi lapsen leikkipuistoon pariksi tunniksi, jotta vanhemmat saisivat levähtää. 

2. Taloudellisesti hyvin toimeen tulevat isovanhemmat auttaisivat lapsen kulujen kanssa. Monilla eläkeläisillä eläke on samaa luokkaa kuin kolmekymppisten palkat ovat. Sillä olisi iso merkitys, jos isovanhemmat auttaisivat ruokakassien muodossa tai kausivaatteiden ostamisessa. 

3. Isovanhemmista olisi avuksi lapsen sairastuessa/kesälomilla. Monilla vanhemmilla on työ, josta on vaikea irtautua hoitamaan sairasta lasta tai kesälomaa ei saa heinäkuulle, kun päiväkoti on kiinni. Olisi iso apu, jos isovanhemmat pystyisivät auttamaan noissa tilanteissa.

Vierailija kirjoitti:

Tiedän aika monta tapausta, joissa terveet eläkeikään juuri ehtineet isovanhemmat ovat kinunneet lapsenlapsia ja etukäteen maalailleet, kuinka paljon auttavat sitten lapsen hoitamisessa. Kuinka on terveyttä, aikaa ja kiinnostusta olla lapsen kanssa. Sitten kun lapsi onkin syntynyt, niin vastasyntyneestä ollaan hetki tohkeissaan, mutta siihen se into laantuu ja luvattua apua ei tulekaan.

En siis laskisi sen varaan, että tuo isovanhemmaksi mankuvat oikeasti olisivat avuksi tai kiinnostuneita lapsesta. Se lapsi voi olla isovanhemmalle jotenkin "pettymys", vääränlainen temperamentiltaan tai persoonaltaan, vaikka lapsessa ei siis vikaa olisikaan, mutta kun ei ole isovanhemman kuvitelmien mukainen.

Lapsi on trofee, näyttö että juuri meidän suku jatkuu. Että on papalla mälli lentänyt. Varsinaista henkistä pääomaa ei kuitenkaan ole annettavaksi, pelkkä oleminen eli esinearvo riittää.

Pappa kertoi kuinka hän, kun poika kasvaa, menisi yhdessä tämän kanssa uimahalliin. No mentiin sitten yhdessä. Altaalla ihmeteltiin mihin pappa hävisi. Odotettiin ja odotettiin. Viimein lähdettiin pois. Pappa oli lähtenyt omia aikojaan pois, odotti kyllä hallin aulassa. Siinä oikein kulminoitui se äärimmäinen itsekkyys: oli kai ajatellut että poika on seuraa, tai jopa huolehtii hänestä. Mutta millään tavalla hänen ei tarvi ajatella muita. Huono oli minullekin, kadun vaan etten katkaissut välejä jo silloin kun muutin nuorena pois kotoa.

Vierailija kirjoitti:

Tiedän aika monta tapausta, joissa terveet eläkeikään juuri ehtineet isovanhemmat ovat kinunneet lapsenlapsia ja etukäteen maalailleet, kuinka paljon auttavat sitten lapsen hoitamisessa. Kuinka on terveyttä, aikaa ja kiinnostusta olla lapsen kanssa. Sitten kun lapsi onkin syntynyt, niin vastasyntyneestä ollaan hetki tohkeissaan, mutta siihen se into laantuu ja luvattua apua ei tulekaan.

En siis laskisi sen varaan, että tuo isovanhemmaksi mankuvat oikeasti olisivat avuksi tai kiinnostuneita lapsesta. Se lapsi voi olla isovanhemmalle jotenkin "pettymys", vääränlainen temperamentiltaan tai persoonaltaan, vaikka lapsessa ei siis vikaa olisikaan, mutta kun ei ole isovanhemman kuvitelmien mukainen.

Tämä! Aika moni näistäkin lastenlasta toivovista eivät oikeasti lopulta ole kovin aktiivisesti lapsenlapsen elämässä läsnä. Ison riskin ottaa, jos olettaa saavansa lapsen kanssa apua.

Välillä tuntuu, että ne isovanhemmat haluaa "sovittaa" sitä omaa ei niin aktiivista vanhemmuuttaan sitten niiden lastenlasten kautta.

Oma äitini on aina ollut tunnekylmä ja hän jätti meidät lapset jo varhain yksin vaikeiden tunteiden kanssa. Ei vieläkään osaa suhtautua mihinkään vaikeaan. "Anna asian olla, älä itke, se on nyt mennyttä eikä mietitä sitä" sanoo kaikkeen. Kummasti sama linja jatkuu oman lapsenlapsen kanssa, vaikka kovasti halusi lapsenlapsen. Meidän lapsi kelpaa tasan niin kauan, kun lapsi on tyytyväinen ja hyvällä tuulella. Jos lapsella tulee paha mieli, niin ei osaa ollenkaan lohduttaa eikä kohdata asiaa. Pahimmillaan hylkää lapsen yksin itkemään johonkin tai tyrkkää lapsen heti toiselle, kun ei kestä pahaa oloa. Onneksi voin itse tehdä lapsemme suhteen toisin ja todellakin lohdutetaan ja ollaan tukena. Tuleehan tuosta olo, että äidilleni lapsenlapsi on sellainen kiva juttu niin kauan, kun lapsi on "kiltisti" ja hänelle mieleen. Meille vanhemmille kyllä lapsi kelpaa ihan kaikkinensa, myös vaikeina hetkinä.

Mun vanhemmat riisti mahdollisuuden sisaruuteen! Voinko haastaa heidät oikeuteen?!

Eli uhraisi oman unelmansa miellyttääkseen jotain toista? Tuon tien päässä on hermoromahdus.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla viivästytti lasten hankintaa juuri oman äitini mankuminen lastenlasten perään. 36-vuotiaana sain ekan lapsen. Jos olis annettu rauhassa prosessoida asiaa, olisin voinut hankkia lapsen ennen 30 ikävuotta.

Juup, kaikki on taas äipän syytä!

Ottaako noin koville myöntää eläneensä juppiaikakautta? Sori, nykyään saa valita.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla viivästytti lasten hankintaa juuri oman äitini mankuminen lastenlasten perään. 36-vuotiaana sain ekan lapsen. Jos olis annettu rauhassa prosessoida asiaa, olisin voinut hankkia lapsen ennen 30 ikävuotta.

Juup, kaikki on taas äipän syytä!

Ottaako noin koville myöntää eläneensä juppiaikakautta? Sori, nykyään saa valita.

Sai ennenkin valita halusiko lapsia vai ei. Tädilläni ei ole lapsia eikä kukaan ole valittanut siitä.

Olen pitkälti sitä mieltä, että se lasten hankkiminen (tai päätös siitä) on vain lapsen vanhempien asia. Muistuttaisin silti, että vaikka he ovat halunneet lapsia, niin isovanhemmille se ei välttämättä ole toiveiden täyttymys. Siksi on ihan OK olla haluamatta lapsenlapsia, vaikka niitä saa ja lapsen hankkineiden tulee se hyväksyä ihan samalla tavalla kuin omat vanhemmat hyväksyvät lapsenlapsettomuuden.

Aivan käsittämätöntä, että tällaista edes viitsitään kirjoittaa. Ihan älyvapaa näkökulma miettiä omaan lastenhankintaansa isovanhempien tarpeiden ja halujen kautta.

Jutussa haastatellun ihmisen olisi pitänyt suoraan sanoa, että asia ei kuulu isovanhemmille eikä lässyttää tyhjänpäiväisyyksiä.

Haloo Johanna Repo! Miksi et "uskalla ottaa kantaa kysymykseen"? Onko tuo ihan tehtäviensä tasalla

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla viivästytti lasten hankintaa juuri oman äitini mankuminen lastenlasten perään. 36-vuotiaana sain ekan lapsen. Jos olis annettu rauhassa prosessoida asiaa, olisin voinut hankkia lapsen ennen 30 ikävuotta.

Juup, kaikki on taas äipän syytä!

Ottaako noin koville myöntää eläneensä juppiaikakautta? Sori, nykyään saa valita.

Sai ennenkin valita halusiko lapsia vai ei. Tädilläni ei ole lapsia eikä kukaan ole valittanut siitä.

Miksi boomerit on niin äkäisiä? Oisko ehkä siksi ettei siihen aikaan päässyt yhtä helposti steriloimaan itseään.

Vituttaa varmasti kuulla pojan kännistä heittoa käyneensä Puolassa pussien sulussa ja pistäneensä siemenet varulta jemmaan.

Tuollaiset pitäisi laittaa suoraan terapiaan. Toisten ihmisten tehtävä ei ole toteuttaa muiden unelmia.

Kukaan ei voi laskea sen varaan, että tokihan lapseni tekee minusta isovanhemman.

Kenenkään ei myöskään pitäisi laskea sen varaan, että kun teen lapsen, niin tokihan lapsen isovanhempi auttaa.

Vierailija kirjoitti:

Kukaan ei voi laskea sen varaan, että tokihan lapseni tekee minusta isovanhemman.

Kenenkään ei myöskään pitäisi laskea sen varaan, että kun teen lapsen, niin tokihan lapsen isovanhempi auttaa.

Sherlock! Tänhän takia syntyvyys laskee.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kukaan ei voi laskea sen varaan, että tokihan lapseni tekee minusta isovanhemman.

Kenenkään ei myöskään pitäisi laskea sen varaan, että kun teen lapsen, niin tokihan lapsen isovanhempi auttaa.

Sherlock! Tänhän takia syntyvyys laskee.

Siis siksikö, että lapsen saa kunnalliseen päiväkotiin viikolla, mutta ei saakaan mummolaan viikonlopuksi ja sekös on kamala kohtalo?

Mä olen nyt viikon itkenyt äitini kommenttia. Ei hän varmaan mitään pahaa sillä tarkoittanut, mutta osui vaan niin syvälle sellaiseen hermoon, että enpä tiedä taas miten tästä noustaan. Hän siis sanoi minulle viime viikonloppuna, että voisit sinäkin yhden tollasen vauvan tehdä (lehdessä oli siis juttua alkuvuonna kaupungissamme syntyneiden lasten määrästä). Ja päälle vielä, että kyllä me se isän kanssa hoidettaisiin ja sinä saisit tehdä työtä. Täytyy sanoa että romahdin ihan täysin kun pääsin kotiin. Tilanteeni on siis se, että olen tahtomattani yli 40- v sinkku ja en siis ole löytänyt miestä, jonka kanssa perheen perustamista olisi voinut harkita. Perheen saaminen olisi ollut suurin unelmani. Ja siihen päälle se, että olen tehnyt todella paljon töitä lähivuosina, jotta ylipäätään pystyn maksamaan yksin kaikki elämisen kulut. Ja nyt vanhempieni päässä se ilmeisesti näyttäytyy niin, että pidän työnteosta niin kovin, että sen vuoksi raahan niska ruvella ylitöitä yms. Samalla se tunne, että olen vanhemmilleni suuri pettymys tämän vuoksi niin on kyllä lamaannuttava. Olen itkenyt tätä asiaa nyt koko alkuviikon niin paljon, että viime yönä iski joku rytmihäiriökohtaus eikä se ole vieläkään helpottanut. Että kun tietäisi miten tästä taas jaksaa jatkaa elämää, kun muutenkin kyseessä on elämäni kipein asia ja tuo kommentointi vaan nosti kaiken taas pintaan. Itsetuhoinen en ole, mutta totuus on se, että en haluaisi olla elossakaan.