Että tällaiset isovanhemmat...

mutta älä yleistä omia kokemuksiasi.



Minä kuolisin häpeästä ja kärsisin, jos olisin niin toivoton, etten selviäisi omien lasteni hoidosta itse. Kokisin itseni täysin luuseriksi (oikeutetusti), enkä takuulla olisi onnellinen.



Nyt olen, koska olen ylpeä itsestäni, enkä mikään kiviriippa kenellekään. Meidän suvussa on kaikki muutkin olleet vahvoja naisia ja olen ylpeä, että kuulun itsekin heihin.

Heikkouksia ei saa myöntää, omin avuin on selvittävä. Sen kustannuksella kärsii sitten perheen ja lapsien hyvinvointi.

mutta loppujen lopuksi ihminen " joka voisi kuolla häpäestä" jos ei selviä yksin lasten hoitamisesta, ei taida olla kovin tasapainoinen. Onko se, että pyytää apua esimerkiksi kahdesti vuodessa jo pärjäämättömyyttä? Kerro meille pullamössöille mitkä ovat sinun standardisi, jotta voi kiinnittää ne jääkaappimagneetilla näkösälle!

Tyhmältä kuulostaa minusta.

Eikös se niin mene, että kun vanhemmilla on itsellään hyvä olla, lapsillaankin on.

Kun on päätetty pärjätä, ei myönnetä mitään ongelmia. Tasapainoisuus mitataan vasta lopullisesti kyvyssä itse solmia aikuisiällä parisuhteita ja elää parisuhteessa.

että parin viikon vauvanhoidon jälkeen juoksee äidin helmoihin, sori vaan.



Henkistä vahvuutta on se, että kasvaa ensin itse aikuiseksi ennen kuin tekee lapsia - muiden hoidettaviksi.

et mitään ennustetta. Mitkäs takeet itselläsi on?

Kuopukseni oli koliikkivauva, joka huusi 10-16 tuntia suoraa huutoa vuorokaudessa äänensä käheäksi, välillä äänettömäksi asti. Äitini tarjoutui apuun, hoiti lähinnä esikoista kotonamme 2 kk ajan ja asuikin meillä osan ajasta. vauvan ollessa 3,5 kk koliikki loppui ja tiedustelin miten voisin kiittää ja huomioida hänen panostaan. Kerroin äidilleni, että ilman hänen apuaan olisin varmaan joutunut psykiatriseen hoitoon. Äitini vakuutti, ettei mitään " lahjoja" kaivannut. Kolme vuotta myöhemmin kuulin siskoltani, että äiti luonnehti tapahtunutta aikana, jolloin sai piikana rehkiä minkä kerkesi eikä kiitosta saanut. Tosi paha mielihän siitä tuli..

Tunnustan oman rajallisuuteni ja pyydän toisinaan apua läheisiltä vanhemmiltani ennalta ehkäisevästi. En mainosta pärjääväni kaikessa - tähän mennessä olen onneksi pärjännyt ja ollut onnellinen, mutta kaikkea voi tapahtua. Olen optimisti ja positiivinen ihminen, enkä maalaa lapsilleni pelottavia tulevaisuudenkuvia, mutta he tietävät, että meidän perheellä on rakastava ja välittävä turvaverkko.



Niskavuorelaisuus ei ole tasapainoisuutta, jota haluaisin välittää lapsilleni.

on se, että heikkoutta ja väsymystä ei voi myöntää. On epänormaalia, että monta viikkoa valvonut ihminen ei olisi riekaleina. SAIRASTA.



Tämä viileys ja kyynisyys, joka joidenkin kirjoittajien ajatuksista paistaa, on sairasta. Terve ihminen kykenee asettumaan toisen asemaan.



Meilläkin on ollut koliikkivauva, ja lapset eivät ole koskaan olleet yökylässä. Jos minulla olisi apua, ottaisin sen ilomielin vastaan.



Täällä palstailee joukko ihmisiä, jotka eivät koskaan pysty näkemään kuin oman kantansa asiaan oikeana. . Nämä ovat ihmisiä, jotka haukkuvat selän takana kaikkia. naama on nyrpeä ja etusormi aina ojossa. Osalla ihmisistä vain henkiset resurssit eivät riitä ajatteluun. Tällaiset ihmiset ovat ikävää seuraa.

ja antaa omia pärjäämisen teesejään muille käyttöön. Mihin se bessewisser nyt katosi?

En varmasti aina ja kaikille olekaan. Tähän ikään mennessä olen sen oppinut. Näen itsessäni myös heikkouksia ja ikäviäkin puolia. Vaikka teitysti itse olen sitä mieltä, että hyviä on enemmän. : ))))



Ap, kyllä kuulostavat itsekkäiltä tiedän mummot!Syystäkin olet tuohtunut.

Ei kai auttamisen kriteerinä tarvitse olla se, selviääkö toinen ilman apua?

Mitä on " selviäminen" ?



Ja avun ei tarvitse aina olla sitä mitä toinen ehdottaa, jos se ei tunnu oikealta vaihtoehdota tai ei jaksa. Esim. jos itse en jaksaisi voinniltani auttaa, ja rahaa olisin, maksaisin lapselleni hoitoapua. Ehkä keskustelisin siitä, onko vauvalle hyväksi olla poissa kotoa ja kysyisin voinko tulla kotiin auttamaan jne. Apua voi myös olla se, että miettii yhdessä vaihtoehtoja selvitä vaikeista tilanteista.

auttaa esikoisen hoidossa jopa mieheni oma mummo jolla ikää 79.v ja jaksaa olla pihalla 3 v-esikoisen kanssa ja jopa autttaa meitä kodin siivouksessa kun nyt on rv 38 meneillään ja olen tosi väsynyt ja ison mahan kanssa ei paljoo jaksa tehä ja mies paljon töissä niin tämä mummo jaksaa :) Ja vieläpä itse vaatii saada auttaa...

Tai syöttää kaverin yksivuotiaan että kaveri saa kerrankin vaan istua ruokapöydässä ja södä itse rauhassa. Ja voin ottaa hoitoon lapsen joka heräilee öisin, että äiti saa nukuttua koko yön putkeen. Ja varmasti noissakin tilanteissa se apu ei ole millään tavalla välttämätöntä vaan elämää helpottavaa.

Jos joku olisi tarjoutunut tai suotunut hoitamaan mun lasta vauva-aikana, olisin ollut ikionnellinen, ketään muuta vain ei löytynyt kun mun vanhemmat jotka asuivat parinsadan kilometrin päässä. Eli juuri silloin kun vauva oli hankalimmillaan ja apua olisi eniten tarvittu, sinne ei voinut mennä koska kolmen tunnin ambulanssimatka sairaalaan oli liian pitkä. Joten me pärjättiin itsekin. Eikä se tarkoita että apu ei olisi ollut hyödyksi.

Vierailija:

Ei kai auttamisen kriteerinä tarvitse olla se, selviääkö toinen ilman apua?

Mitä on " selviäminen" ?

mun äiti ainakin tulee hoitaan ilman pyyntöäkin melkeen pitää lähettää se pois että saa olla välillä rauhassa...

Minusta siinäkään ei ole mitään pahaa, että tässäkin ketjussa on äitejä, jotka kertovat selvinneensä koliikkivauvan kanssa ilman mitään apujakin. Niin selvisin minäkin. Minusta tällaisten asioiden kertominen on paremminkin KANNUSTAVAA ap:lle - kyllä siitä selviää, vaikka kamalaa onkin! Tsemppiä!

eikös tässä ollut kyse vanhempien jaksamisesta eikä lasten " hoidattamisesta isovanhemmilla" ? Apua PITÄÄ uskaltaa pyytää silloin kun tarvitsee! Kummallista minusta ettei oma äiti halunnut auttaa väsynyttä tytärtään. Toivottavasti ap sai apua muualta, jotta sai levättyä ja voimia takaisin. Lapsen parhaaksi se on!

miksi kysyt unovajeeseen apua isovanhemmilta?

lapsen isän kanssa sovitte nukkumisista!