Kateellinen muiden lasten menestyksestä

Se, että häpeät lastasi on todennäkösesti vaikuttanut lapseen (en usko, että lastaan häpeävä on ollut tunnetaitojen tasolla kovin onnistunut kasvattaja) ja voi olla yksi syy ettei niitä "hienoja" koulutuksia ole saatu. 

Minä ymmärrän ap:ta. Minulla on näitä lapsia 2 kpl. Itse olen opettaja.

Ajattelen, että meillä kaikilla on oma polkumme.

Ole huoleti. Lapsesi vielä etsii suuntaansa. Mun lapsi oli samanlainen. Aloitti opiskelut, mutta keskeytti kun ei ala enään kiinnostanutkaan. Oli töissä joitakin vuosia, ja mietti mitä haluaa tehdä. Nyt päälle 20-vuotiaana löytyi oma ura, ja opinnot. Nyt on tyytyväinen.

Vierailija kirjoitti:

Olen korkeakoulutettu ja ammattikoulun käynyt siskoni tienaa enemmän kuin minä. Voi sitä menestyä ilman koulujakin. 

Ammatuikoulu on hyvä koulu, kunhan löytää oikean alansa.

Ammattikoulun käyneestä ei voi sanoa "menestyy ilman koulujakin" - apn lapsi sitävastoin, on tällä hetkellä koulupudokas. Hän voi olla tällä hetkellä tyytyväinen Lidlin kassana (tai mitä työtä tekeekään) mutta hänen soisi ymmärtävän, ett ilman koulutusta hänellä ei tule olemaan mitään mahdollisuuksia valita elämälleen muuta suuntaa (no ok, ehkä joku suurperheen lähiömutsi) - koulutus antaa konkreettisen työkalun tehdä elämästään sen näköistä kuin haluaa. Antaa paremman mahdollisuuden mihin ja miten sen 8+h/pvä käyttää ansaitakseen itselleen ja ehkä perheelleenkin elannon.

Ollaanpa rehellisiä; kyllähän suurin osa meistä vanhemmista...olemme iloisia/ ylpeitä, kun lapsemme haluaa menestyä ja pärjätä elämässään.

Tietenkään ei ole minun tai mieheni ansioita, (toki on kannustettu/ avustettu rahallisesti jne.) että lapsemme on halunnut kehittää itseään/ mennä eteenpäin elämässään jne. Nyt hänellä on hyvä työpaikka ja hyvä palkkakin. Hänellä riittää edelleen kunnianhimoa ja halua oppia uutta ; ",ikäkään kun ei vielä paina." Ihmiset ovat erilaisia; annetaan kuitenkaan "ansaittu arvo" myös niille nuorille, jotka haluavat kouluttautua mahd. pitkälle, tähdätä johonkin heitä kiinnostavan ammattiin/ virkaan jne .

Ei lapsistaan saa kaltaisiaan. Olin itse hyvä ja huippuahkera koulussa ja melko hyvä myös urheiluharrastuksissa ja omille olen tuputtanut samaa polkua.

Keskiverto-oppilaita ja harrastetason urheilijoita kaikki ovat sparrauksesta huolimatta. Mihin lie tyydyttävillä koulutodistuksillaan menevät, olen jo luovuttanut että kenestäkään ei tule superlahjakasta missään numeroin, pistein tai tuloksin arvoidussa asiassa mutta en heitä todellakaan häpeä ja olen ylpeä kun he ovat muuten luonteeltaan ja sosiaalisilta taidoiltaan minua valovuoden edellä. Enkä enää edes kadehdi muiden lapsia.

Ap. Ei kaikille sovi sama polku. Minäkin olen kulkenut vähän erilaista tietä. Etenin urallakin johtavaan asemaan. Viime aikoina olen herännyt ajatukseen, että Jumala rakastaa kaikkia ihmisiä. Niin myös sinua ja sinun tytärtäsi. Rakkaus ilman ehtoja on tärkeintä maailmassa.

Vierailija kirjoitti:

Ollaanpa rehellisiä; kyllähän suurin osa meistä vanhemmista...olemme iloisia/ ylpeitä, kun lapsemme haluaa menestyä ja pärjätä elämässään.

Tietenkään ei ole minun tai mieheni ansioita, (toki on kannustettu/ avustettu rahallisesti jne.) että lapsemme on halunnut kehittää itseään/ mennä eteenpäin elämässään jne. Nyt hänellä on hyvä työpaikka ja hyvä palkkakin. Hänellä riittää edelleen kunnianhimoa ja halua oppia uutta ; ",ikäkään kun ei vielä paina." Ihmiset ovat erilaisia; annetaan kuitenkaan "ansaittu arvo" myös niille nuorille, jotka haluavat kouluttautua mahd. pitkälle, tähdätä johonkin heitä kiinnostavan ammattiin/ virkaan jne .

Me olemme sanoneet lapsillemme, että ei ole väliä mitä tekee, kunhan valitsee jonkun ammatin mihin suuntaan "haluaa" ja tavoittelee sitä. Onnellinen puutarhuri on paljon parempi kuin onneton kirurgi.

Mutta olemme myös jutelleet paljon siitä, miten paljon vapautta elämään koulutus tuo, ihan jopa siitä alkaen, että aika isossa osassa töistä se on joku ihan muu kuin sinä itse joka päättää työajat. Jos ei halua mennä tehtaan kellon mukaan, ei kannata hakeutua tehtaaseen töihin.

Mutta olemme myös opettaneet lapsiamme haastamaan itseänsä ja sitä minkälaisten ihmisten kanssa halua töitä tehdä (ja käytännössä ison osan elämästään viettää) - varsinkin oma poika, jolla oli vähän hikaritaipumusta, ei voinut sietää osaa koulun mopojengistä. No "haluatko päätyä niitten kanssa samaan työpaikkaan?" Jos ei halua, kannattaa tuon lähiamiksen sijaan mennä lukioon. Jne.

Ehkä lapsesi ei usko että hänestä on nyt tällä hetkellä noihin asioihin. Olet voinut tuolla ajatusmaailmallasi vaikuttaa itsekin tähän, ihan huomaamattasi. Kaikkeista pahimpia virheitä mitä vanhempi voi tehdä, on alkaa vertailla lastaan muihin. Se varmana huokuu sinusta läpi, ellet ole jo asiaa suoraan lapselle ilmaissutkin. Minunkin vanhemmat miettivät minulle ääneen teininä, miksi muiden lapset kantavat kotiin yleisurheilumitaleja ja muita pokaaleja, ja minä en osaa mitään. Ainakin suuri osasyy siihen oli, ettei minua ikinä lapsena kannustettu/tuettu harrastamaan yhtään mitään, missä olisi jonkin sortin taitoja voinut kilpailuja varten kehittää kirjoituksesi kyllä nosti niskakarvat pystyyn.

Itsellä kadehtiminen loppui siinä kohtaa, kun samalla paikkakunnalla asuvan "statusperheen" nuori päätti lähteä oman käden kautta. Hän opiskeli top 3 vaikeapääsyisintä alaa yliopistossa, oli rahaa ja ulos päin näkyvää menestystä. Ne eivät kuitenkaan ole onnellisuuden saatika terveen mielen tae.

Minun tyttäreni eivät ehkä ole elämässään menestyneitä, jos mitataan koulutuksessa ja mammonassa, mutta sen sijaan heillä on peruspalikat kunnossa: terveys, rakkaus ja onni. Sitä paitsi, tärkeintä on tehdä sitä mikä itseä aidosti kiinnostaa eikä antaa ulkoisten tekijöiden ohjailla liikaa. Toinen tyttäristäni on eläintenhoitaja; palkka on kehno, mutta työ hänelle mieluisaa. Toisella taasen pohjalla pelkkä yo-tutkinto, mutta tekee muotiliikkeessä töitä ja nauttii siitä. Jos myöhemmin innostuu, noilla taustoilla voi varmasti hakea jatkokoulutuksiinkin. Mutta ei liikaa paineita.

Järkyttävä ketju. Melkein 50 viestiä ja vain yksi ymmärtää mitä aloittaja kokee ja tarkoittaa.

Ap, on täysin Ok että sinua surettaa ja huolestuttaa.

Itselläni on kaksi täysi-ikäistä lasta, molemmilla vielä opinnot kesken. Yritän peittää sitä tuttavilta mutta hiljaa mielessäni olen aina iloinen ja tyytyväinen kun lasten elämä etenee. Pohdin että samalla se on sitä että olen itse onnistunut. En tee mitään Facebook-päivityksiä tms lasten saavutuksista mutta iloitsen salaa suuresti.

Surettaa ap:n puolesta kun hän ei saa kokea samaa iloa yhtä monesta asiasta kuin minä.

Ja ihmetyttää ettei palstalaisilta siitä myötätuntoa aloittajaa kohtaan. Ap ei pyytänyt neuvoja vaan empatiaa.

Ap, et ole yksin tunteesi kanssa vaikka joskus siltä tuntuu.

Ymmärrän ap ihan täysin. Lähes jokainen vanhempi on huolissaan lapsensa tulevaisuudesta. Ja tietenkin toivoo että voisi juhlia tiettyjä yleisiä rajapylkkejä, kuten vaikka juuri lukion päättäminen ja niin edelleen.

Mutta nykyään ei ole kuin ennen, kaikki muuttuu vauhdilla ja opiskelukin on muokkautumassa niin että ihmiset yhä useammin käyvät koulunsa katkoittain (mielestäni hyvä) ja tekevät töitä siinä välissä, tai vaihtavat ammattia kokonaan. On oikeastaan ihan hullua että noin kahdeksantoistavuotiaana pitäisi tietää mihin ihan varmasti elämänsä suuntaa ja asettautua urapolulle kuin juna. Tämä on mielestäni ummehtunut idea. Vaikuttaa siltä että tyttäresi pärjäilee ihan hienosti ja ainakin tietää mitä ei halua.

Sikäli ymmärrän ap:ta, että koin vähän samanlaisia tuntemuksia kun esikoinen aloitti koulun. Muut hehkutti kun lapset sai stipendejä ym ja meidän ei pärjännyt sitten alkuunkaan. Sittemmin kuopuskin aloitti koulun ja hänellä sitten taas koulu sujunut alusta asti hienosti, toi niitä stipendejäkin kotiin. Mutta aika nopeasti ymmärsin, ettei se koulumenestys ole kuitenkaan tärkeintä. Oikeasti. Elämässä on paljon muitakin tärkeitä arvoja, ja joillakin on sitten tosi paljon muita vahvuuksia kun opinnoissa menestyminen.

Eli ap, vaikka juuri nyt vähän harmittaakin, niin mitä sitten. Opiskeluja ehtii hoitamaan hyvin myöhemminkin. Jos lapsi muuten hoitaa asiansa mallikkaasti, niin minusta asiat on silloin erinomaisesti.

Esikoiselle koulumkäynti ja oppiminen on aina ollut helppoa. Valmistui Ressusta ja pääsi suoraan pisteillä yliopistoon, juuri omalle alalleen. Keskimmäinen on enemmän keskittynyt taiteeseen. Valmustui ilmaisupainotteisesta lukiosta huonoin paperein. Opiskeluhaaveet ovat hänellä epärealistiset ja lukion jälkeen on tehnyt töitä. Vähän kannan huolta hänen valinnoistaan, mutta luotan, että hänkin polkunsa löytää ja tietysti tuen kaikin voimin. Kuopus vielä yläkoulussa. Hänellä ihan riittää älyä, mutta motivaatio itse tekemiseen on vasta löytymässä. Onneksi tässä on vielä aikaa.

Tyttäresi on vielä todella nuori, hän ehtii vielä saada opiskelupaikan myöhemminkin, jos haluaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen korkeakoulutettu ja ammattikoulun käynyt siskoni tienaa enemmän kuin minä. Voi sitä menestyä ilman koulujakin. 

Ammatuikoulu on hyvä koulu, kunhan löytää oikean alansa.

Ammattikoulun käyneestä ei voi sanoa "menestyy ilman koulujakin" - apn lapsi sitävastoin, on tällä hetkellä koulupudokas. Hän voi olla tällä hetkellä tyytyväinen Lidlin kassana (tai mitä työtä tekeekään) mutta hänen soisi ymmärtävän, ett ilman koulutusta hänellä ei tule olemaan mitään mahdollisuuksia valita elämälleen muuta suuntaa (no ok, ehkä joku suurperheen lähiömutsi) - koulutus antaa konkreettisen työkalun tehdä elämästään sen näköistä kuin haluaa. Antaa paremman mahdollisuuden mihin ja miten sen 8+h/pvä käyttää ansaitakseen itselleen ja ehkä perheelleenkin elannon.

Tällä palstalla on ollut monta ketjua siitä kuinka ihmiset ovat kouluttautuneet useita vuosia suoraan työttömiksi. Useat kouluttautuvat siksi että ajattelevat että niin kuuluu tehdä, ei siksi että ovat varsinaisesti kiinnostuneita jostain alasta.

Jos täyttää päivänsä jollain mielekkäällä hommalla, on onnistunut, koulutuksesta ja palkasta riippumatta. Kannattaa ajatella miten viettäisi päivänsä jos rahaa ei tarvittaisi ollenkaan, siitä saa jo suuntaa.

Suomi ja iänikuiset yo juhlat.. perhe, lapset, volvo ja koira. 

Kui monta kertaa tää tarina pitää toistua ja toistua ja toistua? Loputon suorittamisen kehä jossa ei ole tilaa omille ajatuksille ja toiveille. Niin moni rääkkää itseänsä tuolla korkeakoulumaailmassa. Nämä ovat pieniä asioita loppujen lopuksi. Se on pieni asia elämässä valmistutko lääkäriksi vai et.

Vierailija kirjoitti:

Ollaanpa rehellisiä; kyllähän suurin osa meistä vanhemmista...olemme iloisia/ ylpeitä, kun lapsemme haluaa menestyä ja pärjätä elämässään.

Tietenkään ei ole minun tai mieheni ansioita, (toki on kannustettu/ avustettu rahallisesti jne.) että lapsemme on halunnut kehittää itseään/ mennä eteenpäin elämässään jne. Nyt hänellä on hyvä työpaikka ja hyvä palkkakin. Hänellä riittää edelleen kunnianhimoa ja halua oppia uutta ; ",ikäkään kun ei vielä paina." Ihmiset ovat erilaisia; annetaan kuitenkaan "ansaittu arvo" myös niille nuorille, jotka haluavat kouluttautua mahd. pitkälle, tähdätä johonkin heitä kiinnostavan ammattiin/ virkaan jne .

Juttu on se että kaikki ei voi olla di tai lääkäri.

Entisaikaan tosi harva oli. Nyt kaikkien pitäisi olla. Tai muuten vanhemmat tuntee häpeää ka ahdistuu. Ja nuoret tuntee häpeää ja.. haluatko että jatkan?

Miksi ammatti määrittää ihmisen? Avustavia töitä oikeasti tarvittaisiin enemmän, ja terveitä urapolkuja niille. Koska tulemme olemaan palveluyhteiskunta.

Omalla äidilläni oli juuri tuollainen asenne. En tiedä miten avoin olet tästä lapsellesi, mutta oma äitini kertoi tuollaiset ajatuksensa minulle hyvin suoraan. Lukion kävin loppuun, mutta hänelle oli suuri ongelma että en hakenut heti jatko-opintoihin ja tein hanttihommia (joilla elätin itseni). Suosittelisin muistamaan, että lapsesi on itsenäinen kokonaisuus ja elämä, ei sinun itsetunnon jatke. 

Itseänikään ei opiskenlut kiinnostanut nuorena, vaan samoin ns. muut jutut. Nykyään olen Suomen oloissa ainutlaatuisessa asiantuntijatyössä, välit äitiin on ollut valitettavasti poikki 10 vuotta.

Kommentit täällä arvasi, mutta tuokin tunne sinulla on aivan normaali. Äitiyteen kuuluu jos jonkinlaista ikävää ja häpeällistä tunnetta, jota ei edes itse haluaisi tuntea.

Myönnän, että itsekin koen toisinaan kateutta ja, niin hirveää kuin se on ääneen sanoa, jopa vihaa, kun jotkut toiset lapset aina vaan saa erityispalkintoja ja mainintoja, eikä omani koskaan. Silti rakastan heitä äärettömän paljon ja olen heistä ylpeä joka päivä. Kannustan heitä niissä valinnoissa jotka itse ovat elämäänsä valinneet.

Olen miettinyt, että nämä voimakkaat tunteet johtuvat siitä, että itse olin näkymätön lapsi. En saanut harrastaa enkä koskaan voittanut mitään. Muistan miten haaveilin siitä, että olisin hyvä juoksukilpailussa ja muut ihailisivat minua. Hymytyttö ja poikapatsaiden jako tuntui aina todella pahalta, se en ole taaskaan minä vaan joku muu.