Kateellinen muiden lasten menestyksestä

Vanhempana tosiaan kantaa huolta nuoren elämästä, mutta ei se korkea koulutus ja hyvä palkka ole se onnellisuuden tae. Joskus se koulutus ja kovat tavoitteet voivat vaan aiheuttaa henkisiä ongelmia. Kuitenkin sitä toivoisi että lapset löytäisivät omat paikkansa ja opiskelisivat heille sopivaa alaa. Silti itse toivoisin, että nuori opiskelee, oli se sitten ammattikoulu tai yliopisto. Ilman koulutusta elämä voi olla kuitenkin turhan hankalaa.

Toisaalta vaikea ymmärtää toisten lasten pärjäämisen kadehtimista tai vertaamista omaan lapseen. Eikö se ole tärkeintä, että se oma lapsi löytää itselleen sen oman polun. Ei se ole tavoite tai edes tarpeenkaan, että kaikki olisi valtavan arvostetussa ammatissa. Koulutus ja työ on yksi elämän peruspalikka, mutta ihminen tarvitsee paljon muutakin. Itse toivoisin, että omilla lapsillani oli kokonaisuudessaan elämä hallinnassa ja sopiva juuri hänelle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Musta on hieni juttu että lapsellasi on töitä ja hoitaa asiansa. Siitä moni vain haaveilee.

Kyllä yliopiston käyneetkin voi syrjäytyä ja jäädä työttömäksi

Todellakin! Sanoisin, että ap:n tytär on ihan ikäluokkansa eliittiä, jos hänellä on työpaikka ja raha-asiat ovat kunnossa.

Isolla osalla tuoreita ylioppilaita on työpaikka ja raha-asiat kunnossa, he vain jatkavat syksyllä opiskelemaan. Sekö on sinusta huono asia?

No jos haluat väkisin väärinymmärtää - jonkunhan aina täytyy.

Vierailija kirjoitti:

Järkyttävä ketju. Melkein 50 viestiä ja vain yksi ymmärtää mitä aloittaja kokee ja tarkoittaa.

Ap, on täysin Ok että sinua surettaa ja huolestuttaa.

Itselläni on kaksi täysi-ikäistä lasta, molemmilla vielä opinnot kesken. Yritän peittää sitä tuttavilta mutta hiljaa mielessäni olen aina iloinen ja tyytyväinen kun lasten elämä etenee. Pohdin että samalla se on sitä että olen itse onnistunut. En tee mitään Facebook-päivityksiä tms lasten saavutuksista mutta iloitsen salaa suuresti.

Surettaa ap:n puolesta kun hän ei saa kokea samaa iloa yhtä monesta asiasta kuin minä.

Ja ihmetyttää ettei palstalaisilta siitä myötätuntoa aloittajaa kohtaan. Ap ei pyytänyt neuvoja vaan empatiaa.

Ap, et ole yksin tunteesi kanssa vaikka joskus siltä tuntuu.

Mitä ihan tarkkaan halusit sanoa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla harmittaa kuulla tämmösestä. Jätin koulut kesken (kaksoistutkinto) ku täytin 18. Oon sitä mieltä että tuo oli omalta osalta paras ratkaisu. Se mikä tuosta teki vaikean oli läheisten suhtautuminen. En haluais pahoittaa toisten mieltä omilla valinnoilla, mutta jos toinen vaihtoehto on tehdä asioita jotka ei tunnu itelle oikeilta ja pitää muut tyytyväisinä, niin valitsen ekan. Jokainen voi kuitenkin vaikuttaa omiin tunteisiinsa, esimerkiksi pettymyksen käsitteleminen on jokaisen oma asia. Ei siittä sillä pääse, että toinen ihminen tai maailma muokkautuis sen tunteen mukaan, vaan se kuuluu tuntea ja hyväksyä, jonka jälkeen siitä voi päästää irti.

Mutta kerro nyt ihmeessä enemmän. Mitä teit sen jälkeen? Miten vanha nyt olet? Mitä aiot "tehdä isona"? Oletko itsenäinen aikuinen joka ihan itse ansaitsee elantonsa Kelasta? Onko tullut perhe perustettua? Minkälaisen tyypin kanssa? Jne.

Luulen että äiti pelkää lapsensa katuvan "nuoruuden lyhyellä elämänkokemuksella" tehtyä varsin isoa valintaa. Yleensä kun äidit tuppaavat toivomaan lapsensa parasta, mikä se sitten onkaan. Koulujen ihan vain kesken jättäminen harvemmin on.

Miksi haluaisit viedä huomion itse kommentista kommentin kirjoittajaan?

No tapansa kullakin. Meilläkin on juhlittu ja ihan onnellisena ylioppilasta, joka kirjoitti kauniisti sanottuna huonot paperit ja sitten kyllä aikanaan lähti opiskelemaan ammattikorkeakouluun pääsykokeiden kautta. Samoin on juhlittu toista ylioppilasta, joka kirjoitti vuorostaan hyvät paperit ja pääsi suoraan yliopistoon. Onnellinen olen, että saivat kirjoitettua ja löysivät sopivat opiskelupaikat.

Tuo AMKssa oleva myönsi suoraan, ettei edes halua yliopistoon kun ei jaksa lukea niin paljon. Hän olisi varmastikin onnettomampi siellä kuin nyt opinnoissaan AMK tasolla. Toisaalta ihan hyvin olisi voinut opiskella ammattikoulussakin ja olisimme tyytyväisiä, mutta hän itse halusi lukioon, vaikka ehdotimme muuta.

Tuo yliopistossa opiskeleva on sitten onnellinen ja sopii sinne.

Me olemme onnellisi jälkikasvumme puolesta.

Vierailija kirjoitti:

Meillä mies opetti lapselle, että lapsi elää/opiskelee ITSEÄÄN varten, ei meitä varten.

Helppoa vanhempien sanoa: "Tee, mitä haluat!" Entäpä, jos se samainen lapsi tulee myöhemmin sanomaan: " Miksi et vähän kannustanut, yrittänyt näyttää suuntaa!?" Tässä olen- "tyhjän päällä!"

Tottakai lapsi elää itseään varten, mutta en usko, että on ains pahaksikaan, jos/ kun yritämme häntä myöskin auttaa, kun on kysymyksessä mahd. opiskelujen aloittaminen/ omaan elämään suuntautuminen.

Molemmissa elämäntavoissa on puolensa? Sitä ei vain näe, kun elää vain toista. Ne nurjat puolet koulutetuissa piireissä voi olla aika isoja. Ainakin minä olin onnellinen ylioppilas, mutta maailman salat selvisivät vasta valmistuessa. En tiedä, mitä sitten tekisi. Olisinpa vielä edes 5v nuorempi, niin olisi helpompaa aloittaa elämä, kun opinnoissa kesti.

Vierailija kirjoitti:

Vanhempana tosiaan kantaa huolta nuoren elämästä, mutta ei se korkea koulutus ja hyvä palkka ole se onnellisuuden tae. Joskus se koulutus ja kovat tavoitteet voivat vaan aiheuttaa henkisiä ongelmia. Kuitenkin sitä toivoisi että lapset löytäisivät omat paikkansa ja opiskelisivat heille sopivaa alaa. Silti itse toivoisin, että nuori opiskelee, oli se sitten ammattikoulu tai yliopisto. Ilman koulutusta elämä voi olla kuitenkin turhan hankalaa.

Toisaalta vaikea ymmärtää toisten lasten pärjäämisen kadehtimista tai vertaamista omaan lapseen. Eikö se ole tärkeintä, että se oma lapsi löytää itselleen sen oman polun. Ei se ole tavoite tai edes tarpeenkaan, että kaikki olisi valtavan arvostetussa ammatissa. Koulutus ja työ on yksi elämän peruspalikka, mutta ihminen tarvitsee paljon muutakin. Itse toivoisin, että omilla lapsillani oli kokonaisuudessaan elämä hallinnassa ja sopiva juuri hänelle.

Toisaalta henkisiä ongelmia on helpompi käsitellä, kun elää toimeentulotuella ja köyhyydessä. Turha kouluttautua ja tehdä töitä, koska todennäköisyys ahdistukseen ja masennukseen on aivan käsinkosketeltava ja todennäköinen. Kouluttamaton köyhä on aina onnellisempi kuin se, joka on opiskellut.

Vierailija kirjoitti:

Itsellä kadehtiminen loppui siinä kohtaa, kun samalla paikkakunnalla asuvan "statusperheen" nuori päätti lähteä oman käden kautta. Hän opiskeli top 3 vaikeapääsyisintä alaa yliopistossa, oli rahaa ja ulos päin näkyvää menestystä. Ne eivät kuitenkaan ole onnellisuuden saatika terveen mielen tae.

Minun tyttäreni eivät ehkä ole elämässään menestyneitä, jos mitataan koulutuksessa ja mammonassa, mutta sen sijaan heillä on peruspalikat kunnossa: terveys, rakkaus ja onni. Sitä paitsi, tärkeintä on tehdä sitä mikä itseä aidosti kiinnostaa eikä antaa ulkoisten tekijöiden ohjailla liikaa. Toinen tyttäristäni on eläintenhoitaja; palkka on kehno, mutta työ hänelle mieluisaa. Toisella taasen pohjalla pelkkä yo-tutkinto, mutta tekee muotiliikkeessä töitä ja nauttii siitä. Jos myöhemmin innostuu, noilla taustoilla voi varmasti hakea jatkokoulutuksiinkin. Mutta ei liikaa paineita.

Entä jos joku hulttioperheen lapsi olisi lähtenyt oman käden kautta, olisitko kannustanut lapsiasi opiskelemaan, koska kaikesta päätellen se olisi pelastanut itsetuhoisilta ajatuksilta?

Mitäs, jos äitinä itse jatkat opiskeluja niin ei tarvitse elää lapsen kautta. Jokaisella on oikeus elää oma elämänsä niinkuin haluaa. Ja opiskelu into voi herätä, kun jokusen vuoden tekee hanttihommia.