Miten rakentaa uusi itsetunto ja identiteetti, kun krooniset sairaudet ovat vieneet kaiken, mille on itsensä rakentanut?

Tässä on sekin ongelma, että ennen olen selvinnyt elämässä keskittymällä siihen, missä olen hyvä. Niitä asioita on ollut tarpeeksi, että olen pystynyt kompensoimaan heikkouksiani joutumatta varsinaisesti kehittämään niin (nykyäänhän on tutkimus käsittääkseni osoittanut että näin kannattaakin tehdä, koska vahvuuksiin keskittymällä sinusta voi hyvässä lykyssä tulla huippu niissä asioissa, heikkouksiin keskittymällä saat sen heikkouden ehkä keskitasolle, mutta vahvuus jää kehittämättä.)

Strategia toimi äärettömän hyvin siihen saakka, että vahvuuteni hävisivät. Nyt jäljellä on heikkouksia ja vähän vähemmän heikkoja ominaisuuksia, enkä tiedä miten tällaisella paletilla ylipäänsä pärjää elämässä. Miten ihan oikeasti voi pärjätä, jos ei ole hyvä missään? Minä en enää ole. Kaikki mitä teen, on muuttunut surkeaksi rääpimiseksi, koska muisti ja keskittymiskyky.

-ap-

Ajan kanssa. Pelkkään hyväksymiseen meni mulla noin kaksi vuotta per diagnoosi (3 kpl), ja tarkoitan vasta sitä pintaraapaisua, jossa ensin lakkaa vertaamasta itseään siihen mitä muut samanikäiset ovat, ja sitten siihen, mitä itse ennen oli.

Jos sinulle käy kuten minulle, päädyt kauas keskivertotiestä, ja se itsetunto tulee juuri siitä, että on vapaa odotuksista ja sosiaalisista paineista. Kokemus ja se mankeli, jonka läpi joudut menemään, heilauttaa oman arvomaailman sellaiseen asentoon, mikä ei välttämättä täsmääkään siihen, mitä maailma odottaa. Ja silti voi saada jotain parempaa tilalle, eivätkä pienet laineet enää venettä keikuta.

Mikä tahansa voidaan ottaa pois keneltä tahansa, milloin tahansa, mitään takeita mistään ei ole. Silti näkisin, että avain onnellisuuteen on katkeroitumisen välttäminen. Se mennyt ei enää palaa, joka päivä mennään uutta kohti.

Ensinnäkin, voit edelleen yrittää olla

- mukava ihminen

- avulias ihminen

- hyödyllinen ihminen

-tyytyväinen ja elämästä nauttiva ihminen

Siinä on asioita, joista voi olla ylpeä, jos onnistuu edes jossain määrin - kukaan tuskin kaikessa onnistuu. Tästä on olemassa klassikkotyttökirja Katyn Toimet (Susan Coolidge, orig 1891)

Sitäpaitsi voit edelleen pitää itseäsi oppivana ihmisenä, vaikket ehkä olekaan nopeimmin ja helpoimmin oppiva joukostasi. Ei itsetunto ole kilpailu. Se on nimenomaan itsensä tuntemista ja sen ymmärtämistä, millainen on ja miten voi tulla enemmän sellaiseksi kuin haluaisi. Se on joksikin tulemista, ei jonain olemista.

Jos olet sitkeä ja kehität jotain jäljellä olevaa kykyä (edes silloin kuin pystyt/jaksat) se kumuloituu.

Itselläni on ollut huonon kotitaustan vuoksi sekä keskittymis-että päihdeongelmaa. Kymmenessä vuodessa olen kuitenkin päässyt eteenpäin ja teen paljon sitä mistä nautin ehkä eniten eli luen. En enää haikaile opintoja tai meriittejä yhtään missään. Elämäni ei tunnu pieneltä kun pääsen mielikuvitukseni kautta toisiin maailmoihin ja elämiin, samalla voin paikata aukkoja muistissa ja koko ajan muokata käsityksiäni asioista tarkemmiksi. Nuorena olin niin pahassa jamassa, että pidin itseäni toivottomasti vammaisena, hylkiönä.

Jos keksit yhdenkin nautittavan tekemisen, vahvista sitä. Hyväksy että elämäsi keskittyy muutamaan asiaan. Näin minä tein ja olen päässyt eteenpäin.

Vierailija kirjoitti:

Ensinnäkin, voit edelleen yrittää olla

- mukava ihminen

- avulias ihminen

- hyödyllinen ihminen

-tyytyväinen ja elämästä nauttiva ihminen

Siinä on asioita, joista voi olla ylpeä, jos onnistuu edes jossain määrin - kukaan tuskin kaikessa onnistuu. Tästä on olemassa klassikkotyttökirja Katyn Toimet (Susan Coolidge, orig 1891)

Sitäpaitsi voit edelleen pitää itseäsi oppivana ihmisenä, vaikket ehkä olekaan nopeimmin ja helpoimmin oppiva joukostasi. Ei itsetunto ole kilpailu. Se on nimenomaan itsensä tuntemista ja sen ymmärtämistä, millainen on ja miten voi tulla enemmän sellaiseksi kuin haluaisi. Se on joksikin tulemista, ei jonain olemista.

Avuliaisuus ja hyödyllisyys edellyttäisivät merkittävästi suurempaa toimintakykyä kuin mitä minulla on tällä hetkellä. Ja jos minulla olisi enemmän toimintakykyä, kai minä panostaisin sen oman tilanteeni kehittämiseen? Hulluahan olisi yrittää olla muille avulias ja hyödyllinen jos oma hiekkalaatikko on täynnä kissanpaskaa.

Mukavuutta en ole koskaan arvostanut kovin korkealle. Olen aina ihmetellyt ihmisiä, jotka kertovat olevansa empaattisia ja auttavaisia silloin, kun pitäisi kertoa missä olet hyvä. Tulee mieleen, että etkö oikeasti osaa mitään?

Muutenkin nuo listaamasi asiat ovat jotain, mitä minä olisin muille. Ja eihän itsetunto sille voi rakentua, että on kiltti kulkukoirille. Ainakin minulle kyse on aina ollut siitä, mitä minä olen itselleni, tai mitä olisin vaikka muut ihmiset häviäisivät maailmasta.

Siis tietysti minä autan ihmisiä jos joku tarvitsee sellaista apua mitä minä voin antaa jne. Mutta en koe, että tuollainen millään tavalla määrittelisi minua ihmisenä. Tuntuu hyvin oudolta ajatella, että määrittelisin itseni sen mukaan, miten vuorovaikutan toisten kanssa.

-ap-

Sun ihmisarvosi ei riipu siitä miten terävä tyyppi olet. Muiden ihmisten kannalta tärkeintä on millaisen jäljen jätät itsestäsi, myönteisen vai kielteisen.

Olen kokenut saman kuin sinä ja opetellut hyväksymään sen, että nykyään tarvitsen opiskeluun enemmän aikaa. Pystyn itseasiassa paljon syvällisempää analyysiin ja kattavampiin tehtävävastauksiin kuin aikaisemmin terveempänä ja nopeampana. Myös liikuntakyky on huonompi kuin ennen.

Mielestäni on tärkeää irrottautua tavoitteesta olla jotakin pätevää ihmisten silmissä. Itse asiassa minusta on tullut paljon aidompi ihminen ja parempi ystävä kuin ennen. Käytän aikaani ja energiaani vain hyödyllisiin ja miellyttävin asioihin, koska voimavarat ovat vähäisemmät. Näin elämästä karsiutui pois paljon turhia asioita ja ihmisille esittämistä ja miellyttämistä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ensinnäkin, voit edelleen yrittää olla

- mukava ihminen

- avulias ihminen

- hyödyllinen ihminen

-tyytyväinen ja elämästä nauttiva ihminen

Siinä on asioita, joista voi olla ylpeä, jos onnistuu edes jossain määrin - kukaan tuskin kaikessa onnistuu. Tästä on olemassa klassikkotyttökirja Katyn Toimet (Susan Coolidge, orig 1891)

Sitäpaitsi voit edelleen pitää itseäsi oppivana ihmisenä, vaikket ehkä olekaan nopeimmin ja helpoimmin oppiva joukostasi. Ei itsetunto ole kilpailu. Se on nimenomaan itsensä tuntemista ja sen ymmärtämistä, millainen on ja miten voi tulla enemmän sellaiseksi kuin haluaisi. Se on joksikin tulemista, ei jonain olemista.

Avuliaisuus ja hyödyllisyys edellyttäisivät merkittävästi suurempaa toimintakykyä kuin mitä minulla on tällä hetkellä. Ja jos minulla olisi enemmän toimintakykyä, kai minä panostaisin sen oman tilanteeni kehittämiseen? Hulluahan olisi yrittää olla muille avulias ja hyödyllinen jos oma hiekkalaatikko on täynnä kissanpaskaa.

Mukavuutta en ole koskaan arvostanut kovin korkealle. Olen aina ihmetellyt ihmisiä, jotka kertovat olevansa empaattisia ja auttavaisia silloin, kun pitäisi kertoa missä olet hyvä. Tulee mieleen, että etkö oikeasti osaa mitään?

Muutenkin nuo listaamasi asiat ovat jotain, mitä minä olisin muille. Ja eihän itsetunto sille voi rakentua, että on kiltti kulkukoirille. Ainakin minulle kyse on aina ollut siitä, mitä minä olen itselleni, tai mitä olisin vaikka muut ihmiset häviäisivät maailmasta.

Siis tietysti minä autan ihmisiä jos joku tarvitsee sellaista apua mitä minä voin antaa jne. Mutta en koe, että tuollainen millään tavalla määrittelisi minua ihmisenä. Tuntuu hyvin oudolta ajatella, että määrittelisin itseni sen mukaan, miten vuorovaikutan toisten kanssa.

-ap-

No siinä se sun ongelmasi onkin. Sun itsetunto on määrittynyt aikaisemmin sitä kautta, kenet pystyt vottamaan kilpailussa. Se on keskittynyt SINUUN. Sinäsinäsinäsinä.

Nyt se ei toimi, mutta et silti edes näe järkevänä alkaa kehittää muita tapoja ajatella itseäsi ja rooliasi maailamssa. Entä jos ottaminen ei olekaan koko homman ydin? Entä jo myös antaminen voisi olla itsetuntoa kasvattavaa? Eikä se antaminen mitään toimintakykyä vaadi. Esimerkiksi keskustelukumppanin ja myötätunnon antaminen ei vaadi kuin korvan ja halua.

Teen nykyään asioita hitaammin ja paremmin, kuten opiskelua. Monia asioita olen jättänyt kokonaan pois.

Itseasiassa loppupeleissä itsetuntemukseni ja sitä myöten itseluottamuksen on parantunut kun tiedän mihin asioihin kannattaa keskittyä ja mitkä asiat kannattaa esim. työnhaussa jättää pois kokonaan laskuista. Kaikkea ei tarvitse väkisin yrittää. Osaan välttää itselleni vääriä ja sopimattomia asioita ja keskittyä oikeisiin asioihin. Eli ohjaudun nykyään enemmän sisältä kuin ulkoa päin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ensinnäkin, voit edelleen yrittää olla

- mukava ihminen

- avulias ihminen

- hyödyllinen ihminen

-tyytyväinen ja elämästä nauttiva ihminen

Siinä on asioita, joista voi olla ylpeä, jos onnistuu edes jossain määrin - kukaan tuskin kaikessa onnistuu. Tästä on olemassa klassikkotyttökirja Katyn Toimet (Susan Coolidge, orig 1891)

Sitäpaitsi voit edelleen pitää itseäsi oppivana ihmisenä, vaikket ehkä olekaan nopeimmin ja helpoimmin oppiva joukostasi. Ei itsetunto ole kilpailu. Se on nimenomaan itsensä tuntemista ja sen ymmärtämistä, millainen on ja miten voi tulla enemmän sellaiseksi kuin haluaisi. Se on joksikin tulemista, ei jonain olemista.

Avuliaisuus ja hyödyllisyys edellyttäisivät merkittävästi suurempaa toimintakykyä kuin mitä minulla on tällä hetkellä. Ja jos minulla olisi enemmän toimintakykyä, kai minä panostaisin sen oman tilanteeni kehittämiseen? Hulluahan olisi yrittää olla muille avulias ja hyödyllinen jos oma hiekkalaatikko on täynnä kissanpaskaa.

Mukavuutta en ole koskaan arvostanut kovin korkealle. Olen aina ihmetellyt ihmisiä, jotka kertovat olevansa empaattisia ja auttavaisia silloin, kun pitäisi kertoa missä olet hyvä. Tulee mieleen, että etkö oikeasti osaa mitään?

Muutenkin nuo listaamasi asiat ovat jotain, mitä minä olisin muille. Ja eihän itsetunto sille voi rakentua, että on kiltti kulkukoirille. Ainakin minulle kyse on aina ollut siitä, mitä minä olen itselleni, tai mitä olisin vaikka muut ihmiset häviäisivät maailmasta.

Siis tietysti minä autan ihmisiä jos joku tarvitsee sellaista apua mitä minä voin antaa jne. Mutta en koe, että tuollainen millään tavalla määrittelisi minua ihmisenä. Tuntuu hyvin oudolta ajatella, että määrittelisin itseni sen mukaan, miten vuorovaikutan toisten kanssa.

-ap-

No siinä se sun ongelmasi onkin. Sun itsetunto on määrittynyt aikaisemmin sitä kautta, kenet pystyt vottamaan kilpailussa. Se on keskittynyt SINUUN. Sinäsinäsinäsinä.

Nyt se ei toimi, mutta et silti edes näe järkevänä alkaa kehittää muita tapoja ajatella itseäsi ja rooliasi maailamssa. Entä jos ottaminen ei olekaan koko homman ydin? Entä jo myös antaminen voisi olla itsetuntoa kasvattavaa? Eikä se antaminen mitään toimintakykyä vaadi. Esimerkiksi keskustelukumppanin ja myötätunnon antaminen ei vaadi kuin korvan ja halua.

Mistä sinä tuon kilpailun keksit? Et taida oikein ymmärtää, että on mahdollista olla aika itseriittoinen ihminen. Että emme me kaikki mittaa koko ajan toisiamme muita ihmisiä vasten. On olemassa muitakin vaihtoehtoja kuin kilpailu vs. tämä esittämäsi mieliksi oleminen. Oo, olen arvokas koska kuuntelen kaikkia koko ajan ja ne tykkää minusta! Kuulostaa erittäin epäterveeltä.

Kyse ei ole muista ihmisistä tai suhteestani heihin, vaan siitä kuka olen kun olen yksin ja teen omia juttujani. Minä ylipäänsä näen muita ihmisiä (paitsi miestäni) niin vähän, että jos rakentaisin itsetuntoni muiden varaan kuten tässä koko ajan ehdotetaan, minulla ei olisi itsetuntoa 90 % ajasta.

-ap-

Onko terveydenmenetyksesi pysyvää? Minä olen silti kuntoutunut, vaikka siihen meni vuosia.

Vierailija kirjoitti:

Teen nykyään asioita hitaammin ja paremmin, kuten opiskelua. Monia asioita olen jättänyt kokonaan pois.

Itseasiassa loppupeleissä itsetuntemukseni ja sitä myöten itseluottamuksen on parantunut kun tiedän mihin asioihin kannattaa keskittyä ja mitkä asiat kannattaa esim. työnhaussa jättää pois kokonaan laskuista. Kaikkea ei tarvitse väkisin yrittää. Osaan välttää itselleni vääriä ja sopimattomia asioita ja keskittyä oikeisiin asioihin. Eli ohjaudun nykyään enemmän sisältä kuin ulkoa päin.

Entäs, kun minä olen aina tehnyt noin?

No, kiitos osallistuneille. Keskustelu oli hyvin valaisevaa. Selvästi tälläkään kerralla muut ihmiset eivät voi neuvoa, vaan ratkaisu on olla enemmän yksin, mennä syvemmälle sisäänpäin, koska sieltä ne vastaukset löytyy.

Mutta ihan aidosti puistattaa se ajatus, että pitäisi muuttua mukavaksi harmaan villasukan henkiseksi vastineeksi vain siksi, että on sairas. Itse näkisin asian niin, että ehkä en enää voi olla kahden käden lyömämiekka, mutta voin olla skalpelli tai edes ruostunut Mora.

-ap-

Vierailija kirjoitti:

Onko terveydenmenetyksesi pysyvää? Minä olen silti kuntoutunut, vaikka siihen meni vuosia.

Kukaan ei tiedä. On äärimmäisen epätodennäköistä että kuntoutuisin täysin, mutta kuitenkin mahdollista. On todennäköistä, että kuntoudun jonkun verran pikkuhiljaa, mutta on myös mahdollista, että terveys romahtaa täysin.

Aikaa siihen joka tapauksessa menee vuosia ja taas vuosia, ja minun täytyy kyetä elämään sekin aika tyydyttävästi.

-ap-

Minä sairastuin muutama vuosi sitten enkä silloin tiennyt tulenko ikinä terveeksi ja työkykyiseksi. Silloin piti tosissaan miettiä omaa arvoa, olenko minkään arvoinen jos en pysty olemaan tuottava osa yhteiskuntaa. Kunnes tajusin, että jostain syystä minä olen tänne syntynyt ja ilman omaa tahtoani sairastunut. Senkö takia olisin vähempi arvoinen, kuin joku joka on terve ja työssä käyvä. Sen ymmärtäminen auttoi myös suhtautumaan muihin ihmisiin tasa-arvoisesti. Kaikki me olemme yhtä tärkeitä. Arvoa ei tarvitse ansaita. Ymmärsin myös että olen muutakin kuin sairas. Olen äiti, olen sisko, olen ystävä, olen puoliso. Voin olla näissä "rooleissa" hyvä eikä sairauden tarvitse määrittää koko minuuttani. Tällä hetkellä opiskelen myös ja toiveissa on työpaikkakin, sairauteni on pikkuhiljaa paranemaan päin. Ikinä en täysin parane mutta olen oppinut tuntemaan oireeni ja ymmärtämään mihin pystyn ja toimimaan sairauteni puitteissa. Elämästäni on tullut yksinkertaisempaa ja jossain vaiheessa jouduin todenteolla miettimään omia kiinnostuksen kohteitani ja ylipäätään onko niitä enää. Nyt keskityn muutamaan itseäni kiinnostavaan asiaan sekä normaaliin arkeen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Teen nykyään asioita hitaammin ja paremmin, kuten opiskelua. Monia asioita olen jättänyt kokonaan pois.

Itseasiassa loppupeleissä itsetuntemukseni ja sitä myöten itseluottamuksen on parantunut kun tiedän mihin asioihin kannattaa keskittyä ja mitkä asiat kannattaa esim. työnhaussa jättää pois kokonaan laskuista. Kaikkea ei tarvitse väkisin yrittää. Osaan välttää itselleni vääriä ja sopimattomia asioita ja keskittyä oikeisiin asioihin. Eli ohjaudun nykyään enemmän sisältä kuin ulkoa päin.

Entäs, kun minä olen aina tehnyt noin?

No, kiitos osallistuneille. Keskustelu oli hyvin valaisevaa. Selvästi tälläkään kerralla muut ihmiset eivät voi neuvoa, vaan ratkaisu on olla enemmän yksin, mennä syvemmälle sisäänpäin, koska sieltä ne vastaukset löytyy.

Mutta ihan aidosti puistattaa se ajatus, että pitäisi muuttua mukavaksi harmaan villasukan henkiseksi vastineeksi vain siksi, että on sairas. Itse näkisin asian niin, että ehkä en enää voi olla kahden käden lyömämiekka, mutta voin olla skalpelli tai edes ruostunut Mora.

-ap-

Selvästikään sinä et edes tullut keskustelemaan tai hakemaan neuvoja, tulit vain pätemään sanan säilälläsi. Mikään kommentti ei ole tarpeeksi hyvä sinulle, olet niin paljon muiden yläpuolella. Hyvää jatkoa vain sinne lasilinnaasi. Toivottavasti pidät yksinäisyydestä.

Ei kai sulla ap ole jokin itsesäälikausi menossa? Vai puhutko itsestästi kognitiivisia vaikeuksia omaavana, koska pelkäät niin hirveästi olevasi sellainen, että ajattelet, että kunhan väität olevasi sellainen, et sitten putoa niin korkealta, jos osoittautuu, että olet oikeasti sellainen.

Poiinttihan on, että sun ajattelu, kielenkäyttö, ilmaisut, lauserakenteet, argumentointi ym. osoittavat, ettei sun ällissä ole mitään vikaa. Et sinä käy mitenkään hitaalla, päinvastoin vaikutat ihmiseltä, jolla on älliä ja joka pohtii asioita.

Joten mahdatko nyt liioitella ongelmaasi? Kenties mitään ongelmaa ei ole? Ei näytä ainakaan näin ulkopuolisen silmin olevan. Oletko aika nuori?

Kysyt siis, mille itsetuntosi voisi nykyään rakentua, kun aiemmat perusteet on poissa. Itse olen käytännön pakosta todennut, ettei itsetuntoni voi pohjautua mihinkään, mitä voin tehdä.  Voimat ja kyvyt tehdä asioita vaihtelevat itse kullakin, mutta ihmisen arvo ei ole siinä, mitä hän tekee, vaan siinä että hän ylipäätään on olemassa. Jokaisella on yksilöllinen luonne ja lahjakkuudet, joita etsiä ja kehittää. Jokaisella on myös aikoja, ettei voi muuta kuin olla toisten varassa, jopa lopullisesti.  

Etsin itse tapoja olla minä. Entiset toimet eivät suju enää, olen sairaseläkkeellä. Prosessi ei ole helppo, mutta se on mahdollinen. Sairastaminen on 24/7 työtä, mutta joinain vapaahetkinä voin kokeilla asioita, jotka virkistävät minua ja kuvastavat luonnettani. Pysyn minuna, vaikka ruumis ja mieli prakaavat. Olen arvokas juuri näin. 

Henkinen villasukka ei voisi olla kauempana totuudesta, eli siitä mitä olen lopulta löytänyt itsestäni koettuani saman kuin ap. Aitous, rehellisyys, asioiden karsiminen ja olennaiseen keskittyminen on tehnyt minusta paljon rohkeammin ja näkyvämmin kuin ennen.

Itse yhdistän henkisen villasukan jonkinlaiseen pelkurimaiseen muiden ihmisten miellyttämiseen ja tärkeistä asioista ja omista tarpeista ja toiveista vaikenemiseen ja tukahduttamiseen. Ei tarvitse kulkea ympäriinsä auttamassa ihmisiä ja kulkukoiria, koska se olisi vain ulkoista falskia suorittamista, jos sillä yrittää luoda vain jotakin myönteistä brändiä itsestään ja hakea muiden hyväksyntää.

Aika harvalla on kokemusta sellaisesta sairaudesta joka lamauttaa toimintakyvyn lähes olemattomaksi. Eikö ole aika päivänselvää että toinen ei juuri voi neuvoa kun ei tiedä lopulta vointiasi ja kuntoasi? Tottakai silloin vain elossapysyttely riittää ainakin ensi alkuun.

Elämänmielekkyys on eri asia kuin tekeminen, mutta aika usein kuitenkin jonkinsortin toiminta lisää mielekkyyttä. Oli se sitten tv n katselu tai radion kuuntelu.

Vähän paha sellaisen neuvoa joka ei ole samassa tilanteessa/kokenut juuri vastaavaa. Jokainenhan päättää itse senkin haluaako nähdä vaivaa kuntouttaakseen itseään. Jo uskomus ettei kannata, toivotonta ohjaa suuntaa.

Mikä on tapahtunut, on tapahtunut - niin väärältä kuin se itsestä tuntuukin. Väistämättömän hyväksyminen on voimia kysyvä prosessi, johon kuuluu tuskaa, vihaa ja surua. Jos olet viisas ja onnekas, voit joskus luopua taistelusta väistämätöntä vastaan ja saada tilalle jotain muuta. Selvästikään et vielä siihen pysty, ja sekin on ihan ok. Kaikki ajallaan.

En silti suosittele purkamaan turhautumista sivullisiin, siinä jää äkkiä yksin, kuten joku ansiokkaasti huomauttikin.

Yleensä kai identiteetti rakentuu lähinnä luonteenpiirteille ja nehän eivät kauheasti muutu, jos ei tule aivovaurioita tms...