Missä vaiheessa opit, että töissä ei edes kannata yrittää parhaansa?

Nuorempana olin pienessä firmassa yksityisellä. Rahaa tuli ja muistettiin milloin mitenkin. Yleensä rahalla. Sairastuin, uudelleen koulutus ja valtiolle. Nyt lintsaan ja kierrän töitä milloin mitenkin. Esimerkiksi tänään kukaan ei tiedä missä olen ja mitä teen eli en tee mitään. Valtiolla ei työn määrällä tai laadulla ole mitään merkitystä vaan sillä kuka on johtajan suosikki. Tehköön nuo nuolijat jotka saavat parempaa palkkaluokkaa eli 50 euroa kuukaudessa enemmän kuin minä. 

Minä olenkin astetta tyhmempää sorttia ja tajusin sen vasta vaihdettuani työpaikkaa tässä vuodenvaihteessa toivuttuani burnoutista. Olen 40. Olen aina ollut kympintyttö ja "firman nainen" ja aina työnantajan etu silmissä. Tajusin viimein, että ne ottavat kyllä irti kaiken mitä saavat ja jos itse ei tajua laittaa jarrua niin tuloksena on burnout. Teen mitä täytyy, saan peruspalkan ja se riittää.

Muutama vuosi sitten. Olin pidetty ja kiitelty työntekijä, ja teinkin aina parhaani pikkupalkalla, koska olen sen tyyppinen ihminen. Mitään ongelmia ei kuitenkaan ollut vähentää minulta työtunteja niin etten enää pärjääkään palkallani. Nämä työtunnit vielä siirettiin toiselle tyypille. Jouduin siis nieleskellen luovuttamaan osan työstäni ja palkasta toiselle henkilölle, vaikak olin niin paras ja korvaamaton.

Älkää kysykö enempää, kyseessä työ jota tehdään työnanatajan kanssa tiiviisti, en jaksa avata enempää etten tule tunnistetuksi.

Kun en saanut vakituista työpaikkaa ponnisteluistani huolimatta. Aina joku meni hakemisprosessissa ohi. Sukulaisen tyttö, talon vanha tuttavuus, enempi koulutettu, oman kaupungin tyttö, muuten vaan sopivampi...

19-21-vuotiaana opin, että ahkeruudesta ei palkita ylennyksin, eteneminen ei tunne reiluutta. Siksi työhistoriani onkin silppua.

26-vuotiaana olin ekaa kertaa työpaikassa, jossa oli liian vähän töitä. Luulin, että tuli minun aikani oppia ottamaan rennommin. Vielä mitä, sain potkut koska en ollut tarpeeksi proaktiivinen.

Sitten pääsin työpaikkoihin, joissa oli liukuvat työajat, ja sitä liukumaahan sitten tuli.

Nyt olen 30+ aikuisopiskelija, joka miettii, millä asenteella lähteä sitten uuteen työelämään. Diplomaatti en enää ole, mutta en oikeen tiedä, mikä olen. "Tee mitä ehdit ja valmistaudu ottamaan pjaskaa niskaan" taitaa olla ainut toivo. Ikävää, jos on pakko olla sellainen "lol en välitä". Oikeasti pystyn parempaan.

Melko aikaisessa vaiheessa työuraani, alle kolmekymppisenä, aloin huomaamaan, että työhön annettu panos ei juurikaan korreloi palkitsemisen kanssa. Testailin asiaa aikani ja totesin, että oman kukkaron kannalta oli ihan sama särmäsikö täysillä vai yrittikö olla tekemättä mitään. Tuosta eteenpäin olen todellakin harkinnut tarkkaan ne tilanteet joissa kannattaa venyä ja pinnistää, ja olenkin mielestäni onnistunut suhteellisen hyvin optimoimaan bonukset ja palkankorotukset.

Joskus nelikymppisenä tajusin, etten halua uhrata elämääni työlle. Teen työni riittävän hyvin, eli siis niin, että voin katsoa itseäni peilistä. Mutta selkänahasta en ala repimään.

Hullu työt tekee, viisas pääsee vähemmällä.

Mies54v

Ekassa työpaikassa jo, mutta ilmeisesti minun minimini on niin minikokoinen että joka työpaikassa olen kyllä saanut kuulla että pitäisi olla ahkerampi.