Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Miten voisin päästä eroon pinnallisuudesta itseeni liittyen?
25.05.2022 |
Minulla on suorastaan pakonomainen suhtautuminen omaan ulkonäkööni ja siihen liittyviin pinnallisiin asioihin ja niiden pohdintaan.
Kuten millainen tyyli sopisi juuri minulle ja värit ja kampaus jne.
En haluaisi olla niin ulkonäkökeskeinen ja osa minusta jopa halveksuu sitä puolta itsessäni ja yritän piilotella tätä puolta muilta, mutta en voi sille mitään että tyyliin ja ulkonäköön liittyvät asiat kiinnostavat minua tuossa määrin.
Asian olisi helpompi ymmärtää jos olisin vielä erityisen nuori iältäni, mutta olen jo 35 ja edelleen nämä asiat valtaavat mieleni.
En pidä itseäni hyvännäköisenä tai käytä ajallisesti arjessa mitenkään tavanomaista enempää aikaa meikkaamiseen tai pukeutumiseen tai edes käy missään kauneushoidoissa eli kukaan ulkopuolinen tuskin arvaisi pinnallisuuttani.
En tarkalleen osaa sanoa miksi olen tällainen...ehkä se johtuu siitä etten ole hyväksynyt todellista ulkoista olemustani mutten haluaisi käyttää niin paljoa aikaa sen miettimiseen.
Kommentit (31)
Vierailija kirjoitti:
Mäkin olen 35 ja mulla ei ole pakonomaista suhtautumista ulkonäköasioihin, mutta en ole sinut ulkonäköni kanssa. Vihaan olla valokuvissa enkä halua nähdä miltä näytän niissä. Meikkaaminen tuntuu turhalta, kun tuntuu että se rumentaa minua. Mitä sitä hienoja kampauksiakaan tekemään, kun naama on ruma. Tai hienoja vaatteita. Tukka ponnarille ja huppari vaan päälle. Siskoni ja äitini ovat minua huomattavasti kauniimpia. Harmittaa olla se ruma ankanpoikanen, joka ei koskaan muutu kauniiksi joutseneksi.
Ymmärrän, en myöskään halua olla kuvattavana, enkä yleensä kuvissa onnistukaan. Mutta saatan silti ottaa selfieitä oman käyttööni eri syistä: joko yritän harjoitella kuvassa oloa tai sitten kuvaan jotain epäkohtaa, asua tai muuta itsessäni jotta voisin nähdä miten sitä voisi parantaa. Mutta jos ajattelen että joku muu näkee kaikki ottamani kuvat itsestäni hän varmaan pitäisi minua pinnallisena ja itserakkaana.
Mutta joo, pohjimmiltaan varmaan toivon just tota että voisin kasvaa ruman ankanpoikasen tavoin joutseneski.
-ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Miksi se häiritsee sinua? Mikä tekee sinusta pinnallisen? Se että olet kiinnostunut ulkonäöstäsi vai?
Siksi että olen tullut liian tietoiseksi siitä että kauneus on katoavaista ja kaikki muukin pinnallisen tavoittelu turhaa. Ja kai se tekee musta pinnallisen jos en voi päästää irti tarpeesta jotenkin kohentaa/muuttaa omaa ulkoista olemustani...
-ap
Vierailija kirjoitti:
Onko sinulle joskus huomautettu ulkoisesta olemuksestasi?
Esim. lapsuudessasi?Itselleni on lapsesta asti hoettu miten kaunis olen,
ja nyt 40+ vuotiaana on valtavat paineet ikääntymisen vuoksi.
Itsetuntoni on siis tavallaan rakennettu ulkonäkööni, varsinkin äitini toimesta.
Olen edelleen hyvänäköinen, mutta en voi olla miettimättä ulkonäköäni tämän tästä.
Kyse on loppujen lopuksi siis itsetunnosta ei niinkään pinnallisuudesta.
Yritä löytää itsestäsi sisäinen kauneutesi, ehkä sitten ulkönäkö seikat jäävät taka-alalle.
Itsekin yritän opetella samaa.
No itseasiassa mun ulkonäköä on kritisoitu lapsena ja toisaalta olen aina ollutkin erittäin tietoinen kaikesta ulkonäköön liittyvästä ihan pienestä asti ja esimerkiksi aina vertaillut itseäni siskooni joka oli paljon kauniimpi mielestääni ja oisin halunnut näyttää kauniimmalta...eli tavallaan kai huono itsetuntokin sitten ajaa tuohon että on tarve määritellä omaa arvoa ulkonäön kautta ja ajatus siitä että kun jokin ulkoinen mussa muuttuisi paremmaksi, olisin parempi ihminen.
-ap
Vierailija kirjoitti:
ego is hell of a drug
Joo, niin on... uskon silti joltain osin egon tarpeellisuuteenkin tai en ehkä käänteisesti usko että sitä voi tai tarvitsee kukistaa koska ego haluaakin että taistelet.
-ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tunnistan menneisyyden itseni teksteistäsi. Minulla tuo asia ratkesi vasta sitten, kun löysin itseni. Ego ja superego löi kättä päälle, jos noita termejä haluaa käyttää. Ego ei enää rimpuile, kun superego auttaa laittautumiessakin.
Miten pääsin tähän? Alkamalla tulkita uniani. Jung ei ole muodissa, mutta suosittelen tutustumaan. Nykypsykologia jättää piilotajunnan aivan liian vähälle huomiolle.
Vierailija kirjoitti:
Tunnistan menneisyyden itseni teksteistäsi. Minulla tuo asia ratkesi vasta sitten, kun löysin itseni. Ego ja superego löi kättä päälle, jos noita termejä haluaa käyttää. Ego ei enää rimpuile, kun superego auttaa laittautumiessakin.
Miten pääsin tähän? Alkamalla tulkita uniani. Jung ei ole muodissa, mutta suosittelen tutustumaan. Nykypsykologia jättää piilotajunnan aivan liian vähälle huomiolle.
Pitääpä perehtyä tuohon lisää. Mulle unimaailma ei ole koskaan kauheasti avautunut tai en ole sitä pystynyt hyödyntämään, sillä en juuri koskaan muista uniani...tai sitten en vain näe niitä?
-ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Nostelen nyt vielä tän jospa ois linjoilla joku jota kiinnostaa aihe...
Täällä hiukan sama. Tai pakonomainen ulkonäön jatkuva murehtiminen ja ajattelu. Ulkonäköni on aiheuttanut minulle hirveästi stressiä.
Johtuu kai siitä, että lapsena koin olevani ruma, ja silloin jo ahdisti asiat peilikuvassa ja kaikki tuntui olevan pielessä.
Onneksi minusta kasvoi kuitenkin kauniimpi aikuinen, mutta silti edelleen käytän aikaa liikaa ulkonäön miettimiseen. Kaikki "rumuus" ahistaa. Inhoan olla kuvissa, jos tuleekin rumia kuvia. Nuorempana sain joskus itkukohtauksia, kun näin itseni kuvissa, ja näytin mielestäni järkyttävän rumalta.
Olen tajunnut kyllä kärsiväni lievästä dysmorfiasta (kirjoitettiinkohan noin) joka aiheuttaa tälläistä.
Välillä en tiedä itsekään, olenko ruma vai kaunis, tunteet kun vaihtelevat usein.
Mutta ap, usein "pinnallisuus" voi juontaa juurensa myös ihan traumoista, eikä aina ole pelkkää turhamaisuutta. Itse ajattelen liikaa ulkönäköäni ja sen "parantelua", mutta olen siitä huolimatta myös todella syvällinen - ja sellaisena myös minua pidetään. Siksi minuakin hävettäisi, jos muut tietäisi, paljon ulkonäön murehtiminen vie minulta aikaa ja voimia. Näyttäydyn varmaan muutenkin todella itsevarmana muille, vaikka ulkonäköni suhteen en sitä ole.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Pynttäytymiseen voi suhtautua ilon kautta; iloita väreistä ja omasta tyylistä, kehua itseään mielessään hyvistä puolistaan. Minä teen niin vaikka olen 48v enkä enää yhtään niin nätti kuin nuorena.
Ja sitten vain tomerasti kääntyä kohti maailmaa: muiden kanssa juttelu ja myötäeläminen tuo suhteellisuudentajua ja iloa elämään.
Luultavasti muut eivät sinun ulkonäöstäsi ajattele mitään sen kummempaa kuin että ihan kivan näköinen tyyppi. Makuja on monia.Täytä elämäsi sinua kiinnostavilla asioilla.
Alue: Aihe vapaa
Minulla vähän sama.
Koin alakoululaisena olevani ruma, mutta sitten lukiossa ja sieltä eteenpäin sain aina kuulla päinvastaista.
Ehkä nämä asiat ovat vaikuttaneet tähän ulkonäön jatkuvaan miettimiseen. Mietin aina mikä tyyli sopisi ja mikä ei, mitkä värit eivät toimi ja niin edelleen. Silti välillä, tai oikeastaan aika usein en laittaudu ollenkaan kun tuntuu että mikään ei vain ole hyvä. Ja inhoan olla kuvissa.