Lue keskustelun säännöt.
MT-ongelmista ei voi parantua!
24.05.2022 |
Ainakaan jos omaa tietynlaisen persoonallisuuden ja ongelmat ovat pahempia kuin se ettei ollut hirveän suosittu ylä-asteella. Vaan on ollut huonojen kokemusten kasaantumista, itsetunnon lyttääntymistä, ulkopuolelle jäämistä, sosiaalisia vaikeuksia yms.
Ei minulla ainakaan ole näillä vajavaisilla resursseilla ollut kovan yrittämisen ja pitkien terapioidenkaan jälkeen mitään saumoja muuttaa elämää sellaiseen moodiin, missä enemmistö kokemuksista olisi positiivisia ja mielekkäitä.
Polttanut näppejä harvoissa seurustelu-viritelmissä, tullut jatkuvasti torjutuksi, suurin osa työkokemuksista veemäisiä (silloin kun sinne töihin asti edes pääsee), vaikea löytää kavereita, jaksaminen koetuksella, ei mitään todellista kapasiteettiä vanhemmuuteen ja kaikki tuo sen jälkeen vaikka itsetunto on terapioiden myötä parantunut ja saanut käsiteltyä asioita. Ikä ylitti 35 vuotta ja kaikki toiveikkuus ja motivaatio alkaa olla koetuksella.
Ehkä juuri ja juuri saumat parantua sellaisella ihmisellä joka luonteeltaan tykkää jauhaa säästä jokaisen vastaantulijan kanssa, kokee jollain tavalla mielekkääksi tehdä jotain 100% työllistävää lähärin hommaa, kumppaniksi kelpaa joku jurottava insinööri jonka kanssa ei ole edes mitään puhuttavaa ja lapsia voi vääntää vailla huolta huomisesta vaikkei olisi mitään henkistä kapasiteettia kasvattaa niille tervettä itsetuntoa. Tai jos viihtyy joidenkin seurakunta-tyyppien, vapaaehtois-tanttojen tai pilleri-hörhöjen kanssa jossain työelämää korvaavassa aktiviteetissa.
Miehillä vielä varmasti 100x vaikeampaa.
Kommentit (28)
Vierailija kirjoitti:
Elämän mielekkyys alkoi siitä, kun tajusin, että ei ole mikään pakko mennä töihin ja opiskelemaan, vaikka terveydenhuollon ammattilaiset ja muut mielenterveysohjaajat sitä jatkuvasti tuputtivat minulle tavoitteeksi. Miksi minun pitäisi laittaa tavoitteeksi jotain, joka aiheuttaa minulle suunnatonta ahdistusta ja uupumusta?
Elämä menetti täysin mielekkyyden kun kävin koulussa, koulussa ahdisti ihmiset ja se, etten tutustunut kehenkään. Ryhmätyöt ei onnistuneet kun en uskaltanut puhua kenellekään. No lopetin koulun ja kokeilin töitä. Työpäivän jälkeen olin niin väsynyt etten jaksanut muuta kuin nukkua ja levätä. Ei taaskaan mitään järkeä.
Eihän tuollaisessa elämässä jaksa näitä omia ongelmiani selvitellä kun joka päivä on vain yhtä ahdistusta ja väsymystä. Elelen nyt tyytyväisenä toimeentulotuella ja selvittelen päätäni. Menen kouluun ja töihin sitten kun olen selvittänyt uupumus- ja ahdistusongelmani, näihin ongelmiin auttaa se, että saan olla ihan rauhassa ja olla mukavuusalueella. Totta, että epämukavuusalueella kehitytään, mutta jos koko päivän olet epämukavuusalueella, etkä saa yhtään mitään onnistumisen kokemuksia niin silloin on liian haastavat olosuhteet ja siitä on vain silloin haittaa ja sitä koulu ja työympäristö minulle ovat tällä hetkellä, pelkkää haittaa.
Tuollainen mielekkyys kesti itselläni vajaa puoli vuotta. Sitten aloin kaivata enemmän ihmiskontakteja ja merkityksellisyyden sekä yhteisöllisyyden tunnetta työn teon kautta. Tuilla elellessä olet myös kirjaimellisesti toisten armoilla, mikä ei pitkään ja varsinkaan pitkälle aikuisuuteen jatkuessaan tunnu kovin mieltäylentävältä (ihan sisäisesti, ei sen takia että joku toinen ajattelisi siitä pahaa).
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En ole parantunut mutta kun tulee ikää ja saa etäisyyttä traumoihin ja epäonnistumisiin, voi elämä olla välillä ihan iloista ja rauhallista. Varmaan jonkun mielestä siltikin elän "väärin", sillä olen syrjäytynyt erakko jota ei edes hävetä.
Oon itse 33 ja pääsin onneksi eläkkeelle. Itsellä kaksisuuntainen mielialahäiriö.
Oon kuitenkin ihan tyytyväinen elämääni.
Sama kuin alkoholismin kanssa, kerran hullu aina hullu
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Traumat ei ole mielenterveysongelmia.
Ei välttämättä, mutta monen mt oireilun ja kärsimyksen alta löytyy trauma tai pitkäkestoista traumatisoitumista.
Osasta kaltoinkohdelluista tulee rikollisia.
Luin juuri muistelmateoksen, jonka tekijällä (Carol North) oli ollut lapsesta asti skitsofrenia. Lopulta hän parani sairaudestaan, kun hänen verensä dialysoitiin. Tämä hoitomuoto ei valitettavasti auta kaikkia skitsofreenikkoja. Ilmeisesti skitsofrenia ei varsinaisesti ole sairaus vaan paremminkin oire, joka voi johtua useista erilaisista syistä, mutta syitä ei vieläkään tunneta kovin tarkkaan. Vähän niin kuin epilepsiaan voi olla eri syitä eri ihmisillä.
Elämän mielekkyys alkoi siitä, kun tajusin, että ei ole mikään pakko mennä töihin ja opiskelemaan, vaikka terveydenhuollon ammattilaiset ja muut mielenterveysohjaajat sitä jatkuvasti tuputtivat minulle tavoitteeksi. Miksi minun pitäisi laittaa tavoitteeksi jotain, joka aiheuttaa minulle suunnatonta ahdistusta ja uupumusta?
Elämä menetti täysin mielekkyyden kun kävin koulussa, koulussa ahdisti ihmiset ja se, etten tutustunut kehenkään. Ryhmätyöt ei onnistuneet kun en uskaltanut puhua kenellekään. No lopetin koulun ja kokeilin töitä. Työpäivän jälkeen olin niin väsynyt etten jaksanut muuta kuin nukkua ja levätä. Ei taaskaan mitään järkeä.
Eihän tuollaisessa elämässä jaksa näitä omia ongelmiani selvitellä kun joka päivä on vain yhtä ahdistusta ja väsymystä. Elelen nyt tyytyväisenä toimeentulotuella ja selvittelen päätäni. Menen kouluun ja töihin sitten kun olen selvittänyt uupumus- ja ahdistusongelmani, näihin ongelmiin auttaa se, että saan olla ihan rauhassa ja olla mukavuusalueella. Totta, että epämukavuusalueella kehitytään, mutta jos koko päivän olet epämukavuusalueella, etkä saa yhtään mitään onnistumisen kokemuksia niin silloin on liian haastavat olosuhteet ja siitä on vain silloin haittaa ja sitä koulu ja työympäristö minulle ovat tällä hetkellä, pelkkää haittaa.