Onko täällä ketään joka ollut yli 10 vuotta yhdessä ja suhde edelleen toimiva ja sitä ehdottomasti haluaa jatkaa yhä?

Vierailija kirjoitti:

Ollaan oltu yhdessä 14 vuotta ja edelleen olen joka päivä onnellinen miehestäni.

Meillä on läheisyyttä joka päivä ainakin vähän (vaikka kaksi pientä lasta verottavatkin vähän seksielämää), mutta aina on aikaa halille, hipaukselle tai pyllyn läpäytykselle.

Joku täällä kyseli millainen on ihana pitkän suhteen mies. Oma mieheni ei ole mikään super tunneälykäs eikä aina tajua mistä tuulee, mutta meillä on hyvä keskustelyhteys ja tuomme molemmat herkästi esiin jos joku mättää ja korjaamme sen. Vielä ei ole tullut niin isoa ongelmaa eteen ettei oltaisi sitä yhdessä ratkottu. Hän on joustava, hellä, kiltti ja vastuuntuntoinen. Sellainen turvallinen peruskallio johon voin aina tukeutua. Hän hoitaa lapset, työskentelee vaativissa asiantuntijatehtävissä, rakastaa ruoanlaittoa ja telkkarisarjamaratoneja. Paras ystäväni ja elämäni rakkaus <3.

Sanot, että miehesi on turvallinen peruskallio ja haleja sekä hiplauksia on päivittäin. Jossain kohtaa tätä ketjua neljäkymmentä vuotta miehensä kanssa ollut vaimo kuvasi miestään luotettavaksi peruskallioksi, jonka kanssa on haleja ja selän rapsuttelua päivittäin.

Perustuuko nämä pitkät liitot siihen, että koskettelua on päivittäin? Siihen, että vaimo tuntee olevansa turvassa, peruskallion vieressä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kiitos kommenteista. Nämä kaikki todistavat sitä mitä olen epäillytkin. Se mitä mieheni on minulle puhunut, ei ole pitänyt paikkansa. Hän ei joko tiedä, tai valehtelee. Hyviä suhteita on olemassa, eikä se kaikilla ole sellaista rämpimistä. Ja läheisyys on jotain mitä voi myös odottaa. Se ei ole jotain ihmeellistä hurlmuheitä, jota on vain romanttisissa komedioissa. Mieheni siis vähättelee koko asiaa täysin ja pitää minua jotenkin tyhmänä kun edes odotan jotain sellaista. Kerta toisensa jälkeen hän on turhautuneena kysynyt minulta, että mitä oikein tarkoitan läheisyydellä. Hänellä ei siis ole mitään hajua siitä mitä tarkoitan. Vaikka olen kerta toisensa jälkeen antanut esimerkkejä, silti hän on aina yhtä pihalla. T. Ap

Tulin sanomaan, että tunnistan itseni jossain määrin ap:n kirjoituksesta. Mies sai minut tuntemaan, että minussa on aina jotain vikaa. En tuntenut itseäni hyväksytyksi, halutuksi tai rakastetuksi. Yritykseni puhua asioista tyrmättiin, koska eihän se ole niin kuin minusta tuntuu. Omia ongelmiaan mies ei koskaan myöntänyt, vika oli aina jossain muussa kuin hänessä. 

Neuvoni onkin: eroa. Kärvistelin siinä umpisurkeassa suhteessa yli 10 vuotta, kunnes vihdoin tajusin lähteä. Uutta pitempää suhdetta ei ole toistaiseksi, mutta mikä tärkeämpää olen nyt onnellinen ja sinut itseni kanssa. 

Nyt kun eroa olen väläytellyt taas uudemman kerran, niin mies on entistä enemmän alkanut puhua siitå kun minulla on niin paljon ongelmia. Olen kokenut niin paljon kaikkea traumaattista, ja tottahan se on. Mutta ei tämä suhde ainakaan ole parantanut oloani, eikä mieheni ole toisaalta koskaan ollut myöskään kovin huolissaan jaksamisestani tai voinnistani. Tilanteeseen nähden olen hoitanut osuuteni esimerkillisesti suorastaan. Kantanut vastuun perheestä, kodista, raha-asioista, parisuhteesta. Väärin olen tehnyt, kun en ole ollut tyytyväinen mieheni panokseen ja olen halunnut suhteelta enemmän. Olisi pitänyt olla vaan hiljaa ja tyytyväinen. T. Ap

tämän käytöksen nimi on sumutus eli gaslightning, nostat ongelman pöydälle ja hups, lautanen kääntyy ja ongelma onkin sinussa ja kilttinä ihmisenä mietit miten voisit tehdä asioita eri tavalla, jotta ongelmia ei tulisi ja sinun täytyy olla hankala ihminen kun aiheutat kaikenlaista. Eli miehesi kääntää kaikki ongelmat sun niskaan...tätä voisi sanoa jopa narsistiseksi käyttäytymiseksi( huom ei sama että joku on täysverinen narsisti), mies nauttii huomiosta täysin rinnoin ja antaa sulle vain juuri sen verran murusia ettet lähtisi. Eli jos ja kun alat olemaan oikeasti sitä mieltä että nyt riitti, ei kannata alkaa miehen kanssa näitä enempää pyörittelemään vain alat valmistelemaan lähtöä.

Yli 45 vuoden jälkeen rakastan miestäni yhä syvästi ja olen onnellinen hänen kanssaan. Vaikuttaa olevan myös hänen puoleltaan näin. Meillä on samanlaiset elämänarvot, tykkäämme tehdä kaikenlaista yhdessä, harrastaa, matkustella, nauttia toisistamme ja perheestämme. Ei meidän ole koskaan tarvinnut riidellä, vaikka asioista onkin oltu eri mieltä, niistä on selvinnyt keskustelulla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kiitos kommenteista. Nämä kaikki todistavat sitä mitä olen epäillytkin. Se mitä mieheni on minulle puhunut, ei ole pitänyt paikkansa. Hän ei joko tiedä, tai valehtelee. Hyviä suhteita on olemassa, eikä se kaikilla ole sellaista rämpimistä. Ja läheisyys on jotain mitä voi myös odottaa. Se ei ole jotain ihmeellistä hurlmuheitä, jota on vain romanttisissa komedioissa. Mieheni siis vähättelee koko asiaa täysin ja pitää minua jotenkin tyhmänä kun edes odotan jotain sellaista. Kerta toisensa jälkeen hän on turhautuneena kysynyt minulta, että mitä oikein tarkoitan läheisyydellä. Hänellä ei siis ole mitään hajua siitä mitä tarkoitan. Vaikka olen kerta toisensa jälkeen antanut esimerkkejä, silti hän on aina yhtä pihalla. T. Ap

Tulin sanomaan, että tunnistan itseni jossain määrin ap:n kirjoituksesta. Mies sai minut tuntemaan, että minussa on aina jotain vikaa. En tuntenut itseäni hyväksytyksi, halutuksi tai rakastetuksi. Yritykseni puhua asioista tyrmättiin, koska eihän se ole niin kuin minusta tuntuu. Omia ongelmiaan mies ei koskaan myöntänyt, vika oli aina jossain muussa kuin hänessä. 

Neuvoni onkin: eroa. Kärvistelin siinä umpisurkeassa suhteessa yli 10 vuotta, kunnes vihdoin tajusin lähteä. Uutta pitempää suhdetta ei ole toistaiseksi, mutta mikä tärkeämpää olen nyt onnellinen ja sinut itseni kanssa. 

Nyt kun eroa olen väläytellyt taas uudemman kerran, niin mies on entistä enemmän alkanut puhua siitå kun minulla on niin paljon ongelmia. Olen kokenut niin paljon kaikkea traumaattista, ja tottahan se on. Mutta ei tämä suhde ainakaan ole parantanut oloani, eikä mieheni ole toisaalta koskaan ollut myöskään kovin huolissaan jaksamisestani tai voinnistani. Tilanteeseen nähden olen hoitanut osuuteni esimerkillisesti suorastaan. Kantanut vastuun perheestä, kodista, raha-asioista, parisuhteesta. Väärin olen tehnyt, kun en ole ollut tyytyväinen mieheni panokseen ja olen halunnut suhteelta enemmän. Olisi pitänyt olla vaan hiljaa ja tyytyväinen. T. Ap

Kirjoitin viestin kuusi. Ennen kuin löysin nykyisen (pitkän ja onnellisen) suhteeni, olin juuri tuollaisten miesten kanssa. Tuntui, kun koko ajan pitäisi perustella ja puolustella itseään. Nää miehet kritisoivat paljon ajatuksiani. Oli mullistavaa löytää ihminen, jolle kelpasin juuri omana itsenäni, vikoineni päivineen.

Vasta, kun jätin exäni, hän tunnusti minulle aina inhonneensa erästä piirrettäni, joka on olennainen osa minua. Inho näkyi käytöksessä jo suhteen aikana, vaikka hän ei asiaa sillon myöntänytkään. Nykyinen kumppanini ihastui juuri tähän samaan piirteeseen, jota exä inhosi.

Vierailija kirjoitti:

Kaikki eivät kykene muodostamaan toimivia suhteita.

Tämä.

Näitä on naisissa ja näitä on miehissä. Erilaisia luonnevikaisia ja persoonallisuushäiriöisiä, pahasti traumatisoituneita ja pilalle kasvatettuja, mielenterveysongelmaisia ja päihderiippuvaisia. Ja sitten ihmetellään kun ei koskaan onnista.

Joskus vaan ihan vääriä ihmisiä toisilleen..

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaikki eivät kykene muodostamaan toimivia suhteita.

Tämä.

Näitä on naisissa ja näitä on miehissä. Erilaisia luonnevikaisia ja persoonallisuushäiriöisiä, pahasti traumatisoituneita ja pilalle kasvatettuja, mielenterveysongelmaisia ja päihderiippuvaisia. Ja sitten ihmetellään kun ei koskaan onnista.

Joskus vaan ihan vääriä ihmisiä toisilleen..

Tunnen ihmisen, joka hyvin epävakaa, käyttää päihteitä ja on patologinen valehtelija. Hän ihmettelee, miten minulla on käynyt niin hyvä tuuri, että jo 27 v oon ollut saman kanssa, kun taas hällä on niin huono tuuri. Miksiköhän?

Ei toki kaikki erot luonnevioista johdu, mutta on totta, että kaikki eivät pysty pitkää suhdetta ylläpitämään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kiitos kommenteista. Nämä kaikki todistavat sitä mitä olen epäillytkin. Se mitä mieheni on minulle puhunut, ei ole pitänyt paikkansa. Hän ei joko tiedä, tai valehtelee. Hyviä suhteita on olemassa, eikä se kaikilla ole sellaista rämpimistä. Ja läheisyys on jotain mitä voi myös odottaa. Se ei ole jotain ihmeellistä hurlmuheitä, jota on vain romanttisissa komedioissa. Mieheni siis vähättelee koko asiaa täysin ja pitää minua jotenkin tyhmänä kun edes odotan jotain sellaista. Kerta toisensa jälkeen hän on turhautuneena kysynyt minulta, että mitä oikein tarkoitan läheisyydellä. Hänellä ei siis ole mitään hajua siitä mitä tarkoitan. Vaikka olen kerta toisensa jälkeen antanut esimerkkejä, silti hän on aina yhtä pihalla. T. Ap

Tulin sanomaan, että tunnistan itseni jossain määrin ap:n kirjoituksesta. Mies sai minut tuntemaan, että minussa on aina jotain vikaa. En tuntenut itseäni hyväksytyksi, halutuksi tai rakastetuksi. Yritykseni puhua asioista tyrmättiin, koska eihän se ole niin kuin minusta tuntuu. Omia ongelmiaan mies ei koskaan myöntänyt, vika oli aina jossain muussa kuin hänessä. 

Neuvoni onkin: eroa. Kärvistelin siinä umpisurkeassa suhteessa yli 10 vuotta, kunnes vihdoin tajusin lähteä. Uutta pitempää suhdetta ei ole toistaiseksi, mutta mikä tärkeämpää olen nyt onnellinen ja sinut itseni kanssa. 

Nyt kun eroa olen väläytellyt taas uudemman kerran, niin mies on entistä enemmän alkanut puhua siitå kun minulla on niin paljon ongelmia. Olen kokenut niin paljon kaikkea traumaattista, ja tottahan se on. Mutta ei tämä suhde ainakaan ole parantanut oloani, eikä mieheni ole toisaalta koskaan ollut myöskään kovin huolissaan jaksamisestani tai voinnistani. Tilanteeseen nähden olen hoitanut osuuteni esimerkillisesti suorastaan. Kantanut vastuun perheestä, kodista, raha-asioista, parisuhteesta. Väärin olen tehnyt, kun en ole ollut tyytyväinen mieheni panokseen ja olen halunnut suhteelta enemmän. Olisi pitänyt olla vaan hiljaa ja tyytyväinen. T. Ap

Kirjoitin viestin kuusi. Ennen kuin löysin nykyisen (pitkän ja onnellisen) suhteeni, olin juuri tuollaisten miesten kanssa. Tuntui, kun koko ajan pitäisi perustella ja puolustella itseään. Nää miehet kritisoivat paljon ajatuksiani. Oli mullistavaa löytää ihminen, jolle kelpasin juuri omana itsenäni, vikoineni päivineen.

Vasta, kun jätin exäni, hän tunnusti minulle aina inhonneensa erästä piirrettäni, joka on olennainen osa minua. Inho näkyi käytöksessä jo suhteen aikana, vaikka hän ei asiaa sillon myöntänytkään. Nykyinen kumppanini ihastui juuri tähän samaan piirteeseen, jota exä inhosi.

Ihana kuulla tällainenkin tarina 😊

Tätä olen myös miettinyt! Kun mies jossain riidan yhteydessä sanoi, että olen hänen mielestään ollut aina jotenkin niin rassukka, niin mietin että onko sittenkin jotain sellaista, jonka takia hän ei pidäkään minusta ihan niin paljon mitä on antanut olettaa.

Kun mietin niin mieheni ei ole koskaan kehunut minua samalla tavalla kuin jotkut miehet ketä aiemmin tapailin. Toki pitkä suhde on eri kuin lyhyt tapailu. Mutta ei mies kehunut minua alkuaikoinakaan, paitsi ehkä seksin yhteydessä, mutta nekin olivat lähinnä ulkonäköön liittyviä asioita. On aina tuntunut siltä, että hän ei näe tai osaa arvostaa hyviä puoliani.

Omasta mielestäni en ole rassukka. Paitsi ehkä siinä mielessä että olen jäänyt tähän suhteeseen. Muuten olen selvinnyt sellaisista asioista elämässä, jotka olisivat voineet saada minusta ihan ihmisraunion. Elän muuten ihan hyvää elämää. Minulla on työtä, opiskelen jatkuvasti lisää, on ystäviä, lasten kanssa hyvät välit jne. Rahaakin olen saanut säästöön ihan kivan summan, jolla voin tehdä itse jotain mitä ikinä haluan. Ja kaiken lisäksi olen vielä ihan hyvännäköinen ikäisekseni, urheilen ja pidän huolta kunnostani. Sekin tuntuu vaan miestä häiritsevän.. T. Ap

En ole kateellisuuteen taipuvainen ihminen mutta en voi välttyä siltä kun luen näitä. Ei ehkä pitäisi lukea. T: ikisinkku

Itsellä kesti edellinen suhde yli 20 vuotta. Loppuaikoina läheisyyttä oli aika vähän mutta ei ero siitä johtunut. Itse (nainen) olin ongelmaisempi ja enemmän syyllinen eroon kuin mies. Luulen että meillä ainakin syy suhteen hyytymiseen oli se että aloitettiin seurustelu jo n. 20-vuotiaina eikä tajuttu sitä "ylläpitää". Ero onneksi saatiin hoidettua sovussa ja samoin lapsen viikko-viikko kuviot.

Eron jälkeen olen nyt uudessa suhteessa ja nyt kyllä on todella tärkeää pitää huolta siitä että läheisyys ei "häviä". Halailut ja pussailut on tärkeitä vanhemmillekin :) Luulen että olen nyt itsekin viisaampi ja osaan pitää parempaa huolta parisuhteesta kuin nuorempana.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ollaan oltu yhdessä 14 vuotta ja edelleen olen joka päivä onnellinen miehestäni.

Meillä on läheisyyttä joka päivä ainakin vähän (vaikka kaksi pientä lasta verottavatkin vähän seksielämää), mutta aina on aikaa halille, hipaukselle tai pyllyn läpäytykselle.

Joku täällä kyseli millainen on ihana pitkän suhteen mies. Oma mieheni ei ole mikään super tunneälykäs eikä aina tajua mistä tuulee, mutta meillä on hyvä keskustelyhteys ja tuomme molemmat herkästi esiin jos joku mättää ja korjaamme sen. Vielä ei ole tullut niin isoa ongelmaa eteen ettei oltaisi sitä yhdessä ratkottu. Hän on joustava, hellä, kiltti ja vastuuntuntoinen. Sellainen turvallinen peruskallio johon voin aina tukeutua. Hän hoitaa lapset, työskentelee vaativissa asiantuntijatehtävissä, rakastaa ruoanlaittoa ja telkkarisarjamaratoneja. Paras ystäväni ja elämäni rakkaus <3.

Sanot, että miehesi on turvallinen peruskallio ja haleja sekä hiplauksia on päivittäin. Jossain kohtaa tätä ketjua neljäkymmentä vuotta miehensä kanssa ollut vaimo kuvasi miestään luotettavaksi peruskallioksi, jonka kanssa on haleja ja selän rapsuttelua päivittäin.

Perustuuko nämä pitkät liitot siihen, että koskettelua on päivittäin? Siihen, että vaimo tuntee olevansa turvassa, peruskallion vieressä?

Ihanaa olisi jos miestä voisi kuvailla peruskallioksi.. Oma mieheni on kyllä ihan jotain muuta. Itse olen se tämän perheen peruskallio ja vastuunkantaja ollut, joka on huolehtinut että jääkaapissa ruokaa, lasten tarpeet tulevat tyydytetyksi, maksanut laskut, pitånyt huolta muutenkin raha-asioista ja rahan riittävyydestä, miehellä on välillä rahat loppunut, eikä ole edes kertonut asiasta, olettanut, vaan että minä hoidan laskut ja ostan ruoan. Lisäksi olen huolehtinut että perheellä on kivaa tekemistä lomillakin ja muutenkin elämä mielekästä, eikä sellaista jatkuvaa tulipalojen sammuttelua vaan. Olisi ihana jos olisi ollut vierellä peruskallio, jonka kanssa olisi voinut jakaa vastuuta, kehen olisi voinut luottaa, mutta valitettavasti miehestäni ei ole ollut siihen. T. Ap

Oletko Ap jotenkin moniongelmainen itse?

42 vuotta yhdessä, koko aika pelkkää rakkautta, kunnioittamista, toisen kuuntelemista, auttamista, arvostusta, yhdessä tekemistä ihan joka ikinen päivä. Koskaan en ole löytänyt ketään parempaa, mihin vaihtaa. Sellainen ei ole käynyt mielessäkään. Ja kiitos.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kiitos kommenteista. Nämä kaikki todistavat sitä mitä olen epäillytkin. Se mitä mieheni on minulle puhunut, ei ole pitänyt paikkansa. Hän ei joko tiedä, tai valehtelee. Hyviä suhteita on olemassa, eikä se kaikilla ole sellaista rämpimistä. Ja läheisyys on jotain mitä voi myös odottaa. Se ei ole jotain ihmeellistä hurlmuheitä, jota on vain romanttisissa komedioissa. Mieheni siis vähättelee koko asiaa täysin ja pitää minua jotenkin tyhmänä kun edes odotan jotain sellaista. Kerta toisensa jälkeen hän on turhautuneena kysynyt minulta, että mitä oikein tarkoitan läheisyydellä. Hänellä ei siis ole mitään hajua siitä mitä tarkoitan. Vaikka olen kerta toisensa jälkeen antanut esimerkkejä, silti hän on aina yhtä pihalla. T. Ap

Tulin sanomaan, että tunnistan itseni jossain määrin ap:n kirjoituksesta. Mies sai minut tuntemaan, että minussa on aina jotain vikaa. En tuntenut itseäni hyväksytyksi, halutuksi tai rakastetuksi. Yritykseni puhua asioista tyrmättiin, koska eihän se ole niin kuin minusta tuntuu. Omia ongelmiaan mies ei koskaan myöntänyt, vika oli aina jossain muussa kuin hänessä. 

Neuvoni onkin: eroa. Kärvistelin siinä umpisurkeassa suhteessa yli 10 vuotta, kunnes vihdoin tajusin lähteä. Uutta pitempää suhdetta ei ole toistaiseksi, mutta mikä tärkeämpää olen nyt onnellinen ja sinut itseni kanssa. 

Nyt kun eroa olen väläytellyt taas uudemman kerran, niin mies on entistä enemmän alkanut puhua siitå kun minulla on niin paljon ongelmia. Olen kokenut niin paljon kaikkea traumaattista, ja tottahan se on. Mutta ei tämä suhde ainakaan ole parantanut oloani, eikä mieheni ole toisaalta koskaan ollut myöskään kovin huolissaan jaksamisestani tai voinnistani. Tilanteeseen nähden olen hoitanut osuuteni esimerkillisesti suorastaan. Kantanut vastuun perheestä, kodista, raha-asioista, parisuhteesta. Väärin olen tehnyt, kun en ole ollut tyytyväinen mieheni panokseen ja olen halunnut suhteelta enemmän. Olisi pitänyt olla vaan hiljaa ja tyytyväinen. T. Ap

Kirjoitin viestin kuusi. Ennen kuin löysin nykyisen (pitkän ja onnellisen) suhteeni, olin juuri tuollaisten miesten kanssa. Tuntui, kun koko ajan pitäisi perustella ja puolustella itseään. Nää miehet kritisoivat paljon ajatuksiani. Oli mullistavaa löytää ihminen, jolle kelpasin juuri omana itsenäni, vikoineni päivineen.

Vasta, kun jätin exäni, hän tunnusti minulle aina inhonneensa erästä piirrettäni, joka on olennainen osa minua. Inho näkyi käytöksessä jo suhteen aikana, vaikka hän ei asiaa sillon myöntänytkään. Nykyinen kumppanini ihastui juuri tähän samaan piirteeseen, jota exä inhosi.

Ihana kuulla tällainenkin tarina 😊

Tätä olen myös miettinyt! Kun mies jossain riidan yhteydessä sanoi, että olen hänen mielestään ollut aina jotenkin niin rassukka, niin mietin että onko sittenkin jotain sellaista, jonka takia hän ei pidäkään minusta ihan niin paljon mitä on antanut olettaa.

Kun mietin niin mieheni ei ole koskaan kehunut minua samalla tavalla kuin jotkut miehet ketä aiemmin tapailin. Toki pitkä suhde on eri kuin lyhyt tapailu. Mutta ei mies kehunut minua alkuaikoinakaan, paitsi ehkä seksin yhteydessä, mutta nekin olivat lähinnä ulkonäköön liittyviä asioita. On aina tuntunut siltä, että hän ei näe tai osaa arvostaa hyviä puoliani.

Omasta mielestäni en ole rassukka. Paitsi ehkä siinä mielessä että olen jäänyt tähän suhteeseen. Muuten olen selvinnyt sellaisista asioista elämässä, jotka olisivat voineet saada minusta ihan ihmisraunion. Elän muuten ihan hyvää elämää. Minulla on työtä, opiskelen jatkuvasti lisää, on ystäviä, lasten kanssa hyvät välit jne. Rahaakin olen saanut säästöön ihan kivan summan, jolla voin tehdä itse jotain mitä ikinä haluan. Ja kaiken lisäksi olen vielä ihan hyvännäköinen ikäisekseni, urheilen ja pidän huolta kunnostani. Sekin tuntuu vaan miestä häiritsevän.. T. Ap

Hienoa, jos voin inspiroida sinua. Haluaisin onnitella sinua siitä, että osaat noin hyvin reflektoida tilannettasi. Näet itsesi positiivisessa valossa miehesi vähättelystä huolimatta. Taidat itsekin tajuta, ettet ole mikään rassukka ollenkaan, vaan aikaansaava ja omilla jaloillasi seisova ihminen. Ei ole mikään häpeä kaivata läheisyyttä ja arvostusta puolisoltaan, päinvastoin!

T. 6

Vierailija kirjoitti:

Oletko Ap jotenkin moniongelmainen itse?

Kaikki meistä on moniongelmaisia. Jos ei muka ole, on vain sokea.

20 vuotta naimisissa.

Ollaan parhaat ystävät.

Rakastetaan.

Tehdään yhdessä töitä.

On yhteisiä harrastuksia ja omia harrastuksia. Niistä omista harrastuksistakin välillä puhutaan yhdessä.

Samantapainen suhtautuminen rahaan ja säästämiseen.

Molemmat ollaan perhekeskeisiä.

Samantapaiset arvot yleensäkin. Tätä pidän yhtenä hyvän parisuhteen perusedellytyksenä. Eli jos toinen haluaa paljon lapsia ja hoitaa ne kotona ja toinen vannoutunut vela tai uraihminen niin hankala sopia yhteen. Jos uskonnollisista, seksistä, taloudellisista, perheeseen liittyvistä asioista ajatellaan samansuuntaisesti niin elämä löytää usein helposti hyvän ja toimivan tavan. Jos taas arvostetaan kovin erilaisia asioita on yhteinen elämä hankalaa tai mahdotonta.

22 vuotta yhdessä. Joskus olen miettinyt että miksi hakkaan päätäni seinään ja onko tässä järkeä, mutta aina on tulleet paremmat ajat, ja ne on sitten oikeesti hyviä. Nyt parempia kuin koskaan. En kyllä yhtään jaksaisi olla sen keskeneräisen pojanklopin kanssa joka tuo oli silloin 22 vuotta sitten, eikä hän varmasti jaksaisi sitä draamailevaa pyörremyrskyä joka minä olin, mutta onneksi tässä itse kukin kasvaa ja kulmat hioutuu kun riittävän kauan jaksaa törmäillä toisiinsa samassa tilassa.

25 vuotta ollaan oltu yhdessä, alettiin lukioiässä.

Meillä on oikein kiva, seesteinen ja tasapainoinen suhde. Mies on kiltti, kunnollinen, uskollinen, luotettava, fiksu, lempeä, huumorintajuinen. Hoitaa kotitöitä, pihaa ja remontteja oma-aloitteisesti. Läheisyyttä ja hellyyttä on päivittäin. Meillä on hauskaa yhdessä.

Ei riidellä, kun aiheita ei löydy, ja kumpikin on sopuisa luonteeltaan. Joskus ollaan jostakin asiasta eri mieltä, mutta tilanteet ei eskaloidu riidaksi, vaan jutellaan sen mitä tarvitsee. Ei tiuskita eikä puhuta rumasti muille. Meillä on samanlaiset arvot, asenteet ja tavoitteet elämässä. Taloudellisesti asiat on hyvin, joten rahastakaan ei tarvitse ahdistua tai tapella.

Kaksi lasta on, ja mies on alusta asti osallistunut tasapuolisesti hoitoon, yöheräämisiin ja leikittämisiin.

Ap:lle sanoisin, että jos asiat on rämpimistä, niin ette todellakaan ole sopivia toisillenne. Yksin olisi luultavasti paljon mukavampaa kuin parisuhteessa. Ja meillä ainakin suhde vain paranee vuosien myötä ja hitsaudumme enemmän yhteen. Kummallakin on myös omat menot ja kaverit, eikä mitään kontrollointia, mustasukkaisuutta tai rajoittamista ole. Ei ole henkistä, fyysistä tai taloudellista väkivaltaa.

Eli pitkä ja hyvä suhde on mahdollinen, kunhan puolisot sopivat toisilleen ja ovat mukavia ihmisiä jotka osaavat kohdella muita hyvin.

Yli 30 vuotta naimisissa. Toistemme kunnioitus, kummallakin halu olla toiselle hyvä, omankin tilan antaminen toiselle. Tukea toista, iloita toisen onnistumisista, kannustaa kun on tarve ja surra kun on sen aika.