En jaksa sitä, että näen miestä n. tunnin päivässä.

Luin vasta tota ketjua enemmän ja sattu silmään että teillä on lattia valu tulossa. Meillä saatiin lattia valettua pari viikkoa sitten ja kyllä se vaan on iso harppaus siinä rakentamisessa! :) Siihen asti kun saa puristettua niin alkaa tuntua jo siltä että joskus sinne taloon pääsee muuttamaankin. Ja mies on ihan oikeessa että se lattia valu pitäsi äkkiä saada kun sen kovettuminen ja " kuivuminen" kestää useemman kuukauden ennen kun sitä voi alkaa laatottamaan jne. Ymmärrän kyllä hyvin että just toi vaihe on rankkaa kun meinas meiltäkin mennä jo usko koko projektiin, siis se putkien kaivaminen ja muu ni on niin hidasta. Paljon pieniä juttuja mitä pitää tehdä ja kaikkiin menee aikaa ihan liikaa! Toivottavasti teilläkin alkaa helpottaa kun saatte sen lattian.



Paljon voimia ja tsemppiä teille, kyllä se talo siitä vielä valmistuu. Edelleen kehotan sua menemään myös raksalle heilumaan koska se on oikeesti ihan kivaa hommaa :)



t.23

ja viikonloput. Itsekin kävin (ja käyn edelleen) töissä ja kun palasin kotiin, niin mies lähti samassa ovenavauksessa raksalle. Eka puoli vuotta meni suht kivasti, kun itsekin elin jonkunlaista rakentamishuumaa, mutta sitten iski väsy ja kyllästys. Meilläkään mies ei malttanut pitää paljon ylimääräisiä vapaita ja ne harvat vapaapäivätkin menivät miehen tuskaillessa tekemättömiä hommia... Yritin ajatella järkevästi ja arvostaa sitä, että mies rakentaa meille yhteistä kotia, mutta aina sekään ei auttanut. Riitelimme paljon ja lopulta olin siinä pisteessä, että ainoastaan päähänpinttymäni lapsen ehjästä kodista sai minut pysymään liitossamme. Ja tietenkin jossain takaraivossa jyskytti myös ajatus siitä, että voinko olla niin paska, että jätän perheelleen kotia rakentavan miehen. Näihin aikoihin ihastuin myös yhteen työkaveriini, mutta se ei onneksi johtanut flirttailua pidemmälle. Olin kuitenkin jokseenkin varma, että tunteeni miestäni kohtaan olivat lopullisesti kuolleet, eikä talon valmistuminen vaikuttaisi asiaan yhtään. Pikkuhiljaa sisätöiden edistyessä aloin kuitenkin itsekin olla enemmän hommissa mukana, maalasin seiniä, autoin laatoituksessa, saumasin jne. ja yhteisten tekemisten myötä tunteet miestäni ja innostus uutta taloa kohtaan rupesivat taas palaamaan.



Nyt olemme pari kuukautta asuneet uudessa talossamme ja olen niiiiiin onnellinen. Olemme puhuneet vaikeasta raksa-ajasta ja sopineet, että mitään vanhoja riitoja ei tuoda uuden kodin katon alle. Olen ylpeä miehestäni, joka näki niin suuren vaivan perheensä eteen, ja niin onnellinen, kun kuitenkin jaksoin loppuun asti, enkä lähtenyt, vaikka mieli teki.



Tsemppiä sinulle, ap, tiedän tasan tarkkaan, miltä sinusta tuntuu. Mutta muista, että se on vain väliaikaista, palkinto jaksamisestanne on hieno ja tunteetkin vielä varmasti palaavat!