Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Nuoren opiskelukavereista kome on tänä keväänä tehnyt itsemurhan
22.05.2022 |
Nuorten pahoinvointi on ilmeisesti nyt huipussaan. Meidän nuori päätti ottaa välivuoden nyt opinnoista. Etäopiskelu uuvuutti hänet syvästi, eikä he ryhmäytyneet koronan vuoksi ollenkaan. Hän syö nyt masennuslääkkeitä ja lepää täällä kotona. Surettaa tytäreni puolesta niin kovasti. Lisäksi hänen kolme tuttavaa etäopiskelivat yksin vieraalla paikkakunnalla ja opiskelupaineet ja yksinäisyys ajoivat umpikujaan ja itsemurhaan.
Tuntuu, että tänä keväänä on tapahtunut niin paljon surullisia juttuja noiden etäopintoihin unohdettujen korkeakouluopiskelijoiden kohdalla. Äitinä kannan suurta huolta noista nuorista.
Kommentit (198)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Koskee nuorempiakin. Teini-iässä on harrastukset monelle olleet henkireikä, mutta nyt kun ne ovat olleet pannassa niin pahaa oloa ei pääse purkamaan. Tunnen itsekkin yhden nuoren joka lähti nyt keväällä.
Se, että harrastukset on olleet tauolla, on monelle ikävää (joillekin lapsille ollut myös helpotus, huom.), mutta en usko, että kukaan tekee itsemurhaa sen vuoksi, että futisharkat on tauolla. Taustalla on pakko olla jotain muutakin.
Ne futisharkat saattaa olla se viimeinen oljenkorsi, joka pitää pakan kasassa. Kun nekin viedään...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Nuorisoa aliarvioidaan valitettavan usein ja pahoinvoivilla nuorilla päällimmäinen ongelma voi olla vain se, että yhteiskunnalle ei kelpaa heidän osaamisensa. Heitä yksinkertaisesti pidetään vain tyhminä lapsina, jotka eivät osaa ajatella itse mitään omilla aivoillaan, eikä heille haluta antaa mitään avaimia käteen tilanteensa parantamiseksi itse.
Koronasekoilu näyttäytyy niin erilaiselta nuorille kuin mummeleille. Nuorten pitäisi elää ja elämässä on muutenkin paineita, niin sekoilun vuoksi jäi vain paineet ja eristys. Ja muutenkin nuorille tulevaisuus näyttäytyy vain joka puolelta romahtavana. Eläkeläismummelit voivat kököttää tyytyväisinä kotona muhkea eläke taskussaan ja päivitellä miten nuoret nyt voi pahoin. Moni ei tule koulujenkaan jälkeen tienaamaan samaa kuin syöpäläiset nyt eläkkeillään.
Tämä ei tule päättymään mitenkään hyvin.
Vierailija kirjoitti:
Yksi iso vitsi tuolla aikaisemmassa kommentissa, että kunhan apua hakee niin se on sillä selvä. Ei taida ollan mitään käsitystä hoidon alennustilasta Suomessa? On paljon poiskäännyttämisiä, odottelet jonoissa monta kuukautta ja palkinnoksi saat 15 minuutin keskusteluajan jostakin. Ei ihan auta jos on päivittäin itsetuhoiset ajatukset mielessä.
Ei tosiaan saa apua hakemalla..ei riitä resurssit. Ja usein apua on sit jonkun hymisevä "voi semmosta se on" ja nappuloiden antaminen pahaan oloon ei usien auta paljoa. Eräs tuttu tappoi itsensä joitain vuosia sitten, oli ihan avoimesti kertonut ammattilaisille että hänellä on paha olla, haluaa tappaa itsensä, monesti haki apua. Hänen ei katsottu olevan "tarpeeksi" sairas, ei päässyt osastolle eikä saanut tarvitsemaansa apua.
Onkohan nämä nuoret niitä joiden kuolinilmoituksia rokotedenialistit seuraavat,, taas rokote tappanut tutun tutun lapsen, lehdessä oli kuolinilmoituskin?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä taas en pysty löytämään itsestäni myötätuntoa näitä nuoria kohtaan, lähinnä suuttumusta siitä, että nuoret elävät elämänsä parasta aikaa ja päättävät tappaa itsensä tässä hyvinvointivaltiossa, jossa apua on aina, aina, saatavilla. Eri asia jos ihmisellä on raastava avioero, uhkapeliongelma, syöpä tai jokin muu musertava elämäntilanne mutta että pelkkä liika vapaa-aika (jonkun mielestä se voisi olla kivaakin) saa jonkun päätymään tuollaiseen ratkaisuun, on kyllä totaalista tyhmyyttä.
Sinä olet tyhmä kun luulet että avun saanti on helppoa ja kaikkiin ongelmiin löytyy tuosta vaan ratkaisu.
Jos soitat psykiatriselle sairaanhoitajalle ja kerrot olevasi nuori ja että sinulla on itse---tuh----oisia ajatuksia, saat saman tien ajan ja keskusteluapua. Että niin vaikeaa se on.
Hienoa jos jossain sujuu noin!
Meidän kunnassa ei ole yhtäkään psykiatrista sairaanhoitajaa johon voisi ottaa yhteyttä suoraan. Suuren kysynnän vuoksi palveluun ohjautuvat kulkevat opiskelijahuollon tai opiskelijayerveydenhuollon tai terveyskeskuksen kautta, eli ensin pitää asioida siellä ja pähkäillä että tarvitseeko sittenkään. Jos sieltä päädytään tekemään lähete, se ohjautuu meillä tiimiin, joka käsittelee sen teoriassa viikon kuluessa saapumisesta, käytännössä tähän tahtiin ei pystytä. Lähetteen käsittelyn jälkeen asiakas asetetaan jonoon ja tästä ilmoitetaan hänelle kirjeitse. Jonotusaika on useita kuukausia, tällä hetkellä noin laittomat 4-5 kk. Tämä siis ennen kuin pääsee juttelemaan ensimmäistäkään kertaa mielenterveyden ammattilaisen kanssa. Itsetuhoiset ajatukset tai itsensä vahigoittaminen mainitaan 30-50 % lähetteissä, joten niitä ei voida valitettavasti priorisoida tai muut ei pääsisi koskaan. Siksi kirjeessä, jossa kerrotaan jonoon pääsemisessä, ohjeistetaan menemään tarvittaessa päivystykseen. Päivystykseen toki pääsee aina, mutta jos hetken kuunneltuasi hoitajan huokailua täysistä vastaanotto-osastoista myönnyt sanomaan että et sinä ehkä tänään itseäsi välttämättä tapa, niin palaudut siihen kuukausien mittaiseen jonoon. Kun tätä on tehnyt 3-6 kertaa niin alkaa usko loppua että päivystykseen hakeutuminen ja jonossa roikkuminen kannattaa, ja sitten tulee kokeiltua jotain muuta oman kärsimyksen lopettamiseksi.
Ei, tämä yhteiskunta ei jätä itse.mu.rh.aa hautovaa ihmistä akuutissa vaiheessa omilleen, tämähän on aivan puppua. Kuten ap, sinäkin jätät nyt jotain kertomatta. Joko psykiatriselle sairaanhoitajalle soitettaessa ei ole kunnolla selkeästi argumentoitu ääneen, että nyt on oikeasti hätätapaus tai sitten mitään hätää ei ole edes ollut vaan puhut nyt lievemmin masentuneesta nuoresta, joka on ehkä masentunut ja ahdistunut mutta ei sentään vielä oikeasti tap.ppamassa itseään. Minulla on tutina, että muokkaat oman kokemuksesi sopivaksi tähän keskusteluun mutta jätät kertomatta, miten vakava tilanteenne todellisuudessa oli (ei kovin vakava).
Meillä keskusteluaika järjestyi paljon lievemmässäkin tapauksessa. En sitten tiedä, miten paljon vaikuttaa se, että ihminen, joka soittaa on oikeasti hädissään (esim. kuten meidän tapauksessa itkee niin, ettei sanoistakaan saa selvää).
Minusta tuntuu taas tuntuu, ettet sinä oikein ymmärrä, ettei kovin monessa paikassa ole mitään psykiatrista sairaanhoitajaa jolle voi soittaa suoraan ja asiansa selittää.
Aina on jokin numero!
Sinä et taatusti ole edes selvittänyt oman terveyskeskuksesi tilannetta. Siellä kyllä löytyy taatusti sivuilta otsikko tai linkki Mielenterveyspalvelut. Sieltä löytyy numeroita, vaikka ei löytyisi suoraan nimikkeellä psykiatrinen sairaanhoitaja. Ehkä nyt ei kannataisi jumittaa siihen termiin vaan selvittää, millä termeillä siellä teillä päin puhutaan?
Ihan akuutissa hätätapauksessa voi soittaa jopa hätänumeroon 118.
Täällä on iloisesti pullat ja vellit sekaisin. Ihmiset puhuvat ketjussa vakavista akuuteista tilanteista, joissa it.se.murha on jo lähes tosiasia (tekoväline on jo kädessä) ja sitten taas siitä, että nuori on epämääräisesti ahdistunut ja raapii päätää ja lakkaa kynsiään ja sanoo, että joo, kyl mä oikeestaan voisi vaiks tap.ppaa itseni, emmä tiedä... ja sitten kaikki vaikeusasteet siitä välistä. Eikö se nyt ole selvä, etteivät nämä kaikki harmaan asteet ole yhteismitallisia ja tärkeysjärjestys on pakko olla?
Väitän, että jos joku soittaa vaikka edes terveyskeskuksen perusajanvaraus-numeroon ja väline on jo kädessä, aivan taatusti aika järjestyy, muu olisi aivan hullua!
Ongelmahan on sekin, että osa teineistä vain puhuu sanoittaakseen pahaa mieltään ilman aikomustakaan koskaan tehdä itselleen mitään, kyse on enemmän ikään kuuluvasta draamailusta.
JOs sulla tai nuorellasi on oikeasti hätä, sun on osattava ilmaista se soittaessasi. Kerro esim. jokin konkreettinen tilanne, missä nuori on jo ollut lääkkeet kädessä ja saiti viime hetkessä tilanteen estettyä. Mutta onko teillä ollut sellaista? Vai onko vain epämääräistä puhetta ja yleistä masista ja pahaa mieltä?
Mitä se numeroon soittaminen hyödyttää kun otetaan tarkkailuun ehkä pariksi päiväksi ja sitten joutuu taas omilleen, ehkä terapia-aika varattuna kuukauden päähän? Vaikka akuutti tilanne olisikin ohi niin se ei estä etteikö se tulisi heti uudestaan. Jos koulumatkalla on järvi niin sinne on helppo hypätä.
Ei muuten ole. Siinähän se onkin. It.se.mur.haa on erittäin vaikea tehdä. Mietipä itseäsi ihan oikeasti seisomaan järven rannassa ja kävelemään sitä masentavan matalaa järveä eteenpäin vaatteet päällä. Tunnet itsesi vain hölmöksi siinä vaiheessa... ja kun viimeinkin alkaa löytyä vähän edes syvempää vettä, sun on niin kylmä ja nenä vuotaa ja vi....ttaa, että sä haluat vain kotiin surffailee . Nälkäkin on. Tai jos yrität edelleen hukuttautua, et edes tiedä, miten saisit itsesi pysymään pinnan alla ja pullahtelet kuin korkki pintaan ja taas palelee ja sittenhän joku jo huutaa rannalla, että mikä hätänä ja käteen jää vaan tyhmä häpeä.
Ihan oikeasti, aina välillä täälläkin ihmiset kyselee, että mikä olisi helppo ja varma tapa hoitaa homma. Ja näitä kysellään siksi, kun niitä keinoja on niin vaikea löytää. Mielikuvituksissa kaikki on helppoa.
Kyllä se henki aika helposti lähtee, varsinkin jos ihminen on päättänyt lopettaa itsensä. Jos elämä tuntuu niin pahalta ettei halua elää, vaatteet päällä vedessä oleminen on varmaan aika pikkuasia siihen verrattuna. Eikä ihminen ole mikään korkki, jos hukkuminen olisi vaikeaa, ei melkein kukaan hukkuisi. Kyllä pinnan alle on varsin helppo vajota.
Jotenkin kauhean empatiakyvyttömän kuuloinen viesti.
Vierailija kirjoitti:
Nuorisoa aliarvioidaan valitettavan usein ja pahoinvoivilla nuorilla päällimmäinen ongelma voi olla vain se, että yhteiskunnalle ei kelpaa heidän osaamisensa. Heitä yksinkertaisesti pidetään vain tyhminä lapsina, jotka eivät osaa ajatella itse mitään omilla aivoillaan, eikä heille haluta antaa mitään avaimia käteen tilanteensa parantamiseksi itse.
JOs joku päätyy its.e.mur.haan, koska hänen, nyyh, viimeinen oljenkortensa, futistreenit, oli peruttu, ehkä tulkinta tyhmistä lapsista ei ole täysin yliammuttu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minusta tuntuu, että jotkut purkavat omaa pahaa oloaan olemalla epäempaattisia. Ikävä kyllä se ei teidän oloanne paranna. Ihan itse olette elämänne pilanneet.
Mistäköhän muuten johtuu, että onnelliset ja tyytyväiset ihmiset ovat niitä jotka kantavat huolta myös muista?
Terapiaan pääsee hyvällä tuurilla noin vuoden päästä siitä, kun rupeaa hakemaan apua. Liian pitkä aika jo valmiiksi todella huonosti voiville.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nuorisoa aliarvioidaan valitettavan usein ja pahoinvoivilla nuorilla päällimmäinen ongelma voi olla vain se, että yhteiskunnalle ei kelpaa heidän osaamisensa. Heitä yksinkertaisesti pidetään vain tyhminä lapsina, jotka eivät osaa ajatella itse mitään omilla aivoillaan, eikä heille haluta antaa mitään avaimia käteen tilanteensa parantamiseksi itse.
JOs joku päätyy its.e.mur.haan, koska hänen, nyyh, viimeinen oljenkortensa, futistreenit, oli peruttu, ehkä tulkinta tyhmistä lapsista ei ole täysin yliammuttu.
Et ehkä ansaitse vastausta, mutta siellä treeneissä näet kavereita ja siellä voi olla se ainoa hyväksyvä aikuinen. Ei se laji itsessään, vaan se sosiaalinen verkosto.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä taas en pysty löytämään itsestäni myötätuntoa näitä nuoria kohtaan, lähinnä suuttumusta siitä, että nuoret elävät elämänsä parasta aikaa ja päättävät tappaa itsensä tässä hyvinvointivaltiossa, jossa apua on aina, aina, saatavilla. Eri asia jos ihmisellä on raastava avioero, uhkapeliongelma, syöpä tai jokin muu musertava elämäntilanne mutta että pelkkä liika vapaa-aika (jonkun mielestä se voisi olla kivaakin) saa jonkun päätymään tuollaiseen ratkaisuun, on kyllä totaalista tyhmyyttä.
Sinä olet tyhmä kun luulet että avun saanti on helppoa ja kaikkiin ongelmiin löytyy tuosta vaan ratkaisu.
Jos soitat psykiatriselle sairaanhoitajalle ja kerrot olevasi nuori ja että sinulla on itse---tuh----oisia ajatuksia, saat saman tien ajan ja keskusteluapua. Että niin vaikeaa se on.
Hienoa jos jossain sujuu noin!
Meidän kunnassa ei ole yhtäkään psykiatrista sairaanhoitajaa johon voisi ottaa yhteyttä suoraan. Suuren kysynnän vuoksi palveluun ohjautuvat kulkevat opiskelijahuollon tai opiskelijayerveydenhuollon tai terveyskeskuksen kautta, eli ensin pitää asioida siellä ja pähkäillä että tarvitseeko sittenkään. Jos sieltä päädytään tekemään lähete, se ohjautuu meillä tiimiin, joka käsittelee sen teoriassa viikon kuluessa saapumisesta, käytännössä tähän tahtiin ei pystytä. Lähetteen käsittelyn jälkeen asiakas asetetaan jonoon ja tästä ilmoitetaan hänelle kirjeitse. Jonotusaika on useita kuukausia, tällä hetkellä noin laittomat 4-5 kk. Tämä siis ennen kuin pääsee juttelemaan ensimmäistäkään kertaa mielenterveyden ammattilaisen kanssa. Itsetuhoiset ajatukset tai itsensä vahigoittaminen mainitaan 30-50 % lähetteissä, joten niitä ei voida valitettavasti priorisoida tai muut ei pääsisi koskaan. Siksi kirjeessä, jossa kerrotaan jonoon pääsemisessä, ohjeistetaan menemään tarvittaessa päivystykseen. Päivystykseen toki pääsee aina, mutta jos hetken kuunneltuasi hoitajan huokailua täysistä vastaanotto-osastoista myönnyt sanomaan että et sinä ehkä tänään itseäsi välttämättä tapa, niin palaudut siihen kuukausien mittaiseen jonoon. Kun tätä on tehnyt 3-6 kertaa niin alkaa usko loppua että päivystykseen hakeutuminen ja jonossa roikkuminen kannattaa, ja sitten tulee kokeiltua jotain muuta oman kärsimyksen lopettamiseksi.
Ei, tämä yhteiskunta ei jätä itse.mu.rh.aa hautovaa ihmistä akuutissa vaiheessa omilleen, tämähän on aivan puppua. Kuten ap, sinäkin jätät nyt jotain kertomatta. Joko psykiatriselle sairaanhoitajalle soitettaessa ei ole kunnolla selkeästi argumentoitu ääneen, että nyt on oikeasti hätätapaus tai sitten mitään hätää ei ole edes ollut vaan puhut nyt lievemmin masentuneesta nuoresta, joka on ehkä masentunut ja ahdistunut mutta ei sentään vielä oikeasti tap.ppamassa itseään. Minulla on tutina, että muokkaat oman kokemuksesi sopivaksi tähän keskusteluun mutta jätät kertomatta, miten vakava tilanteenne todellisuudessa oli (ei kovin vakava).
Meillä keskusteluaika järjestyi paljon lievemmässäkin tapauksessa. En sitten tiedä, miten paljon vaikuttaa se, että ihminen, joka soittaa on oikeasti hädissään (esim. kuten meidän tapauksessa itkee niin, ettei sanoistakaan saa selvää).
Minusta tuntuu taas tuntuu, ettet sinä oikein ymmärrä, ettei kovin monessa paikassa ole mitään psykiatrista sairaanhoitajaa jolle voi soittaa suoraan ja asiansa selittää.
Aina on jokin numero!
Sinä et taatusti ole edes selvittänyt oman terveyskeskuksesi tilannetta. Siellä kyllä löytyy taatusti sivuilta otsikko tai linkki Mielenterveyspalvelut. Sieltä löytyy numeroita, vaikka ei löytyisi suoraan nimikkeellä psykiatrinen sairaanhoitaja. Ehkä nyt ei kannataisi jumittaa siihen termiin vaan selvittää, millä termeillä siellä teillä päin puhutaan?
Ihan akuutissa hätätapauksessa voi soittaa jopa hätänumeroon 118.
Täällä on iloisesti pullat ja vellit sekaisin. Ihmiset puhuvat ketjussa vakavista akuuteista tilanteista, joissa it.se.murha on jo lähes tosiasia (tekoväline on jo kädessä) ja sitten taas siitä, että nuori on epämääräisesti ahdistunut ja raapii päätää ja lakkaa kynsiään ja sanoo, että joo, kyl mä oikeestaan voisi vaiks tap.ppaa itseni, emmä tiedä... ja sitten kaikki vaikeusasteet siitä välistä. Eikö se nyt ole selvä, etteivät nämä kaikki harmaan asteet ole yhteismitallisia ja tärkeysjärjestys on pakko olla?
Väitän, että jos joku soittaa vaikka edes terveyskeskuksen perusajanvaraus-numeroon ja väline on jo kädessä, aivan taatusti aika järjestyy, muu olisi aivan hullua!
Ongelmahan on sekin, että osa teineistä vain puhuu sanoittaakseen pahaa mieltään ilman aikomustakaan koskaan tehdä itselleen mitään, kyse on enemmän ikään kuuluvasta draamailusta.
JOs sulla tai nuorellasi on oikeasti hätä, sun on osattava ilmaista se soittaessasi. Kerro esim. jokin konkreettinen tilanne, missä nuori on jo ollut lääkkeet kädessä ja saiti viime hetkessä tilanteen estettyä. Mutta onko teillä ollut sellaista? Vai onko vain epämääräistä puhetta ja yleistä masista ja pahaa mieltä?
Mitä se numeroon soittaminen hyödyttää kun otetaan tarkkailuun ehkä pariksi päiväksi ja sitten joutuu taas omilleen, ehkä terapia-aika varattuna kuukauden päähän? Vaikka akuutti tilanne olisikin ohi niin se ei estä etteikö se tulisi heti uudestaan. Jos koulumatkalla on järvi niin sinne on helppo hypätä.
Ei muuten ole. Siinähän se onkin. It.se.mur.haa on erittäin vaikea tehdä. Mietipä itseäsi ihan oikeasti seisomaan järven rannassa ja kävelemään sitä masentavan matalaa järveä eteenpäin vaatteet päällä. Tunnet itsesi vain hölmöksi siinä vaiheessa... ja kun viimeinkin alkaa löytyä vähän edes syvempää vettä, sun on niin kylmä ja nenä vuotaa ja vi....ttaa, että sä haluat vain kotiin surffailee . Nälkäkin on. Tai jos yrität edelleen hukuttautua, et edes tiedä, miten saisit itsesi pysymään pinnan alla ja pullahtelet kuin korkki pintaan ja taas palelee ja sittenhän joku jo huutaa rannalla, että mikä hätänä ja käteen jää vaan tyhmä häpeä.
Ihan oikeasti, aina välillä täälläkin ihmiset kyselee, että mikä olisi helppo ja varma tapa hoitaa homma. Ja näitä kysellään siksi, kun niitä keinoja on niin vaikea löytää. Mielikuvituksissa kaikki on helppoa.
Kyllä se henki aika helposti lähtee, varsinkin jos ihminen on päättänyt lopettaa itsensä. Jos elämä tuntuu niin pahalta ettei halua elää, vaatteet päällä vedessä oleminen on varmaan aika pikkuasia siihen verrattuna. Eikä ihminen ole mikään korkki, jos hukkuminen olisi vaikeaa, ei melkein kukaan hukkuisi. Kyllä pinnan alle on varsin helppo vajota.
Jotenkin kauhean empatiakyvyttömän kuuloinen viesti.
Kyllä varmaan ja ehkä kyllä.... jo tavastasi puhua huomaa, ettet oikeasti tiedä asiasta mitään. Minä voin vakuuttaa, että minä tiedän. Hukut-tau-tumi.nen on erittäin vaikeaa. Kaupunkilaiselle on vaikeaa löytää edes järvi ja jos sinne pitää kävellä yli 5 km, tarvitsisi kyydin. Pitäisikö tilata taksi viemään järven rantaan ja millä rahalla senkin tekee ja mitä se kuskikin ajattelee. Ja niin edelleen. Kaikkiin keinoihin liittyy vastaavia käytännön ongelmia, jotka tajuaa vasta, kun yrittää oikeasti jotain. Jo siksi onneksi suurin osa aikeista jää vain ajatuksen tasolla. Reseptilläkään ei aiheeseen liittyviä lääkkeita noin vain jaella jo siksi, ettei niitä käytettäisi väärin. Aseita ei saa ilman lupaa, jne. En tajua, mitä empatiakyvytöntä on siinä, että ymmärtää, että helppo on jokaisen ajatella vaikean hetken tullen, että tää oli nyt tässä mutta oikeasti asian toteuttaminen on vaikeaa. Koita, niin tulet huomaamaan....
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Pitää lukea ketju paremmalla ajalla, kun tämä aihe koskettaa minua aina paljon. Olin itse kiusattu nuori lukioon saakka. Myös hyvin yksinäinen ja ilman ystäviä koko nuoruus. Näin oli hyvin tuttua ahdistus sekä surullinen olo. Pärjäsin melko hyvin, mutta ajoittain koin paljon surua. Näin esim aina, kun kesäloma loppui. Minulle koulu ei siis vielä lukiossakaan tarjonnut mitään suurta iloa ja olisin mielelläni ollut etäopinnoissakin välillä. Toisaalta olisin varmaan sitten menettänyt haluni mennä sinne lukioon täysin eli siinä mielessä oli hyvä vaan jotenkin kestää niitä päiviä siellä ja olla lähiopetuksessa. Lukion jälkeen pelkäsin kaikkea ja jännitin. Oli voimat loppu (muutakin sattui) ja niinpä vietin vuosia vaan toipuen siitä. En voinut paljon edes kotoa poistua. Myöhemmin pakottauduin eräällä kurssille missä mukavia ihmisiä ja viihdyin siellä. Sekin tosin jäi kesken. Nyt yritän edes ammatin saada. Koen silti olevan hyvin vaikeaa enää kotoa poistua ja ainakaan tehdä mitään suuria muutoksia elämässäni. Kävisin itse jopa mieluusti etänä opintoja koska voimat vähissä ja ns oma tahti sopisi paremmin. Ymmärrän silti sen kuinka moni viihtyy lähiopetuksessa. En kiistä sitä ja itsellekin ryhmä jutut toisivat vaihtelua elämään. Erakoidun kohta täysin. Paljon on itsellä ryhmässä kiinni ja ihmisistä miten pärjäisin.
Pahoittelut, kun kirjoitan paljon itsestäni, mutta tämä aihe aina mielessä. Jäin ilman tukea ja apua silloin nuorempana. Kiusaaminenkin vaan jatkui. Ymmärrän eniten aina niitä joilla vaikeaa ja monesti mietin kuinka ikävää on se, kun ei mietitä tätä asiaa ja ratkaisua siihen. Joskus kirjoitin erääseen ketjuun kuinka tiedän ja tunnen monia itsemurhaan päätyneitä ja siihen joku kommentoi, että olivat varmaan päihteiden suurkuluttajia tai rikollisia yms. Yritin selittää, että tavallisia nuoria olivat. Kaksi pahoin kiusattua nuorta 17 ja 18 v sekä muut vähän vanhempia kuten lukion juuri päättänyt nuori, sitten yliopisto opiskelija sekä yksi heitä vanhempi yrittäjä perheen lapsi. Ei kukaan mikään laitapuolen kulkija. Osa sai jotain apua, osa taas ehkä ei. Itsekin voisin kuulua joukkoon. Tosin pelkään tehdä itselleni mitään ja samalla olen ollut niin paljon yksin ja nuoruus oli mitä oli, että olen viimein ehkä jotenkin karaistunut tämän suhteen. Koen surua ja elämä ahdistaa välillä paljon, mutta ehkä hallitsen vähän paremmin kaikkea. En silti tiedä aina miten vuosien päästä voin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onhan se surullista mutta luonto korjaa heikot yksilöt pois. Tuskin olisivat kestäneet työelämääkään
Totta. Täällä uhotaan, että Suomi antaa Venäjälle sodassa turpaan, mutta nämä herrantertut tappavat itsensä jo rauhan aikana kun ei pää kestä sitäkään. Miten kuvittelette nykynuorten pärjäävän sodassa?
No, eipä sitä hieman vanhempienkaan ikäluokkien taistelukestävyyttä ole tositilanteessa testattu. Möhömahaisia ja fyysisesti heikkoja vetelyksiä ovat suurimmaksi osaksi. Se, että on 20-30-vuotta sitten käynyt 6-9kk intin, ei kerro mitään sota oloissa pärjäämisestä tänä päivänä.
Toki pakko myöntää, että nykynuoret ovat henkisesti hieman pehmeämpiä kuin 35-60-vuotiaat ikäluokat. Tosin juuri nämä ikäluokathan ovat nykynuorison kasvattaneet ja yhteiskuntamme juuri tällaiseksi rakentanut, eli peiliin voi katsoa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hulvaton tuo vitsi, että apua saa pyytämällä ja heti. Oikein kieriskelen naurusta täällä.
Mutta ei siitä hupijutusta sen enempää, kommentoin its-emurhien uutisoinnista. Niitä ei yleensä uutisoida, syynä uskomus että julkisuus lisää mallioppimista ja johtaa lisäkuolemiin. En ota kantaa siihen onko näin. Ihan mahdollista, että kolme nuorta samasta koulusta päättää päivänsä lyhyen ajan sisällä oman käden kautta eivätkä lööpit huuda epidemiaa.
https://yle.fi/aihe/a/20-10001535
Yksinäisyys voi sairastuttaa tai jopa tappaa 8 asiaa, miksi se on elimistölle niin vaarallista?
Neurobiologit ovat todenneet, että yksinäisyys aiheuttaa elimistössä saman reaktion kuin fyysinen kipu. Yksinäisyys näyttää tutkimusten mukaan muuttavan paitsi ihmisen käyttäytymistä myös biologista toimintaa ja äärimmillään ehkä jopa elimistön rakenteita.
Jokaisella on joskus ajoittaista yksinäisyyttä, jos esimerkiksi muuttaa uudelle paikkakunnalle, vaihtaa koulua, tulee avioero tai puoliso kuolee. Elämään liittyy yksinäisyyden kokemuksia, mutta normaalisti ne menevät myös ohi. Ongelma siitä tulee, kun yksinäisyys pitkittyy ja ihminen kokee, ettei hän voi tehdä sille mitään.
Vaikka yksinäisyyden haittavaikutuksia ei voisi vielä nuorella havaita, se ei tarkoita, etteikö niitä tulevaisuudessa näkyisi. Yksinäisyys on todella pitkävaikutteinen ja hidas tappaja. Se tulee vastaan joka paikassa siitä lähtien, kun sitä on ymmärretty kysyä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä taas en pysty löytämään itsestäni myötätuntoa näitä nuoria kohtaan, lähinnä suuttumusta siitä, että nuoret elävät elämänsä parasta aikaa ja päättävät tappaa itsensä tässä hyvinvointivaltiossa, jossa apua on aina, aina, saatavilla. Eri asia jos ihmisellä on raastava avioero, uhkapeliongelma, syöpä tai jokin muu musertava elämäntilanne mutta että pelkkä liika vapaa-aika (jonkun mielestä se voisi olla kivaakin) saa jonkun päätymään tuollaiseen ratkaisuun, on kyllä totaalista tyhmyyttä.
Sinä olet tyhmä kun luulet että avun saanti on helppoa ja kaikkiin ongelmiin löytyy tuosta vaan ratkaisu.
Jos soitat psykiatriselle sairaanhoitajalle ja kerrot olevasi nuori ja että sinulla on itse---tuh----oisia ajatuksia, saat saman tien ajan ja keskusteluapua. Että niin vaikeaa se on.
Hienoa jos jossain sujuu noin!
Meidän kunnassa ei ole yhtäkään psykiatrista sairaanhoitajaa johon voisi ottaa yhteyttä suoraan. Suuren kysynnän vuoksi palveluun ohjautuvat kulkevat opiskelijahuollon tai opiskelijayerveydenhuollon tai terveyskeskuksen kautta, eli ensin pitää asioida siellä ja pähkäillä että tarvitseeko sittenkään. Jos sieltä päädytään tekemään lähete, se ohjautuu meillä tiimiin, joka käsittelee sen teoriassa viikon kuluessa saapumisesta, käytännössä tähän tahtiin ei pystytä. Lähetteen käsittelyn jälkeen asiakas asetetaan jonoon ja tästä ilmoitetaan hänelle kirjeitse. Jonotusaika on useita kuukausia, tällä hetkellä noin laittomat 4-5 kk. Tämä siis ennen kuin pääsee juttelemaan ensimmäistäkään kertaa mielenterveyden ammattilaisen kanssa. Itsetuhoiset ajatukset tai itsensä vahigoittaminen mainitaan 30-50 % lähetteissä, joten niitä ei voida valitettavasti priorisoida tai muut ei pääsisi koskaan. Siksi kirjeessä, jossa kerrotaan jonoon pääsemisessä, ohjeistetaan menemään tarvittaessa päivystykseen. Päivystykseen toki pääsee aina, mutta jos hetken kuunneltuasi hoitajan huokailua täysistä vastaanotto-osastoista myönnyt sanomaan että et sinä ehkä tänään itseäsi välttämättä tapa, niin palaudut siihen kuukausien mittaiseen jonoon. Kun tätä on tehnyt 3-6 kertaa niin alkaa usko loppua että päivystykseen hakeutuminen ja jonossa roikkuminen kannattaa, ja sitten tulee kokeiltua jotain muuta oman kärsimyksen lopettamiseksi.
Ei, tämä yhteiskunta ei jätä itse.mu.rh.aa hautovaa ihmistä akuutissa vaiheessa omilleen, tämähän on aivan puppua. Kuten ap, sinäkin jätät nyt jotain kertomatta. Joko psykiatriselle sairaanhoitajalle soitettaessa ei ole kunnolla selkeästi argumentoitu ääneen, että nyt on oikeasti hätätapaus tai sitten mitään hätää ei ole edes ollut vaan puhut nyt lievemmin masentuneesta nuoresta, joka on ehkä masentunut ja ahdistunut mutta ei sentään vielä oikeasti tap.ppamassa itseään. Minulla on tutina, että muokkaat oman kokemuksesi sopivaksi tähän keskusteluun mutta jätät kertomatta, miten vakava tilanteenne todellisuudessa oli (ei kovin vakava).
Meillä keskusteluaika järjestyi paljon lievemmässäkin tapauksessa. En sitten tiedä, miten paljon vaikuttaa se, että ihminen, joka soittaa on oikeasti hädissään (esim. kuten meidän tapauksessa itkee niin, ettei sanoistakaan saa selvää).
Minusta tuntuu taas tuntuu, ettet sinä oikein ymmärrä, ettei kovin monessa paikassa ole mitään psykiatrista sairaanhoitajaa jolle voi soittaa suoraan ja asiansa selittää.
Aina on jokin numero!
Sinä et taatusti ole edes selvittänyt oman terveyskeskuksesi tilannetta. Siellä kyllä löytyy taatusti sivuilta otsikko tai linkki Mielenterveyspalvelut. Sieltä löytyy numeroita, vaikka ei löytyisi suoraan nimikkeellä psykiatrinen sairaanhoitaja. Ehkä nyt ei kannataisi jumittaa siihen termiin vaan selvittää, millä termeillä siellä teillä päin puhutaan?
Ihan akuutissa hätätapauksessa voi soittaa jopa hätänumeroon 118.
Täällä on iloisesti pullat ja vellit sekaisin. Ihmiset puhuvat ketjussa vakavista akuuteista tilanteista, joissa it.se.murha on jo lähes tosiasia (tekoväline on jo kädessä) ja sitten taas siitä, että nuori on epämääräisesti ahdistunut ja raapii päätää ja lakkaa kynsiään ja sanoo, että joo, kyl mä oikeestaan voisi vaiks tap.ppaa itseni, emmä tiedä... ja sitten kaikki vaikeusasteet siitä välistä. Eikö se nyt ole selvä, etteivät nämä kaikki harmaan asteet ole yhteismitallisia ja tärkeysjärjestys on pakko olla?
Väitän, että jos joku soittaa vaikka edes terveyskeskuksen perusajanvaraus-numeroon ja väline on jo kädessä, aivan taatusti aika järjestyy, muu olisi aivan hullua!
Ongelmahan on sekin, että osa teineistä vain puhuu sanoittaakseen pahaa mieltään ilman aikomustakaan koskaan tehdä itselleen mitään, kyse on enemmän ikään kuuluvasta draamailusta.
JOs sulla tai nuorellasi on oikeasti hätä, sun on osattava ilmaista se soittaessasi. Kerro esim. jokin konkreettinen tilanne, missä nuori on jo ollut lääkkeet kädessä ja saiti viime hetkessä tilanteen estettyä. Mutta onko teillä ollut sellaista? Vai onko vain epämääräistä puhetta ja yleistä masista ja pahaa mieltä?
Mitä se numeroon soittaminen hyödyttää kun otetaan tarkkailuun ehkä pariksi päiväksi ja sitten joutuu taas omilleen, ehkä terapia-aika varattuna kuukauden päähän? Vaikka akuutti tilanne olisikin ohi niin se ei estä etteikö se tulisi heti uudestaan. Jos koulumatkalla on järvi niin sinne on helppo hypätä.
Ei muuten ole. Siinähän se onkin. It.se.mur.haa on erittäin vaikea tehdä. Mietipä itseäsi ihan oikeasti seisomaan järven rannassa ja kävelemään sitä masentavan matalaa järveä eteenpäin vaatteet päällä. Tunnet itsesi vain hölmöksi siinä vaiheessa... ja kun viimeinkin alkaa löytyä vähän edes syvempää vettä, sun on niin kylmä ja nenä vuotaa ja vi....ttaa, että sä haluat vain kotiin surffailee . Nälkäkin on. Tai jos yrität edelleen hukuttautua, et edes tiedä, miten saisit itsesi pysymään pinnan alla ja pullahtelet kuin korkki pintaan ja taas palelee ja sittenhän joku jo huutaa rannalla, että mikä hätänä ja käteen jää vaan tyhmä häpeä.
Ihan oikeasti, aina välillä täälläkin ihmiset kyselee, että mikä olisi helppo ja varma tapa hoitaa homma. Ja näitä kysellään siksi, kun niitä keinoja on niin vaikea löytää. Mielikuvituksissa kaikki on helppoa.
Kyllä se henki aika helposti lähtee, varsinkin jos ihminen on päättänyt lopettaa itsensä. Jos elämä tuntuu niin pahalta ettei halua elää, vaatteet päällä vedessä oleminen on varmaan aika pikkuasia siihen verrattuna. Eikä ihminen ole mikään korkki, jos hukkuminen olisi vaikeaa, ei melkein kukaan hukkuisi. Kyllä pinnan alle on varsin helppo vajota.
Jotenkin kauhean empatiakyvyttömän kuuloinen viesti.Kyllä varmaan ja ehkä kyllä.... jo tavastasi puhua huomaa, ettet oikeasti tiedä asiasta mitään. Minä voin vakuuttaa, että minä tiedän. Hukut-tau-tumi.nen on erittäin vaikeaa. Kaupunkilaiselle on vaikeaa löytää edes järvi ja jos sinne pitää kävellä yli 5 km, tarvitsisi kyydin. Pitäisikö tilata taksi viemään järven rantaan ja millä rahalla senkin tekee ja mitä se kuskikin ajattelee. Ja niin edelleen. Kaikkiin keinoihin liittyy vastaavia käytännön ongelmia, jotka tajuaa vasta, kun yrittää oikeasti jotain. Jo siksi onneksi suurin osa aikeista jää vain ajatuksen tasolla. Reseptilläkään ei aiheeseen liittyviä lääkkeita noin vain jaella jo siksi, ettei niitä käytettäisi väärin. Aseita ei saa ilman lupaa, jne. En tajua, mitä empatiakyvytöntä on siinä, että ymmärtää, että helppo on jokaisen ajatella vaikean hetken tullen, että tää oli nyt tässä mutta oikeasti asian toteuttaminen on vaikeaa. Koita, niin tulet huomaamaan....
Kaupungit on melkein aina rakennettu järvien tai jokien solmukohtiin. Pitää olla aika too'pe jos ei kaupungissa järveä löydä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ymmärrän. Itsekin opiskelin korkeakoulussa 2 vuotta etänä koronan takia itsemurhakuutiossa. Lähellä oli itselläkin. En kestä enää yhtään etäopiskelua/etätöitä tai lockdownia.
Miksi sä käkit 2 v siellä itsemurhakuutiossa??? Oisit painunut ulos!! Lähtenyt liikkeelle!!! Ei kukaan sultakaan kieltänyt ihan vaikka kävelylenkille lähtöä.
Tämä. Pienissä kuuden hengen kaveriporukoissa oli koko ajan sallittu hengata. Ulkona sai olla niin paljon kuin halusi. Netissä toimi teamzit ja discordit. Monet hankki myös seurakseen lemmikkejä. Toki aina kannattaa uhriutua omaa saamattomuutta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä taas en pysty löytämään itsestäni myötätuntoa näitä nuoria kohtaan, lähinnä suuttumusta siitä, että nuoret elävät elämänsä parasta aikaa ja päättävät tappaa itsensä tässä hyvinvointivaltiossa, jossa apua on aina, aina, saatavilla. Eri asia jos ihmisellä on raastava avioero, uhkapeliongelma, syöpä tai jokin muu musertava elämäntilanne mutta että pelkkä liika vapaa-aika (jonkun mielestä se voisi olla kivaakin) saa jonkun päätymään tuollaiseen ratkaisuun, on kyllä totaalista tyhmyyttä.
Sinä olet tyhmä kun luulet että avun saanti on helppoa ja kaikkiin ongelmiin löytyy tuosta vaan ratkaisu.
Jos soitat psykiatriselle sairaanhoitajalle ja kerrot olevasi nuori ja että sinulla on itse---tuh----oisia ajatuksia, saat saman tien ajan ja keskusteluapua. Että niin vaikeaa se on.
Hienoa jos jossain sujuu noin!
Meidän kunnassa ei ole yhtäkään psykiatrista sairaanhoitajaa johon voisi ottaa yhteyttä suoraan. Suuren kysynnän vuoksi palveluun ohjautuvat kulkevat opiskelijahuollon tai opiskelijayerveydenhuollon tai terveyskeskuksen kautta, eli ensin pitää asioida siellä ja pähkäillä että tarvitseeko sittenkään. Jos sieltä päädytään tekemään lähete, se ohjautuu meillä tiimiin, joka käsittelee sen teoriassa viikon kuluessa saapumisesta, käytännössä tähän tahtiin ei pystytä. Lähetteen käsittelyn jälkeen asiakas asetetaan jonoon ja tästä ilmoitetaan hänelle kirjeitse. Jonotusaika on useita kuukausia, tällä hetkellä noin laittomat 4-5 kk. Tämä siis ennen kuin pääsee juttelemaan ensimmäistäkään kertaa mielenterveyden ammattilaisen kanssa. Itsetuhoiset ajatukset tai itsensä vahigoittaminen mainitaan 30-50 % lähetteissä, joten niitä ei voida valitettavasti priorisoida tai muut ei pääsisi koskaan. Siksi kirjeessä, jossa kerrotaan jonoon pääsemisessä, ohjeistetaan menemään tarvittaessa päivystykseen. Päivystykseen toki pääsee aina, mutta jos hetken kuunneltuasi hoitajan huokailua täysistä vastaanotto-osastoista myönnyt sanomaan että et sinä ehkä tänään itseäsi välttämättä tapa, niin palaudut siihen kuukausien mittaiseen jonoon. Kun tätä on tehnyt 3-6 kertaa niin alkaa usko loppua että päivystykseen hakeutuminen ja jonossa roikkuminen kannattaa, ja sitten tulee kokeiltua jotain muuta oman kärsimyksen lopettamiseksi.
Ei, tämä yhteiskunta ei jätä itse.mu.rh.aa hautovaa ihmistä akuutissa vaiheessa omilleen, tämähän on aivan puppua. Kuten ap, sinäkin jätät nyt jotain kertomatta. Joko psykiatriselle sairaanhoitajalle soitettaessa ei ole kunnolla selkeästi argumentoitu ääneen, että nyt on oikeasti hätätapaus tai sitten mitään hätää ei ole edes ollut vaan puhut nyt lievemmin masentuneesta nuoresta, joka on ehkä masentunut ja ahdistunut mutta ei sentään vielä oikeasti tap.ppamassa itseään. Minulla on tutina, että muokkaat oman kokemuksesi sopivaksi tähän keskusteluun mutta jätät kertomatta, miten vakava tilanteenne todellisuudessa oli (ei kovin vakava).
Meillä keskusteluaika järjestyi paljon lievemmässäkin tapauksessa. En sitten tiedä, miten paljon vaikuttaa se, että ihminen, joka soittaa on oikeasti hädissään (esim. kuten meidän tapauksessa itkee niin, ettei sanoistakaan saa selvää).
Minusta tuntuu taas tuntuu, ettet sinä oikein ymmärrä, ettei kovin monessa paikassa ole mitään psykiatrista sairaanhoitajaa jolle voi soittaa suoraan ja asiansa selittää.
Aina on jokin numero!
Sinä et taatusti ole edes selvittänyt oman terveyskeskuksesi tilannetta. Siellä kyllä löytyy taatusti sivuilta otsikko tai linkki Mielenterveyspalvelut. Sieltä löytyy numeroita, vaikka ei löytyisi suoraan nimikkeellä psykiatrinen sairaanhoitaja. Ehkä nyt ei kannataisi jumittaa siihen termiin vaan selvittää, millä termeillä siellä teillä päin puhutaan?
Ihan akuutissa hätätapauksessa voi soittaa jopa hätänumeroon 118.
Täällä on iloisesti pullat ja vellit sekaisin. Ihmiset puhuvat ketjussa vakavista akuuteista tilanteista, joissa it.se.murha on jo lähes tosiasia (tekoväline on jo kädessä) ja sitten taas siitä, että nuori on epämääräisesti ahdistunut ja raapii päätää ja lakkaa kynsiään ja sanoo, että joo, kyl mä oikeestaan voisi vaiks tap.ppaa itseni, emmä tiedä... ja sitten kaikki vaikeusasteet siitä välistä. Eikö se nyt ole selvä, etteivät nämä kaikki harmaan asteet ole yhteismitallisia ja tärkeysjärjestys on pakko olla?
Väitän, että jos joku soittaa vaikka edes terveyskeskuksen perusajanvaraus-numeroon ja väline on jo kädessä, aivan taatusti aika järjestyy, muu olisi aivan hullua!
Ongelmahan on sekin, että osa teineistä vain puhuu sanoittaakseen pahaa mieltään ilman aikomustakaan koskaan tehdä itselleen mitään, kyse on enemmän ikään kuuluvasta draamailusta.
JOs sulla tai nuorellasi on oikeasti hätä, sun on osattava ilmaista se soittaessasi. Kerro esim. jokin konkreettinen tilanne, missä nuori on jo ollut lääkkeet kädessä ja saiti viime hetkessä tilanteen estettyä. Mutta onko teillä ollut sellaista? Vai onko vain epämääräistä puhetta ja yleistä masista ja pahaa mieltä?
Mitä se numeroon soittaminen hyödyttää kun otetaan tarkkailuun ehkä pariksi päiväksi ja sitten joutuu taas omilleen, ehkä terapia-aika varattuna kuukauden päähän? Vaikka akuutti tilanne olisikin ohi niin se ei estä etteikö se tulisi heti uudestaan. Jos koulumatkalla on järvi niin sinne on helppo hypätä.
Ei muuten ole. Siinähän se onkin. It.se.mur.haa on erittäin vaikea tehdä. Mietipä itseäsi ihan oikeasti seisomaan järven rannassa ja kävelemään sitä masentavan matalaa järveä eteenpäin vaatteet päällä. Tunnet itsesi vain hölmöksi siinä vaiheessa... ja kun viimeinkin alkaa löytyä vähän edes syvempää vettä, sun on niin kylmä ja nenä vuotaa ja vi....ttaa, että sä haluat vain kotiin surffailee . Nälkäkin on. Tai jos yrität edelleen hukuttautua, et edes tiedä, miten saisit itsesi pysymään pinnan alla ja pullahtelet kuin korkki pintaan ja taas palelee ja sittenhän joku jo huutaa rannalla, että mikä hätänä ja käteen jää vaan tyhmä häpeä.
Ihan oikeasti, aina välillä täälläkin ihmiset kyselee, että mikä olisi helppo ja varma tapa hoitaa homma. Ja näitä kysellään siksi, kun niitä keinoja on niin vaikea löytää. Mielikuvituksissa kaikki on helppoa.
Kyllä se henki aika helposti lähtee, varsinkin jos ihminen on päättänyt lopettaa itsensä. Jos elämä tuntuu niin pahalta ettei halua elää, vaatteet päällä vedessä oleminen on varmaan aika pikkuasia siihen verrattuna. Eikä ihminen ole mikään korkki, jos hukkuminen olisi vaikeaa, ei melkein kukaan hukkuisi. Kyllä pinnan alle on varsin helppo vajota.
Jotenkin kauhean empatiakyvyttömän kuuloinen viesti.Kyllä varmaan ja ehkä kyllä.... jo tavastasi puhua huomaa, ettet oikeasti tiedä asiasta mitään. Minä voin vakuuttaa, että minä tiedän. Hukut-tau-tumi.nen on erittäin vaikeaa. Kaupunkilaiselle on vaikeaa löytää edes järvi ja jos sinne pitää kävellä yli 5 km, tarvitsisi kyydin. Pitäisikö tilata taksi viemään järven rantaan ja millä rahalla senkin tekee ja mitä se kuskikin ajattelee. Ja niin edelleen. Kaikkiin keinoihin liittyy vastaavia käytännön ongelmia, jotka tajuaa vasta, kun yrittää oikeasti jotain. Jo siksi onneksi suurin osa aikeista jää vain ajatuksen tasolla. Reseptilläkään ei aiheeseen liittyviä lääkkeita noin vain jaella jo siksi, ettei niitä käytettäisi väärin. Aseita ei saa ilman lupaa, jne. En tajua, mitä empatiakyvytöntä on siinä, että ymmärtää, että helppo on jokaisen ajatella vaikean hetken tullen, että tää oli nyt tässä mutta oikeasti asian toteuttaminen on vaikeaa. Koita, niin tulet huomaamaan....
Kaupungit on melkein aina rakennettu järvien tai jokien solmukohtiin. Pitää olla aika too'pe jos ei kaupungissa järveä löydä.
Raketti-insinööri... meinaat, että kaupunkin on alue, jossa mahtuu yrittelemään itsemurhaa järvessä niin, ettei kukaan huomaa? Tarvitset siihen hommaan järven, jossa kukaan ei pääse näkemään, kun ähräät itseäsi hengiltä jäisessä vedessä, jossa jo naaman työntäminen veden alla saa aikaan pakokauhun ja myllynkivikin jäi harmi kyllä ostamatta, koska ei ollut rahaa siihen, kun piti säästää taksiin.
Voi kunpa, kunpa ne joukkuepalloharjoitteet olisi pidetty, niin en maksaisi yksinäisyydestä, tuosta ihmiskunnan raakalaismaisimmasta vihollisesta, tätä korkeaa hintaa! Hyvästi, maailma, bulp!
Kyllä itsekin myönnän yksinäisyyden olevan suuri haitta elämääni. Sitä kestää jotenkin, mutta nuoruudesta alkaen se vähitellen voi viedä syrjäytymiseen. Itsellä tosin kiusaaminen myös vaikutti. Kun on kauan yksin niin on vaikeaa enää uskaltaa muiden porukkaan ja tutustua. Tulee arvoton ja näkymätön olo. Samalla itse ainakin peittelen asiaa ja vaikeaa olisi kenellekään myöntää, että ei ole ystäviä ja on ihan yksin. Häpeää sitä ja tulee toisille kuva, että olen ihan kamala ihminen, kun ei seuraa ole, vaikka se ei pidä paikkaansa. Samalla olen itsekin introvertti, mutta silti kaipaan toisten seuraakin. Menee tavallaan rohkeus ja sellainen sosiaalinen osaaminenkin, kun ei saa harjoitusta. Samalla tosin syytä itsessäkin ja minun on todella vaikeaa enää tutustua. Joku kirjoitti elämästään ja itsekin tunnen niin, että moni nuori on viettänyt hyvin erilaista elämää kuin minä. Itselle esim ystävien saaminen ja heidän tapaamisensa olisi jo ihan joku ihmeellinen asia. Samalla kestän yksinäisyyttä kuitenkin. Tämä vielä 115 viestiin.
Alue: Aihe vapaa
Meillä kaksi nuorta, toinen yliopistolla ja toinen AMKssa, kumpikin muutti opiskelupaikkakunnalle. Kyllä se 2v korona etäopiskelu näkyy ryhmäytymisen puuttumisessa ja opiskelupaikkakunnallaan yksinäisyytenä. Näin siitä huolimatta vaikka kumpikin meillä löysi omat opiskelukaveripiirinsä, mutta hekin ovat siirtyneet jo muualle opiskelupaikkakunnilta, osa jo lopettanut opiskelunkin.
Me olemme pystyneet onneksi tukemaan nuoriamme, myös taloudellisesti, että heillä on mahdollisuus osallistua niihin harvoihin lähiopintoihin ja siirtyä etäpäiviksi lapsuuden kotiin tai seurustelukumppanin luo (toisella seurustelukumppani 200km päässä). Lapsuuden kodissa on nuorille tilaa ja omat huoneet, kummallakin auto käytössä ja maksamme myös bensakuluja. Näin ei ole tarvinnut olla yksin siellä opiskelijakämpässä, mutta ovat päässeet edes vähän näkemään sitä pientä opiskelijaelämää mitä on ja sitten ovat päässeet siirtymään lapsuuden perheensä ja vanhojen kavereiden luo.
Tämä on kuitenkin selvästi eriarvoinen tilanne nuorilla opiskelijoilla. Ei kaikilla perheillä ole mahdollista tukea samoin, erityisesti rahallisesti. Samalla tänä korona opiskeluaikana on tullut huomattua näillä nuorillamme koko pienen ikänsä harrastaneena myös se verkosto mitä se harrastus on tuonut. Edelleen on niitä samoja kavereita ja lajinsa tuomarina toimimista, sekä verkostoa sitä kautta. Jälkeen kerran se harrastaminen on aikanaan vaatinut rahallista panostusta.
Tottakai perhe tukee muutenkin, henkisesti ja yhdessä aikaa viettämällä, Olemalla kiinnostunut ja tsemppaamalla. Hyvät välit eivät tarvitse rahaa, mutta täytyy myöntää että kyllä taloudellinen tuki on auttanut nuoriamme. Koronan ja etäopiskelun vuoksi nuortemme irtautuminen kotoa on hidastunut ja siirtynyt aiemmasta normista, jää nähtäväksi onko tämä sitten uusi normi. Tuon AMKssa opiskelevan nuoremme kohdalla vapaa-ajan opiskelijaelämä on jäänyt hyvin vähäiseksi. Ja kyllä yliopistossa olevankin sosiaalinen kanssakäynti kampuksella ollut aika pientä, sekä siellä kavereilla on mielenterveysongelmia.