Muita, jotka tuntevat suoranaista VIHAA vanhempaansa kohtaan?

Riiteleen ei kannata alkaa. Hyvät välit kaikkien läheisten kanssa,  pitää mielen ja järjen

tasapainossa.  Jos on ongelmia kannattaa hakea hoitoa ja terapiaa.

Ei minulla ole vihaa. Olen kohtalaisen terve psyykkisesti ja aikuisena huolehdin omat asiani.

Minulla oli murrosiässä vihaa isääni kohtaan. Pelkäsin häntä ja sitä, kuinka kyttäsi joka liikettä.

Jos en saanut kesätöitä hän määräsi työlistan, jota kuului noudattaa ja eritoten valmistaa se ruoka ruokikselle. Hän oli aina epäileväinen oli naama nurinpäin enkä ymmärtänyt miksi.

Tuntui aivan turhalta edes yrittää, enhän mitään sille voinut, että aloin ulkoisesti näyttää naiselta.

Tunsin olevani todella paha ja aloin tehdä jo neljäntoista vanhana kaikenlaista mistä tiesin saavani niin turpaan.

Voitto oli, kun se ei huomannut mitään, vaikka joskus olen tullut kotiin liki tiedottomassa tilassa. Seukkasin 19vuotiaan kanssa toki tajusin, etten niin pitkälle mennyt.

Kuljin diskoissa ja kiskoin tupakka tulin myöhään kotiin. Pöllin kaupoista ja olin jälkkärissä.

Nyt ajatellen se oli semmoista uhmaa ja halua näyttää, ettei kyttäämisensä onnistu.

Jos nostettiin kurkusta seinälle niin minä tyttö se vain mietin, että mistä niistä tekemistäni tämä johtuu. Huutihan se ne epäilyksensä julki ja olin, että voi ukko kun tietäsit.

Se kyttääminen oli pahinta.

Sitten löysin poikaystävän hankkiuduin raskaaksi ja pääsin muuttamaan kotoa, kun mentiin naimisiin ja alkoi oikeat vastuulliset ajat.

Isäkin muuttui iloiseksi, mutten kostoksi antanut vauvaa hänen pidellä.

Kuluikohan vuottakaan, kun isäraukka menehtyi työtapaturmassa ja tunnen vieläkin viisikymmentä vuotta myöhemmin syvää surua siitä, etten osannut yhtään asettua hänen asemaansa sillä oikeastaan hän oli ihan tavallinen ukko senaikuisine kasvatusmenetelmineen, joita vastaan halusin lapsellisuuksissani kamppailla.

Vierailija kirjoitti:

Jumalan antama ohje: " Kunnioita isääsi ja äitiäsi" on edelleen voimassa.

Asiaan voi pyytää apua ylhäältä.

...mutta isän & äidin pitää myös olla kunnioituksen arvoisia. Tämä monesti unohtuu.

Katkaisin välit lopullisesti siinä sivussa sisaruksiin ja ihan helvetin hyvältä tuntuu ei sitä katkeraa muka rakastavaa naista joka valitettavasti pitäs kutsua äidiksi tarvitse kuunnella eikä sisarusten valitusta miksi teen noin juorutkoon nyt ja nauttikoon toivotuista lapsistaan.

Vierailija kirjoitti:

Tuo on juuri sitä naisten neuroottisuutta ja naisillahan on muutenkin tapana vatvoa ikivanhoja asioita. Juuri tytöt kokevat henkistä painostusta vanhemmiltaan, ei pojat. Man up nyt vaan ja mieti jotain muuta. 

Hörökorvat, ohuet hiukset, lyhyet jalat, läski, anopin luonne, kiusaaja, itsekäs, ilkeä, huolimaton, tottelematon, nuotin vierestä laulaja, kärsimätön. Siinäpä sitä neuroottisuutta jota sain kuulla ennen kouluikää äidiltä joka omien sanojen mukaan rakastaa lapsiaan enemmän kuin kukaan muu voi ikinä rakastaa. Hän teki minulle palveluksen kun eritteli kaikki vikani, näin olisin paremmin varautunut ja osaisin sanoa takaisin kun joku muu näistä ja muista puutteista tulee huomauttamaan. T: Mt-potilas 

Viha on normaali tunne. Ei siinä ole mitään pahaa. Toivottomasti rakastuneita ei kehoteta antamaan anteeksi tai terapiaan.

Tuo viha vahingoittaa vain sinua. Äitisi on varmasti itse kärsinyt lapsuudessaan rakkauden ja huolenpidon puutteesta. Käy terapiassa ja käsittele tunteesi ja päästä irti. Sinä päivänä, kun et enää ajattele näitä äitisi aiheuttamia traumoja ja olet läsnä tässä hetkessä niin tiedät, että olet selvinnyt. Ja ketään ei ole pakko tavata, jos ei halua. Sinulla on oikeus päättää omasta elämästäsi.

ed. nimimerkki Selvinnyt

Älä koskaan tunne syyllisyyttä siitä, että suojelet omaa mielenterveyttäsi. Se on sinun velvollisuutesi ja oikeutesi. Jokaisen aikuisen ihmisen kuuluu huolehtia omasta hyvinvoinnistaan ja tehdä tarvittavat teot sen eteen, esimerkiksi jättää huonot ihmissuhteet taakseen. Jos haluat päästä helpommalla, ole äitisi kanssa mahdollisimman vähän tekemisissä ilman, että kerrot hänelle mitään syytä siihen. Näin voit välttyä turhalta draamalta.

Vierailija kirjoitti:

mark kirjoitti:

En ole koskaan vihannut lähimmäisiäni. Suuttunut olen joskus ollut. Toki oletan että kyseessä on jotain väkivaltaa tai insestiä koska vihaat äitiäsi sellaista en ole koskaan kokenut.

Suuttumus on todella ok ja normaalia silloin tällöin ja on helposti selvitettävissä rakkaiden kanssa, ihan inhimillistä kunhan sitä ei joudu alituiseen ikävien tunteiden valtaan toisen vuoksi.

Minua äitini kiusaa. Hänessä on ainakin kaksi erilaista persoonaa. Hän on ristiriitainen ja minua sattuu todella paljon. Rakastan mutta en tiedä miten kestän olla väleissä koska tunnen myös vihaa enkä saa tunteilleni minkäänlaista oikeutusta häneltä.

Hän yhtäkkiä voi alkaa puhumaan minulle todella törkeään ja alentuvaan sävyyn, matkia ääntäni, muuttaa äänenpainoa ja tahtoo loukata ihan systemaattisesti. Jos hänelle sanoo takaisin vetää kamalat dramaattiset marttyyrihuudot kun on tehnyt kaikkensa ja häntä kohdellaan niin tai näin.

Kännissä laittelee ihan outoja viestejä, soittelee, haastaa riitaa jos vastaa. En vastaa.

Hirveästi aiheuttanut pelkoa ja turvattomuutta. Asuttiin lapsena äidin luona, isä asuu muualla. Äiti ryyppäsi usein, toi eri miehiä kotiin, oli väkivaltaa ja tosi dramaaisaa elämää. Milloin oli lompakko hukassa, silmä mustana. Milloin taas rukoilin ikkunan äärellä ja odotin hänen palaavan kotiin. Rukoilin että tulisi hengjssä kohta kotiin, tosi usein.

Ajeli kännissä autolla me lapset kyydissä, haastoi riitaa minulle tärkeiden ihmisten kanssa jne. Ihan jatkuvaa paskaa.

Että mä vihaan häntä nykyään. On vain syytellyt muita ihmisiä elämästään ja kertonut kun on niin paljon tehnyt meidän vuoksemme.

Okei, niin on. Se on totta (koti oli siisti, teki töitä, järjesti juhlia ja kotona oli aina siistiä ja ruokaa) mutta sekö oikeuttaa kaiken tuon mitä on tehnyt? Että en saa tuntea mitään, pitää olla vaan helkkarin kiitollinen.

Olen kantanut häpeää koko elämäni ja se on vaikuttanut todella paljon asioihin.

Vasta nyt olen pääsemässä avun piiriin ja terapiaan.

Vanhemmilla on velvollisuus järjestää lapselleen koti ja ruokaa. Nuo ovat itsestään selviä asioita. Kun hankkii lapsia, ihmisen kuuluu järjestää lapselleen hyvä koti. Se on velvollisuus, ei palvelus. Ja vanhempi on lapselleen velkaa paljon muutakin: tukea, kannustusta ja turvallisuutta. Äitisi ei ole tehnyt paljon vuoksenne. Hän ei ole tehnyt läheskään riittävästi. Ja sinulla on oikeus olla vihainen siitä.

Menkää yhdessä retkelle ja jutelkaa kirjoitti:

Minulla oli murrosiässä vihaa isääni kohtaan. Pelkäsin häntä ja sitä, kuinka kyttäsi joka liikettä.

Jos en saanut kesätöitä hän määräsi työlistan, jota kuului noudattaa ja eritoten valmistaa se ruoka ruokikselle. Hän oli aina epäileväinen oli naama nurinpäin enkä ymmärtänyt miksi.

Tuntui aivan turhalta edes yrittää, enhän mitään sille voinut, että aloin ulkoisesti näyttää naiselta.

Tunsin olevani todella paha ja aloin tehdä jo neljäntoista vanhana kaikenlaista mistä tiesin saavani niin turpaan.

Voitto oli, kun se ei huomannut mitään, vaikka joskus olen tullut kotiin liki tiedottomassa tilassa. Seukkasin 19vuotiaan kanssa toki tajusin, etten niin pitkälle mennyt.

Kuljin diskoissa ja kiskoin tupakka tulin myöhään kotiin. Pöllin kaupoista ja olin jälkkärissä.

Nyt ajatellen se oli semmoista uhmaa ja halua näyttää, ettei kyttäämisensä onnistu.

Jos nostettiin kurkusta seinälle niin minä tyttö se vain mietin, että mistä niistä tekemistäni tämä johtuu. Huutihan se ne epäilyksensä julki ja olin, että voi ukko kun tietäsit.

Se kyttääminen oli pahinta.

Sitten löysin poikaystävän hankkiuduin raskaaksi ja pääsin muuttamaan kotoa, kun mentiin naimisiin ja alkoi oikeat vastuulliset ajat.

Isäkin muuttui iloiseksi, mutten kostoksi antanut vauvaa hänen pidellä.

Kuluikohan vuottakaan, kun isäraukka menehtyi työtapaturmassa ja tunnen vieläkin viisikymmentä vuotta myöhemmin syvää surua siitä, etten osannut yhtään asettua hänen asemaansa sillä oikeastaan hän oli ihan tavallinen ukko senaikuisine kasvatusmenetelmineen, joita vastaan halusin lapsellisuuksissani kamppailla.

Ihmeellinen myytti nuo "senaikuiset kasvatusmenetelmät". Joka aikakaudelta otetaan aina hirveimmät vanhemmat esimerkiksi ja sitten kohautetaan olkia ja sanotaan: sellaista se oli silloin.

Ei ollut. Hyviä, älykkäitä ja kunnollisia vanhempia on aina ollut. Ja surkeita, väkivaltaisia, lastensa elämän pilaavia vanhempia on aina ollut.

Viha on niin kuluttava tunne, että kannattaa hankkia ammattiapua jos ei muuten pääse yli.

Suosittelen ap terapiaa! Ihan siis tosissani.

Olen tuntenut hyvin samoin ja mikään ei olisi voinut olla parempi ratkaisu kuin mennä psykoterapiaan. Kävin siellä lopulta kolme vuotta ja kyllä helpotti! Opettelin asettamaan omia rajojani, tuntemaan tunteitani, ottamaan oman elämäni omiin käsiini. Opin vetämään rajat myös äidille. Ja kun tunteita kävi läpi, ne myös pikku hiljaa helpottivat.

Vierailija kirjoitti:

Suosittelen ap terapiaa! Ihan siis tosissani.

Olen tuntenut hyvin samoin ja mikään ei olisi voinut olla parempi ratkaisu kuin mennä psykoterapiaan. Kävin siellä lopulta kolme vuotta ja kyllä helpotti! Opettelin asettamaan omia rajojani, tuntemaan tunteitani, ottamaan oman elämäni omiin käsiini. Opin vetämään rajat myös äidille. Ja kun tunteita kävi läpi, ne myös pikku hiljaa helpottivat.

Kyllä, uskon sinua täysin. Hienoa, että sait apua terapiasta!

Minä olen ollut aina enemmän tai vähemmän maassa ja lopulta joutunut turvautumaan terveyspalveluiden piiriin. Lähes tulkoon joka kerta psykoterapiaa on suositeltu.

Nyt on juuri vireillå lääkärinlausunto terapiaa varten ja kohta alan etsimään terapeutteja kun raha-asiat alkaa olemaan sillä mallilla.

Luulen kans että terapia voisi olla todella ok, olen tosi reflektoiva tyyppi, joten siitä voisi olla apua.

Ap

Vierailija kirjoitti:

mark kirjoitti:

En ole koskaan vihannut lähimmäisiäni. Suuttunut olen joskus ollut. Toki oletan että kyseessä on jotain väkivaltaa tai insestiä koska vihaat äitiäsi sellaista en ole koskaan kokenut.

Suuttumus on todella ok ja normaalia silloin tällöin ja on helposti selvitettävissä rakkaiden kanssa, ihan inhimillistä kunhan sitä ei joudu alituiseen ikävien tunteiden valtaan toisen vuoksi.

Minua äitini kiusaa. Hänessä on ainakin kaksi erilaista persoonaa. Hän on ristiriitainen ja minua sattuu todella paljon. Rakastan mutta en tiedä miten kestän olla väleissä koska tunnen myös vihaa enkä saa tunteilleni minkäänlaista oikeutusta häneltä.

Hän yhtäkkiä voi alkaa puhumaan minulle todella törkeään ja alentuvaan sävyyn, matkia ääntäni, muuttaa äänenpainoa ja tahtoo loukata ihan systemaattisesti. Jos hänelle sanoo takaisin vetää kamalat dramaattiset marttyyrihuudot kun on tehnyt kaikkensa ja häntä kohdellaan niin tai näin.

Kännissä laittelee ihan outoja viestejä, soittelee, haastaa riitaa jos vastaa. En vastaa.

Hirveästi aiheuttanut pelkoa ja turvattomuutta. Asuttiin lapsena äidin luona, isä asuu muualla. Äiti ryyppäsi usein, toi eri miehiä kotiin, oli väkivaltaa ja tosi dramaaisaa elämää. Milloin oli lompakko hukassa, silmä mustana. Milloin taas rukoilin ikkunan äärellä ja odotin hänen palaavan kotiin. Rukoilin että tulisi hengjssä kohta kotiin, tosi usein.

Ajeli kännissä autolla me lapset kyydissä, haastoi riitaa minulle tärkeiden ihmisten kanssa jne. Ihan jatkuvaa paskaa.

Että mä vihaan häntä nykyään. On vain syytellyt muita ihmisiä elämästään ja kertonut kun on niin paljon tehnyt meidän vuoksemme.

Okei, niin on. Se on totta (koti oli siisti, teki töitä, järjesti juhlia ja kotona oli aina siistiä ja ruokaa) mutta sekö oikeuttaa kaiken tuon mitä on tehnyt? Että en saa tuntea mitään, pitää olla vaan helkkarin kiitollinen.

Olen kantanut häpeää koko elämäni ja se on vaikuttanut todella paljon asioihin.

Vasta nyt olen pääsemässä avun piiriin ja terapiaan.

Muista noita hyviä puolia ja luovu vihasta.

Anna anteeksi. Se on itsellesi helpompaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

mark kirjoitti:

En ole koskaan vihannut lähimmäisiäni. Suuttunut olen joskus ollut. Toki oletan että kyseessä on jotain väkivaltaa tai insestiä koska vihaat äitiäsi sellaista en ole koskaan kokenut.

Suuttumus on todella ok ja normaalia silloin tällöin ja on helposti selvitettävissä rakkaiden kanssa, ihan inhimillistä kunhan sitä ei joudu alituiseen ikävien tunteiden valtaan toisen vuoksi.

Minua äitini kiusaa. Hänessä on ainakin kaksi erilaista persoonaa. Hän on ristiriitainen ja minua sattuu todella paljon. Rakastan mutta en tiedä miten kestän olla väleissä koska tunnen myös vihaa enkä saa tunteilleni minkäänlaista oikeutusta häneltä.

Hän yhtäkkiä voi alkaa puhumaan minulle todella törkeään ja alentuvaan sävyyn, matkia ääntäni, muuttaa äänenpainoa ja tahtoo loukata ihan systemaattisesti. Jos hänelle sanoo takaisin vetää kamalat dramaattiset marttyyrihuudot kun on tehnyt kaikkensa ja häntä kohdellaan niin tai näin.

Kännissä laittelee ihan outoja viestejä, soittelee, haastaa riitaa jos vastaa. En vastaa.

Hirveästi aiheuttanut pelkoa ja turvattomuutta. Asuttiin lapsena äidin luona, isä asuu muualla. Äiti ryyppäsi usein, toi eri miehiä kotiin, oli väkivaltaa ja tosi dramaaisaa elämää. Milloin oli lompakko hukassa, silmä mustana. Milloin taas rukoilin ikkunan äärellä ja odotin hänen palaavan kotiin. Rukoilin että tulisi hengjssä kohta kotiin, tosi usein.

Ajeli kännissä autolla me lapset kyydissä, haastoi riitaa minulle tärkeiden ihmisten kanssa jne. Ihan jatkuvaa paskaa.

Että mä vihaan häntä nykyään. On vain syytellyt muita ihmisiä elämästään ja kertonut kun on niin paljon tehnyt meidän vuoksemme.

Okei, niin on. Se on totta (koti oli siisti, teki töitä, järjesti juhlia ja kotona oli aina siistiä ja ruokaa) mutta sekö oikeuttaa kaiken tuon mitä on tehnyt? Että en saa tuntea mitään, pitää olla vaan helkkarin kiitollinen.

Olen kantanut häpeää koko elämäni ja se on vaikuttanut todella paljon asioihin.

Vasta nyt olen pääsemässä avun piiriin ja terapiaan.

Muista noita hyviä puolia ja luovu vihasta.

Anna anteeksi. Se on itsellesi helpompaa.

Miten anteeksi antaminen on helpompaa? Itselleni on aina ollut vaikeaa. Ja anteeksi antamattomuudesta on kyllä ollut oikeastaan hyötyäkin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

mark kirjoitti:

En ole koskaan vihannut lähimmäisiäni. Suuttunut olen joskus ollut. Toki oletan että kyseessä on jotain väkivaltaa tai insestiä koska vihaat äitiäsi sellaista en ole koskaan kokenut.

Suuttumus on todella ok ja normaalia silloin tällöin ja on helposti selvitettävissä rakkaiden kanssa, ihan inhimillistä kunhan sitä ei joudu alituiseen ikävien tunteiden valtaan toisen vuoksi.

Minua äitini kiusaa. Hänessä on ainakin kaksi erilaista persoonaa. Hän on ristiriitainen ja minua sattuu todella paljon. Rakastan mutta en tiedä miten kestän olla väleissä koska tunnen myös vihaa enkä saa tunteilleni minkäänlaista oikeutusta häneltä.

Hän yhtäkkiä voi alkaa puhumaan minulle todella törkeään ja alentuvaan sävyyn, matkia ääntäni, muuttaa äänenpainoa ja tahtoo loukata ihan systemaattisesti. Jos hänelle sanoo takaisin vetää kamalat dramaattiset marttyyrihuudot kun on tehnyt kaikkensa ja häntä kohdellaan niin tai näin.

Kännissä laittelee ihan outoja viestejä, soittelee, haastaa riitaa jos vastaa. En vastaa.

Hirveästi aiheuttanut pelkoa ja turvattomuutta. Asuttiin lapsena äidin luona, isä asuu muualla. Äiti ryyppäsi usein, toi eri miehiä kotiin, oli väkivaltaa ja tosi dramaaisaa elämää. Milloin oli lompakko hukassa, silmä mustana. Milloin taas rukoilin ikkunan äärellä ja odotin hänen palaavan kotiin. Rukoilin että tulisi hengjssä kohta kotiin, tosi usein.

Ajeli kännissä autolla me lapset kyydissä, haastoi riitaa minulle tärkeiden ihmisten kanssa jne. Ihan jatkuvaa paskaa.

Että mä vihaan häntä nykyään. On vain syytellyt muita ihmisiä elämästään ja kertonut kun on niin paljon tehnyt meidän vuoksemme.

Okei, niin on. Se on totta (koti oli siisti, teki töitä, järjesti juhlia ja kotona oli aina siistiä ja ruokaa) mutta sekö oikeuttaa kaiken tuon mitä on tehnyt? Että en saa tuntea mitään, pitää olla vaan helkkarin kiitollinen.

Olen kantanut häpeää koko elämäni ja se on vaikuttanut todella paljon asioihin.

Vasta nyt olen pääsemässä avun piiriin ja terapiaan.

Muista noita hyviä puolia ja luovu vihasta.

Anna anteeksi. Se on itsellesi helpompaa.

Hmph..

Tottakai muistan hyvät puolet. Sen vuoksi olen äitini kanssa ollut yhteydessä ja kyllä voin olla myös kiitollinen.

Viha siitä huolimatta kumpuaa välillä ja todella antaumuksella. Mielestäni saan antaa myös näille tunteille tilaa, olen niin kauan vain yrittänyt piilotella ja kestää, väsymykseen saakka. Joten en usko, että minkään tunteen tunteminen pahaksi olisi kunhan se ei ole itseä repivää.

En minä jatkuvaan ole vihainen, en tietenkään. Ihan leppoisa ja kaikki ok mutta välillä nousevat pintaan myös tietyt asiat, ikäänkuin takaumina ja silloin kyllä tulee avuton, vihainen ja jotenkin vain vaikea olo. Käsittelen tämän terapiassa sitten, yksin en oikein pääse eteenpäin näissä jutuissa.

Ap

Jokaisella on jotain tyytymättömyyttä vanhempiaan kohtaan.

Vierailija kirjoitti:

Viha voi olla keino itsenäistyä. Kun aikasi vihaat, pääset toivottavasti eteenpäin. Vuosikaudet vihan hautominen katkeroittaa.

Tämä on totta.

Käytin monta vuotta isääni kohdistuvaan vihaan. Hän oli kontrolloiva ja takertuva, eikä halunnut päästää minua elämään omaa elämääni. Vasta myöhemmin tajusin, miten helpottavaa on päästää turhasta vihasta irti. Samalla otin pitkäksi aikaa etäisyyttä myös häneen. Kun lähennyimme uudestaan, rakensimme suhteemme kokonaan uudelta pohjalta.

Ikääntyminen oli muuttanut hänet aivan toisenlaiseksi ihmiseksi, hyväksyvämmäksi ja avoimemmaksi. Jotkut vanhat asiat painavat vielä välejämme, mutta me molemmat muutuimme hyvään suuntaan, ja nyt tunnen lähinnä surua, kun näen, että ei hänellä ole välttämättä enää kovin montaa vuotta jäljellä.

Vihasta kannattaa aina päästää irti.