Onnistuneen avioliiton salaisuus?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kiihkeä, monipuolinen ja päivittäinen seksi. Kaikki muu tulee kylkiäisenä melkein automaattisesti. Siinä vaiheessa kun seksiä on kerran viikossa, voi jo katsoa eroprosessin alkaneen. Seuraavaksi huomaakin että sitä on enää kuukausiin eikä enää oikeastaan puhuta kotona... 

Höpö höpöä. Vanhemmillani oli pitkä liitto, jossa ei varmuudella ollut yhtään seksiä viimeisten parinkymmenen vuoden aikana. Ei myöskään liiton ulkopuolella.

Seksi ei ole kaikille tärkeä asia.

Nuorena kun on naitu kuin kanit niin ei se vanhana enää ole tarpeellista. Ihmiset ovat erilaisia. Ei tarvitse samanlaista suhdetta olla kaikilla. Ei kaikilla ole samalaisia tarpeita ja tarpeitaan voi tyydyttää niin monilla eri tavoilla tai olla tyydyttämättä. 

Olemme olleet yhdessä yli 20 vuotta.

Suurin muutos tapahtui siinä, kun vaimoni antoi olla minun sellainen kuin olen. Sitä ennen se oli vuosien yritystä muuttaa minua toiseen muottiin.

Löytää sielun kumppaninsa. Ei saa verrata muiden suhteisiin. Jokaisella on omanlaisensa. Jos toisten suhteissa tehdään niin tain näin niin ei välttämättä meillä toimi se sama. Muiden ihmisten mielipiteiden tai mallien ja rituaalien ei pidä antaa vaikuttaa mentäen ihan omalla tyylillä. 

Jos tarvitsee puolisoaan alkaa muuttamaan niin se ei ole se oikea. Jos akti on kaikkein tärkeintä eikä rakasta ilman sitä niin kannattaa varautua eroon sillä iän ja sairauksien johdosta puolisoa ei välttämättä kiinnosta tai ei edes kykene. 

Vierailija kirjoitti:

Se, että ollaan oikeasti ensisijaisesti ystäviä. Toki pitää olla ihastunut ja rakastunut, mutta sellaiset tunteet välillä heittelevät, aito ystävyys kantaa.

Pitää arvostaa toista. Toisen älyä, arvoja, työtä, kiinnostuksen kohteita. Halveksunta ja naureskelu johtavat rakkauden loppuun ennemmin tai myöhemmin.

Olen tästä tekstisi alkuosasta hiukan eri mieltä. Minusta ystävyys on liian kevyt eikä tarpeeksi sitoutunut ihmissuhdemuoto parisuhteen perustaksi. En myöskään ole itse kokenut, että rakastuminen tai rakkaus mitenkään "heittelisi". Silloin, kun on ihmisen kanssa, jonka kanssa oikeasti sopii yhteen, on molemminpuolinen halu olla yhdessä, vetovoima kahden ihmisen välillä ja tunteet, ei se mihinkään "heittele". Minusta ystävyys on paljon lievempää kuin se kumppanuus, joka parisuhteessa parhaimmillaan syntyy.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se, että ollaan oikeasti ensisijaisesti ystäviä. Toki pitää olla ihastunut ja rakastunut, mutta sellaiset tunteet välillä heittelevät, aito ystävyys kantaa.

Pitää arvostaa toista. Toisen älyä, arvoja, työtä, kiinnostuksen kohteita. Halveksunta ja naureskelu johtavat rakkauden loppuun ennemmin tai myöhemmin.

Olen tästä tekstisi alkuosasta hiukan eri mieltä. Minusta ystävyys on liian kevyt eikä tarpeeksi sitoutunut ihmissuhdemuoto parisuhteen perustaksi. En myöskään ole itse kokenut, että rakastuminen tai rakkaus mitenkään "heittelisi". Silloin, kun on ihmisen kanssa, jonka kanssa oikeasti sopii yhteen, on molemminpuolinen halu olla yhdessä, vetovoima kahden ihmisen välillä ja tunteet, ei se mihinkään "heittele". Minusta ystävyys on paljon lievempää kuin se kumppanuus, joka parisuhteessa parhaimmillaan syntyy.

Meillä kumppanuus perustuu siihen että olemme myös toistemme parhaat ystävät. Toki se on rakkautta myös mutta koen tuon kumppanuuden kaikkein vahvimpana tunteena. Me vastaa maailma, meidän unelmat, meidän perhe. Se että on lojaali toiselle ja haluaa tehdä hyvää että toinen on onnellinen. Huuma on ihan kiva mutta ei kanna vuosikymmeniä

26v yhdessä

Vierailija kirjoitti:

Kummallakin osapuolella pitää olla kykyä tarkastella itseään ja joustaa.

Seksuaalinen yhteensopivuus

Samansuuntaiset arvot

Kyky kommunikoida

Sitoutuminen

Myönteiset asiat parisuhteessa ja kyky tuoda niitä suhteeseen

  Hyvin sanottu!

Kyllä se oikeasti on sen toisen kuunteleminen, sen toisen tilanteen ymmärtäminen eli kommunikaatio ja rauhanomainen pyrkiminen kehittyä yhdessä jatkuvasti. Eihän kukaan hyvä mies perhettään halua rikkoa ja naiset rientävät kertomaan, että "ei kukaan hyvää miestä jätä". Jos se mies ei kerkee edes tietämään, niin se on hankalaa. Eli mikä on kyseessä? Kommunikaatio.

Red Pill Uncle

Kyky pyytää anteeksi ja antaa anteeksi ja toisen hyväksyminen sellaisena kuin se on.  Kyky avoimeen kommunikaatioon molemmilla osapuolilla.

Jos tuntee tulevansa hyväksytyksi, uskaltaa kertoa ne sisimmät tunteensa ja näyttää myös haavoittuvuutensa ilman että täytyy pelätä toisen reaktiota.

Mitä olen ympärilleni katsonut, niin parhaiten yhdessä tulevat toimeen pariskunnat, joilla on yhteinen arvomaailma, ystävyys ja lojaalius toista kohtaan.

Pelkästään seksuaalisen vetovoiman varaan rakentaneilla yhteiselo näyttää takkuavan ja ero tulee herkemmin.

Muistan, että nuorena seinänaapurinani oli pariskunta, joilla  äänistä päätellen oli todella vilkas seksielämä, seinät rytkyvät panemisen äänistä ja orgasmivoihkeesta. Mutta kuinka ollakaan, jo 5 minuuttia aktin jälkeen seinän takaa kuului äänekästä riitelyä ja toiselle haistattelua.

Ei ollut vaikea päätellä mikä oli se heidän suhteensa liima. En sitten tiedä riittääkö hyvä seksi korvaamaan kaiken muun puuttuvan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pitää valita kumppani, jolla on pitkälle samanlaiset arvot ja elämäntyyli ja joka haluaa samoja asioita elämältä. Lisäksi pitää olla aluksi oikeasti rakastunut.

Peräänkuulutan minäkin tuota aitoa rakkautta. Pitää olla oikein kunnolla molempien rakastuneita siinä alkuhuumassa.

Itse en koskaan kokenut, että mieheni olisi ollut minuun tulenpalavasti rakastunut.

Avioliittoa kesti kuitenkin 15 vuotta, jonka mies päätti äkkierolla ja syyksi, ettei hän rakasta. Jotenkin aina sen vaistosinkin. Jos rakkautta ei ole, se ei vain kestä.

Eli ei riitä, että olet itse umpirakastunut. Sen toisen pitää olla myös umpirakastunut siinä alussa, jotta sitten jaksetaan ne vuosikymmenten vastoinkäymiset, mitä elämä väistämättä tuo kaikille.

Me oltiin molemmat ihan mielettömän rakastuneita alussa, 6-7 vuotta sitten. Rakkautta on yhä, mutta yhteiselämä ei vain toimi. Tunnen, että joudun yksin kannattelemaan arkea ja yksin myös suunnittelemaan ne vapaa-ajat. Väsyn ihan liikaa kun suunnittelen (ja toteutan) ruuat, kodin ylläpidon, kodin talousasiat, taloyhtiön yhteiset asiat JA vedän miestä perässä myös vapaa-ajan harrastukset ja matkat. Miehelle ei tuota ongelmaa maata sohvalla kännykän kanssa minun puuhastellessa koko ajan ympärillä jotain yhteiseksi hyväksi. Sitten kun olen saanut kotityöt tehtyä alan maanitella miestä harrastuksiin. Liian usein tulee jäätyä sohvalle kun ei jaksa kinuta. Yleensä lähden yksin. Jos saan hänet mukaan vaikka kävelylle, alkaa marina kun lenkki on liian pitkä tai on kylmää tmv. Mies ei ole masentunut, koska omat harrastuksensa hän hoitaa kuten ennenkin. Raskainta on silti ehkä se tunne, että minun tehtäväni on viihdyttää häntä työpäivän päätteeksi. Jos olen töiden jälkeen väsynyt ja hiljainen hän ikään kuin painostaa juttelemaan niitä näitä, siis puhuu puhuu puhuu ja jos minä en osallistu alkaa riitely siitä, että olen pahalla päällä tai "mikä sua vaivaa".

Haluaisin asua yksin vaikka rakastankin häntä yhä.

Paljon hyviä pointteja onkin jo tullut, lisään vielä että sitoutumispäätöstä tehdessä kannattaa miettiä aidosti, meinaako tulla toimeen niiden puolison vähemmän hyvien puolien kanssa. Eli älä keskity vain siihen, mikä puolisossa on ihanaa vaan mieti, jaksatko puolen vuosisataa niitä piirteitä, jotka miellyttää vähemmän.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pitää valita kumppani, jolla on pitkälle samanlaiset arvot ja elämäntyyli ja joka haluaa samoja asioita elämältä. Lisäksi pitää olla aluksi oikeasti rakastunut.

Peräänkuulutan minäkin tuota aitoa rakkautta. Pitää olla oikein kunnolla molempien rakastuneita siinä alkuhuumassa.

Itse en koskaan kokenut, että mieheni olisi ollut minuun tulenpalavasti rakastunut.

Avioliittoa kesti kuitenkin 15 vuotta, jonka mies päätti äkkierolla ja syyksi, ettei hän rakasta. Jotenkin aina sen vaistosinkin. Jos rakkautta ei ole, se ei vain kestä.

Eli ei riitä, että olet itse umpirakastunut. Sen toisen pitää olla myös umpirakastunut siinä alussa, jotta sitten jaksetaan ne vuosikymmenten vastoinkäymiset, mitä elämä väistämättä tuo kaikille.

Me oltiin molemmat ihan mielettömän rakastuneita alussa, 6-7 vuotta sitten. Rakkautta on yhä, mutta yhteiselämä ei vain toimi. Tunnen, että joudun yksin kannattelemaan arkea ja yksin myös suunnittelemaan ne vapaa-ajat. Väsyn ihan liikaa kun suunnittelen (ja toteutan) ruuat, kodin ylläpidon, kodin talousasiat, taloyhtiön yhteiset asiat JA vedän miestä perässä myös vapaa-ajan harrastukset ja matkat. Miehelle ei tuota ongelmaa maata sohvalla kännykän kanssa minun puuhastellessa koko ajan ympärillä jotain yhteiseksi hyväksi. Sitten kun olen saanut kotityöt tehtyä alan maanitella miestä harrastuksiin. Liian usein tulee jäätyä sohvalle kun ei jaksa kinuta. Yleensä lähden yksin. Jos saan hänet mukaan vaikka kävelylle, alkaa marina kun lenkki on liian pitkä tai on kylmää tmv. Mies ei ole masentunut, koska omat harrastuksensa hän hoitaa kuten ennenkin. Raskainta on silti ehkä se tunne, että minun tehtäväni on viihdyttää häntä työpäivän päätteeksi. Jos olen töiden jälkeen väsynyt ja hiljainen hän ikään kuin painostaa juttelemaan niitä näitä, siis puhuu puhuu puhuu ja jos minä en osallistu alkaa riitely siitä, että olen pahalla päällä tai "mikä sua vaivaa".

Haluaisin asua yksin vaikka rakastankin häntä yhä.

Rakkaus onkin hyvän suhteen välttämätön edellytys, mutta ei yksinään riittävä. Pitää myös viihtyä yhdessä arjessa ja kyetä järjestämään se niin, että molemmilla on pääsääntöisesti hyvä olla.

Vierailija kirjoitti:

Olemme olleet yhdessä yli 20 vuotta.

Suurin muutos tapahtui siinä, kun vaimoni antoi olla minun sellainen kuin olen. Sitä ennen se oli vuosien yritystä muuttaa minua toiseen muottiin.

Minusta tämä riippuu siitä mitä yritetään muuttaa. Jos toinen ei ota huomioon muita ihmisiä ja heidän toiveitaan huomioon ollenkaan, on mun kokemukseni mukaan luovuttamista se, ettei häntä enää yritä "muuttaa". Luulen, että ex mieheni oli oikeinkin tyytyväinen jonkun vuoden ennen eroa kun en enää naputtanut hänelle juomisesta. Mua ei enää kiinnostanut.

Jos katsotaan asiaa toisesta suunnasta, eli mikä asia vie kohti eroa muuten kulminaatiopisteeseen saakka loistavasti toimineessa suhteessa:

 - Avokkiini oli töissä suuressa keskusvirastossa Hesassa ja yksi hänen työporukastaan styylaili toimiupseeri-merisotilaan kanssa. Itse olin siihen aikaan aloitteleva virkapukuinen sotilasinsinööri.  Kuinka ollakaan, tuo skapparin kanssa styylaileva tyttö sairastui vakavasti, vaikka oli varsin nuori, sillä seurauksella että kyseinen merisotilas päätti suhteen ja kaikesta päättäen juurikin sairastumisen johdosta. Mainittakoon, että itsekin pidin tapahtunutta tavattoman itsekkäänä ja raukkamaisena toimintana.

 - Tapahtuma johti kyseisessä naisvaltaisessa työporukassa pyörremyrskymäiseen sotilasammatin myllytykseen ja halveksuntaan, jossa kaikki tuntemani ja myös ennestään tuntemattomat sotilasammattiin liittyvät halventavat yleistykset kaivettiin esille herkuteltavaksi.  Varsin nopeasti jouduin kotona melkoisen painostuksen kohteeksi, vaatimuksena hankkia jotain ihan-mitä-hyvänsä-muita-töitä  kun "ei kehtaa töissä sanoa missä halveksitussa ja ala-arvoisessa ammatissa työskentelen". 

 - Itselle kyseinen tehtävä ja toimi oli haave ja unelmien täyttymys ja hyökkäys sitä vastaan kyseisillä perusteilla, joihin en ollut syyllinen ja joihin en itse voinut vaikuttaa, järkytti peruuttamattomasti muuten hyvin toimineen yhdessäolon perusteita.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pitää valita kumppani, jolla on pitkälle samanlaiset arvot ja elämäntyyli ja joka haluaa samoja asioita elämältä. Lisäksi pitää olla aluksi oikeasti rakastunut.

Peräänkuulutan minäkin tuota aitoa rakkautta. Pitää olla oikein kunnolla molempien rakastuneita siinä alkuhuumassa.

Itse en koskaan kokenut, että mieheni olisi ollut minuun tulenpalavasti rakastunut.

Avioliittoa kesti kuitenkin 15 vuotta, jonka mies päätti äkkierolla ja syyksi, ettei hän rakasta. Jotenkin aina sen vaistosinkin. Jos rakkautta ei ole, se ei vain kestä.

Eli ei riitä, että olet itse umpirakastunut. Sen toisen pitää olla myös umpirakastunut siinä alussa, jotta sitten jaksetaan ne vuosikymmenten vastoinkäymiset, mitä elämä väistämättä tuo kaikille.

Me oltiin molemmat ihan mielettömän rakastuneita alussa, 6-7 vuotta sitten. Rakkautta on yhä, mutta yhteiselämä ei vain toimi. Tunnen, että joudun yksin kannattelemaan arkea ja yksin myös suunnittelemaan ne vapaa-ajat. Väsyn ihan liikaa kun suunnittelen (ja toteutan) ruuat, kodin ylläpidon, kodin talousasiat, taloyhtiön yhteiset asiat JA vedän miestä perässä myös vapaa-ajan harrastukset ja matkat. Miehelle ei tuota ongelmaa maata sohvalla kännykän kanssa minun puuhastellessa koko ajan ympärillä jotain yhteiseksi hyväksi. Sitten kun olen saanut kotityöt tehtyä alan maanitella miestä harrastuksiin. Liian usein tulee jäätyä sohvalle kun ei jaksa kinuta. Yleensä lähden yksin. Jos saan hänet mukaan vaikka kävelylle, alkaa marina kun lenkki on liian pitkä tai on kylmää tmv. Mies ei ole masentunut, koska omat harrastuksensa hän hoitaa kuten ennenkin. Raskainta on silti ehkä se tunne, että minun tehtäväni on viihdyttää häntä työpäivän päätteeksi. Jos olen töiden jälkeen väsynyt ja hiljainen hän ikään kuin painostaa juttelemaan niitä näitä, siis puhuu puhuu puhuu ja jos minä en osallistu alkaa riitely siitä, että olen pahalla päällä tai ;mikä sua vaivaa;.

Haluaisin asua yksin vaikka rakastankin häntä yhä.

Sinä mahdollistat tuon miehen elämän hoitamalla kaiken. Oletko kertonut miehelle nämä samat asiat, mitkä kirjoitit. Toinen ei voi muuttaa tapojaan, jos ei tiedä asiasta mitään.

Vierailija kirjoitti:

[

Sinä mahdollistat tuon miehen elämän hoitamalla kaiken. Oletko kertonut miehelle nämä samat asiat, mitkä kirjoitit. Toinen ei voi muuttaa tapojaan, jos ei tiedä asiasta mitään.

Tämä. Koita saada myönteisen kautta asioita rakennettua haluamasi suuntaan. Eli jos sinulla on toiveita yhteisiin harrastuksiin, ehdota vaikka miehellesi, että hän ehdottaisi jotain yhteistä aktiviteettia. Meet sitten ampumaradalle (lol) tai sporttibaariin istumaan sohvalle katsoon kiekkoa, se on askel eteenpäin. Siellä istuksiessasi sporttibaarissa, ota asia esille ennen kuin peli alkaa, että "nyt kun tultiin tänne, sä lähdet mun kans johonkin, mihin mä pyydän, ok?". Ja sitten voit kertoa, että "kuule, ukkorakas, haluaisin elämääni vähän enemmän [lisää tähän aktiviteetti]" ja jätät asian siihen. Ja musta olisi kiva, "jos tekisit joskus näitä aloitteita, tää oli hyvä idea". Et sano enää mitään muuta. Odotat pari päivää, ja kato mitä tapahtuu. 

Uncle Red Pill

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pitää valita kumppani, jolla on pitkälle samanlaiset arvot ja elämäntyyli ja joka haluaa samoja asioita elämältä. Lisäksi pitää olla aluksi oikeasti rakastunut.

Peräänkuulutan minäkin tuota aitoa rakkautta. Pitää olla oikein kunnolla molempien rakastuneita siinä alkuhuumassa.

Itse en koskaan kokenut, että mieheni olisi ollut minuun tulenpalavasti rakastunut.

Avioliittoa kesti kuitenkin 15 vuotta, jonka mies päätti äkkierolla ja syyksi, ettei hän rakasta. Jotenkin aina sen vaistosinkin. Jos rakkautta ei ole, se ei vain kestä.

Eli ei riitä, että olet itse umpirakastunut. Sen toisen pitää olla myös umpirakastunut siinä alussa, jotta sitten jaksetaan ne vuosikymmenten vastoinkäymiset, mitä elämä väistämättä tuo kaikille.

Me oltiin molemmat ihan mielettömän rakastuneita alussa, 6-7 vuotta sitten. Rakkautta on yhä, mutta yhteiselämä ei vain toimi. Tunnen, että joudun yksin kannattelemaan arkea ja yksin myös suunnittelemaan ne vapaa-ajat. Väsyn ihan liikaa kun suunnittelen (ja toteutan) ruuat, kodin ylläpidon, kodin talousasiat, taloyhtiön yhteiset asiat JA vedän miestä perässä myös vapaa-ajan harrastukset ja matkat. Miehelle ei tuota ongelmaa maata sohvalla kännykän kanssa minun puuhastellessa koko ajan ympärillä jotain yhteiseksi hyväksi. Sitten kun olen saanut kotityöt tehtyä alan maanitella miestä harrastuksiin. Liian usein tulee jäätyä sohvalle kun ei jaksa kinuta. Yleensä lähden yksin. Jos saan hänet mukaan vaikka kävelylle, alkaa marina kun lenkki on liian pitkä tai on kylmää tmv. Mies ei ole masentunut, koska omat harrastuksensa hän hoitaa kuten ennenkin. Raskainta on silti ehkä se tunne, että minun tehtäväni on viihdyttää häntä työpäivän päätteeksi. Jos olen töiden jälkeen väsynyt ja hiljainen hän ikään kuin painostaa juttelemaan niitä näitä, siis puhuu puhuu puhuu ja jos minä en osallistu alkaa riitely siitä, että olen pahalla päällä tai ;mikä sua vaivaa;.

Haluaisin asua yksin vaikka rakastankin häntä yhä.

Sinä mahdollistat tuon miehen elämän hoitamalla kaiken. Oletko kertonut miehelle nämä samat asiat, mitkä kirjoitit. Toinen ei voi muuttaa tapojaan, jos ei tiedä asiasta mitään.

Totta kai asiasta on keskusteltu, paljonkin. Hän ei kuulema huomaa itse asioita, "sano, niin teen kyllä". Sanon, odotan, sanon uudestaan, tulee riita. Hän ei älynnyt, että piti tehdä ruokaa kun söi itse pinon voileipiä töiden jälkeen. Hän ei huomannut, että koneessa on pyykkiä. Hän ei huomannut, että vessanpöntössä on pesuaine. "miksei taloyhtiöllä ole toimivaa ruohonleikkuria, leikkaisin kyllä, mutta kun se leikkuri on p*a". No, itsestäänkö se kunnollinen leikkuri sinne ilmestyy..? "Käyn kaupassa kyllä kun teet listan". Niinpä niin. Tee, hoida, suunnittele, laske. Äitin pikku apulainen sitten kyllä auttaa kun muistutat. "Eilenkin kävi kaupassa ja aamulla vein roskiksen". Aivan, koska eilen riideltiin asiasta jälleen kerran ja ehdotin erilleen muuttoa. Palataan taas muutaman päivän päästä samaan keskusteluun. "no olen ollut aika väsynyt töistä". Ai vuoden? Ja kuitenkin sen vuodenkin aikana pitää syödä, pestä pyykkiä, maksaa laskuja ja tehdä lumityöt. Kalastusvälineet on kyllä koko menneenkin vuoden olleet vimpan päälle organisoitu.

I give up.

Kerran eronneena miehenä nämä asiat tulivat mieleeni:

- Pitää olla seksiä. Jos sitä ei ole, sitä hakee jostain. Seksitön suhde näivettää elämän ilon. Kokemusta on.

- Kumppanien pitää hyväksyä toinen ja arvostaa heitä sellaisena kuin he ovat. Piste.

- Salliva ilmapiiri keskustelussa. Jos keskusteluilmapiiri on sellainen että vaikeista asioista ei voi/uskalla puhua, ihmiset alkavat etääntyä toisistaan. Etääntyminen johtaa uusiin vaikeuksiin ja jopa eroon.

- Anteeksiantaminen. Tätä tarvitaan pienissä ja isoissa asioissa.

- Oma elämä. Jokaisella tulisi olla oma elämä parisuhteessakin. Kaikkea ei pidä tehdä yhdessä ja sitä kautta yhdessä tekeminenkin on aina mukavaa. On hyvä olla omia harrastuksia ja omia kavereita.

Mies ja kissa kirjoitti:

Kerran eronneena miehenä nämä asiat tulivat mieleeni:

- Pitää olla seksiä. Jos sitä ei ole, sitä hakee jostain. Seksitön suhde näivettää elämän ilon. Kokemusta on.

- Kumppanien pitää hyväksyä toinen ja arvostaa heitä sellaisena kuin he ovat. Piste.

- Salliva ilmapiiri keskustelussa. Jos keskusteluilmapiiri on sellainen että vaikeista asioista ei voi/uskalla puhua, ihmiset alkavat etääntyä toisistaan. Etääntyminen johtaa uusiin vaikeuksiin ja jopa eroon.

- Anteeksiantaminen. Tätä tarvitaan pienissä ja isoissa asioissa.

- Oma elämä. Jokaisella tulisi olla oma elämä parisuhteessakin. Kaikkea ei pidä tehdä yhdessä ja sitä kautta yhdessä tekeminenkin on aina mukavaa. On hyvä olla omia harrastuksia ja omia kavereita.

Saanko lisätä tähän listaan vielä seuraavan:

tasapuolinen yhteinen vastuunkanto yhteisestä kodista ja perheestä AINA kun ei ole vaikkapa terveydellistä syytä jättää väliaikaisesti koko taakkaa toisen kannettavaksi.

Sinun listasi olisi kenen tahansa ihannesuhde -omalta kantilta katsottuna. Jos se sieltä toiselta puolelta pöytää näyttääkin siltä, että seksiä täytyy olla säännöllisesti, toinen laukeaa, toinen lähtee pesemään itsensä ja käy pala kurkussa nukkumaan, niin silloin sieltä käsin katsottuna suhde ei ole hyvä.

Tai jos toinen pitää hyväksyä sellaisena kuin on, eli vaikkapa päihteiden kanssa sekoilija -ja antaa anteeksi kaikki oharit, sekä keskustella asiasta sallivassa ilmapiirissä, niin silloin suhde ei välttämättä ole molempien mielestä hyvä. Tai jos omaa elämää ja harrastuksia tulee olla, mutta toisella ne ovat kodin ulkopuolella, johon toinen osapuoli ei töiltä, lastenhoidolta ym velvollisuuksiltaan ehdi, niin silloin sen kotiin sidotun mielestä suhde ei välttämättä ole tyydyttävä.

Minusta sinä muistit listassasi kaiken mitä hyvältä suhteelta voi saada, mutta unohdit sen mitä voisit antaa.

Meidän avioliitto on ihan uniikki juttu. Luin nuo kaikki edelliset kommentit, niin että voin aavistaa toistenkin liitoista jotain. Jos kertoisin liitostamme jotain, se olisi vain minun näkökulmani asiaan, joten tasapuolisuuden vuoksi tähän pitäisi saada hänenkin näkökulmansa asiasta. Me vaan ollaan me, ja ei sitä mitenkään voi muihin verrata. Täydellinen timantti!

Kunnioitus, samat elämän arvot.