Muistisairas 89-vuotias nainen kaipaa kovasti reilut 50 vuotta sitten vauvana kuollutta poikaansa ja luulee että siitä on ihan hetki kun se kuoli.

Tuon ikäinen huomaa, että 50 vuotta kuluu nopeasti ja vanhat asiat tuntuu tapahtuneen äsken. Tekin huomaatte, kunhan ikää tulee. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

89vuotiaalle vauvanukke hoidettavaksi? Mitäs sitten kun oivaltaa, ettei "vauva" olekaan elossa ? Muistinkätköistä nouseva hätä käsissä. Lastaan hän kaipaa, ei korviketta. Puhukaa asiasta, menehtyneestä lapsesta. Uudelleen ja uudelleen, jos kyse on muistisairaasta.

Malliesimerkki siitä miten EI pidä muistisairaan kanssa toimia. Ei niille aleta jankuttamaan sitä, että lapsi on kuollut, lapsi on kuollut, lapsi on kuollut.

Ja tuo nukke voi toimia oikein hyvin. Itse olen tehnyt työtä vanhusten parissa ja kyllä niillä oli pehmokissoja/koiria ja niitä pidettiin elävinä. Hyvin varovasti piti "kissa" siirtää patterin päältä sohvalle.

Ei olisi tullut mieleenkään alkaa vääntämään vanhuksen kanssa, että tämähän on vain pehmokissa, mitä valiä missä koisii.

Tämä. Ja jos muistisairas huolehtii, kun äiti ei ole vieläkään tullut pellolta kotiin tai missä lapset ovat, on siellä taustalla tunne ja siihen pohjaava tarve, eikä niinkään enää mikään konkreettisilla asioilla korvattava tila. Äitiä kaipaavan kanssa voi koettaa jutella äidistä; mitä hän tykkäsi äidin kanssa tehdä, leipoiko äiti pullaa, ja ylipäätään keskustella yleiseen ja mukavaan sävyyn asiasta, johon muistisairaan huoli on kiinnittynyt. Joku pehmoeläin tai muu fyysinen hoivattava voi tosiaan tuoda muistisairaalle arvokasta tunnetta läheisyydestä.

Vierailija kirjoitti:

Tuon ikäinen huomaa, että 50 vuotta kuluu nopeasti ja vanhat asiat tuntuu tapahtuneen äsken. Tekin huomaatte, kunhan ikää tulee. 

Terve niin.

Muistisairas ei käsitä. Ei, vaikka sille sata kertaa jankkaisi, että Jarmo kuoli jo 50 vuotta sitten. Turhaan pahoittaa kerta toisensa jälkeen toisen mielen, kun 5 minuutin päästä se huutelee uudestaan Jarmon perään eikä muista mitä asiasta 5 minuuttia sitten, 50 minuuttia sitten, 5 tuntia sitten, 5 päivää sitten on kärsivällisesti puhuttu.

Vierailija kirjoitti:

Onko hän pyytänyt teiltä vauvanukkea? Antakaa mummon puhua hänelle tärkeästä asiasta itse ahdistumatta.

Muistisairas mummo taitaa olla luupissa, varmasti ahdistavaa seurattavaa. Ei taida puhuminen helpottaa enää tuossa vaiheessa. Toivottavasti pehmolelu tms. saa hänet rauhoittumaan. Voimia läheisille.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En nyt ehkä vauvanukkea olisi ensimmäisenä ostamassa, mutta olisiko sitten joku aidon oloinen pehmolelu, jota voisi silitellä ja hoivata ja halailla, kun on allapäin. Ai että, kun noissa dementiakodeissa voisi olla joku terapiakissa tai -koira vanhuksilla siliteltävänä ja kuuntelijana. Oma dementoitunut, vielä kotihoidossa oleva isäni nauttii, kun kissamme ovat toisinaan heillä (eli äidilläni nyt lähinnä) hoidossa. Silittelee niitä onnellisena ja nauttii siitä, että kissat nukkuvat päiväunia vieressä ja niille voi höpötellä ilman, että huomauttelevat mistään.

Dementikoissa ja pienissä lapsissa on se huono puoli, että heitä ei voi jättää hetkeksikään sen eläimen kanssa valvomatta, tai eläimelle voi käydä huonosti. Dementikon, aikuisen voimilla varustetun kanssa varsinkin se valvonta on todella tärkeää. Ja valvonnasta huolimatta voi käydä huonosti.

Jokaisessa ryhmäkodissa tms. on yleensä aina useampi sellainen henkilö, joka ei niistä eläimistä pidä, ja se eläinrakaskin saattaa purkaa turhautumisensa siihen eläimeen täysin yllättäen, kuin ei tule ymmärretyksi, sanat on hukassa, ahdistaa ym. Valtaosan sairastuneista dementia muuttaa ainakin jossain vaiheessa kärttyiseksi, sairaudentunnottomaksi, usein väkivaltaiseksi. Ikinä ei voi luottaa siihen, että vaikka ihminen olisikin ollut "eläinrakas", hän kykenisi kohtelemaan eläintä sairastuttuaan oikein. Muutos käytöksessä voi tapahtua silmänräpäyksessä. Eläin on siis tälläisen ihmisten seurassa todella turvaton.

Satunnaiset koira- kissa- ja muut eläinvierailijat tuovat toki iloa, mutta missään nimessä laitoksessa asuva "terapiaeläin" ei ole hyvä juttu. Ei sille eläimelle itselleen (jatkuva vahingoittumisen vaara), eikä myöskään niille asukkaille. Käytännössä aina eläin lisää aggressiivista ja levotonta käyttäytymistä, kun sen seurasta aletaan käydä ns. kissanhännänvetoa; eläintä etsitään toisten huoneista, yöllä ei nukuta kun ei tiedetä missä eläin on, jatkuvaa kärhämää siitä "pirkko pitää kissaa koko ajan sylissä" (kun ei muisteta, että just se kissa oli tunnin omassa huoneessa).

Ajatuksen tasolla toki ihana juttu; rauhallinen mummeli tai papparainen silittelemässä kisua keinutuolissa hiljaa keinutellen, kisulle hiljaa jutellen, hymy huulillaan. Todellisuus vaan ikävä kyllä on se, että se kissa on niskavilloista tai hännästä kantaen lykätty johonkin kaappiin tai vastaavaan, ja skarpeimmat mummot itkee sen perään ja syyttelee toisiaan että kuka on sen kissan ominut, pari tyyppiä kollaa muiden huoneita läpi kissaa etsiessään "varmasti olen täällä nähnyt kissan, kyllä täällä joskin on kissa ollut, missä se kisse nyt on, voi onko se jossain hukassa...) Lopulta kisse löytyy Martin huoneesta, siinä rytäkässä Martti tuuppaa Martan, joka on tullut omin lupinensa kissaa etsimään, nurin. Ja sitten soitetaan martalle ambulanssia, paikataan pirkkoa, joka sai naamaansa kynnenjäljet yrittäessään ottaa Martin kaapista kauhuissaan löytynyttä kissaa väkisin syliin, ja rauhoitellaan hälinästä ja häiriköinnistä ahdistunutta, raivoavaa marttia. Ja kissakin pitäisi lähteä viemään eläinlääkäriin, kun se loukkasi takajalkansa rytäkässä. Kyllä onkin eläimen tuomaa ihanaa tunnelmaa ja hyvää mieltä, juu'u.

Pehmolelut ja nuket on hyvä juttu, vaikka niistäkin käydään välillä kiistaa, ne eivät herätä niin suuria tunteita kuin elävät eläimet. Niitä voi turvallisesti hoivata ja niille jutella. Mutta oikeille terapiaeläimille siis ehdoton ei, ja niistä onneksi viimeisetkin paikat, joissa niitä on vielä ollut, ovat jo luopumassa.

No sehän se terapiaeläinten idea onkin, että ne eivät ole dementikon vastuulla, vaan niitä voi silitellä ja helliä silloin kun tarvitsee, ja joku vastuullinen ihminen sitten pitää huolen hoitamisesta. Terapiaeläimiksi ei valita niitä, jotka voivat purra tai raapia, vaan siihen on ihan tarkat kriteerit ja testit, minkä luonteinen eläin hommaan voidaan ottaa. Meillä esim. toinen kissoista on sellainen hyväntahtoinen löllykkä, että se ei hermostu mistään retuuttamisesta tai säikähdä ketään tai mitään ja barmasti olisi oivallinen tuollaiseen hommaan. Toisella on se verran tempperamenttia, ettei varmasti terapiaeläimen rooliin soveltuisi. Itse tiedän vain yhden tapauksen (isotätini hoitokoti aikanaan), jossa hoitokodissa on ollut terapiakissa, ja siellä tuosta oli vain ja ainoastaan hyviä kokemuksia hoitajien mukaan. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En nyt ehkä vauvanukkea olisi ensimmäisenä ostamassa, mutta olisiko sitten joku aidon oloinen pehmolelu, jota voisi silitellä ja hoivata ja halailla, kun on allapäin. Ai että, kun noissa dementiakodeissa voisi olla joku terapiakissa tai -koira vanhuksilla siliteltävänä ja kuuntelijana. Oma dementoitunut, vielä kotihoidossa oleva isäni nauttii, kun kissamme ovat toisinaan heillä (eli äidilläni nyt lähinnä) hoidossa. Silittelee niitä onnellisena ja nauttii siitä, että kissat nukkuvat päiväunia vieressä ja niille voi höpötellä ilman, että huomauttelevat mistään.

Dementikoissa ja pienissä lapsissa on se huono puoli, että heitä ei voi jättää hetkeksikään sen eläimen kanssa valvomatta, tai eläimelle voi käydä huonosti. Dementikon, aikuisen voimilla varustetun kanssa varsinkin se valvonta on todella tärkeää. Ja valvonnasta huolimatta voi käydä huonosti.

Jokaisessa ryhmäkodissa tms. on yleensä aina useampi sellainen henkilö, joka ei niistä eläimistä pidä, ja se eläinrakaskin saattaa purkaa turhautumisensa siihen eläimeen täysin yllättäen, kuin ei tule ymmärretyksi, sanat on hukassa, ahdistaa ym. Valtaosan sairastuneista dementia muuttaa ainakin jossain vaiheessa kärttyiseksi, sairaudentunnottomaksi, usein väkivaltaiseksi. Ikinä ei voi luottaa siihen, että vaikka ihminen olisikin ollut "eläinrakas", hän kykenisi kohtelemaan eläintä sairastuttuaan oikein. Muutos käytöksessä voi tapahtua silmänräpäyksessä. Eläin on siis tälläisen ihmisten seurassa todella turvaton.

Satunnaiset koira- kissa- ja muut eläinvierailijat tuovat toki iloa, mutta missään nimessä laitoksessa asuva "terapiaeläin" ei ole hyvä juttu. Ei sille eläimelle itselleen (jatkuva vahingoittumisen vaara), eikä myöskään niille asukkaille. Käytännössä aina eläin lisää aggressiivista ja levotonta käyttäytymistä, kun sen seurasta aletaan käydä ns. kissanhännänvetoa; eläintä etsitään toisten huoneista, yöllä ei nukuta kun ei tiedetä missä eläin on, jatkuvaa kärhämää siitä "pirkko pitää kissaa koko ajan sylissä" (kun ei muisteta, että just se kissa oli tunnin omassa huoneessa).

Ajatuksen tasolla toki ihana juttu; rauhallinen mummeli tai papparainen silittelemässä kisua keinutuolissa hiljaa keinutellen, kisulle hiljaa jutellen, hymy huulillaan. Todellisuus vaan ikävä kyllä on se, että se kissa on niskavilloista tai hännästä kantaen lykätty johonkin kaappiin tai vastaavaan, ja skarpeimmat mummot itkee sen perään ja syyttelee toisiaan että kuka on sen kissan ominut, pari tyyppiä kollaa muiden huoneita läpi kissaa etsiessään "varmasti olen täällä nähnyt kissan, kyllä täällä joskin on kissa ollut, missä se kisse nyt on, voi onko se jossain hukassa...) Lopulta kisse löytyy Martin huoneesta, siinä rytäkässä Martti tuuppaa Martan, joka on tullut omin lupinensa kissaa etsimään, nurin. Ja sitten soitetaan martalle ambulanssia, paikataan pirkkoa, joka sai naamaansa kynnenjäljet yrittäessään ottaa Martin kaapista kauhuissaan löytynyttä kissaa väkisin syliin, ja rauhoitellaan hälinästä ja häiriköinnistä ahdistunutta, raivoavaa marttia. Ja kissakin pitäisi lähteä viemään eläinlääkäriin, kun se loukkasi takajalkansa rytäkässä. Kyllä onkin eläimen tuomaa ihanaa tunnelmaa ja hyvää mieltä, juu'u.

Pehmolelut ja nuket on hyvä juttu, vaikka niistäkin käydään välillä kiistaa, ne eivät herätä niin suuria tunteita kuin elävät eläimet. Niitä voi turvallisesti hoivata ja niille jutella. Mutta oikeille terapiaeläimille siis ehdoton ei, ja niistä onneksi viimeisetkin paikat, joissa niitä on vielä ollut, ovat jo luopumassa.

Onko silnulla ihan käytännön kokemusta asiasta vai teoretisoitko vain mutulla. Kaikki aihepiirin tutkimukset kun ovat antaneet tulokseksi, että terapiaeläimillä on positiivinen vaikutus hoitokodeissa.

Siunausta vanhoille love kirjoitti:

Joo siis kaikessa on näkymätön hengellinen puoli kyllä hän jos kristitty on tapaa lapsensa siellä toisessa maailmassa. Onkohan lapsi kuollut tavallisesti. Esimerkiksi abortoidut lapset naiset vaistoaa sukupuolen ja muidenkin jo ennen syntymää myös kuoleman j lapset vaistoaa oman kuolemansa että nyt menee. Raiskaajat tekee rikoksen muistakaa se. Muut on syyttömiä.Siunausta vaan hänelle pitää kädestä kiinni ja soittaa vaikka jonkun joululaulun.Evankeliumin.Pitää muistuttaa myös että synnit on sovitettu ja rauha sielulle.Ehkä lapsi ehdittiin kastaa ennen kuolemaa niin taivaassa on.Sielu.Ihana vanhus.

Ilmeisesti tässä ketjussa on muistisairaita vastailemassakin. Monta lainatun kaltaista kommenttia, joista ei saa mitään tolkkua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

89vuotiaalle vauvanukke hoidettavaksi? Mitäs sitten kun oivaltaa, ettei "vauva" olekaan elossa ? Muistinkätköistä nouseva hätä käsissä. Lastaan hän kaipaa, ei korviketta. Puhukaa asiasta, menehtyneestä lapsesta. Uudelleen ja uudelleen, jos kyse on muistisairaasta.

Malliesimerkki siitä miten EI pidä muistisairaan kanssa toimia. Ei niille aleta jankuttamaan sitä, että lapsi on kuollut, lapsi on kuollut, lapsi on kuollut.

Ja tuo nukke voi toimia oikein hyvin. Itse olen tehnyt työtä vanhusten parissa ja kyllä niillä oli pehmokissoja/koiria ja niitä pidettiin elävinä. Hyvin varovasti piti "kissa" siirtää patterin päältä sohvalle.

Ei olisi tullut mieleenkään alkaa vääntämään vanhuksen kanssa, että tämähän on vain pehmokissa, mitä valiä missä koisii.

Tätä kutsutaan inhimillisyydeksi. Realiteettien jankkaaminen auttaa tässä tilanteessa lähinnä vain ahdistunutta omaista/hoitajaa kohtaamaan ahdistava tai muuten vaan ärsyttävä muistisairaan maailma. Pahimmillaan toiminta on julmaa, tahallisesti tai tahattomasti. Lopulta sinne muistisairaankaan pään sisään ei kukaan täysin pääse. Se mikä näyttäytyy ulospäin täysin irrationaalisena käytöksenä tai sammuneena kongnitiona voi kätkeä vielä olemassa olevaa todellisuudentajua. Muistisairaus hajottaa myös tunne-elämää ja sen ilmaisua. Siinäpä sitä sitten on tulkittavaa tervepäiselle-kuka nyt sitten täysin sellaiseksi kykenee julistautumaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ai että hankitte hänelle nuken muistuttamaan siitä kuolleesta lapsesta? 

Mikä sinun vaihtoehto on? 

Kertokaa, että se vauva on hyvässä hoidossa, ei hänen tarvitse olla huolissaan.

Äitini on muistisairas ja ikää 83v.Isä kuoli 10 vuotta sitten.Äiti puhuu välillä menneestä ja siitä jos isä olis täällä niin se hoitaisi häntä.Unohtanut sen että  ei isästä olisi ollut siihen jos olisi jäännyt eloon. Olisi sis ihan vihannes ;(.Puhuu tietenkin välillä isän kuvalle.Nyt kun täällä puhutaan muistisairaudesta niin olisin kysynyt miten teidän omaiset syö.Onko mennyt ruokahalu ? Äidilläni täysin.En saa sitä syömään.Välillä heittää kuinka lihoo.Vaikka kyllä laihtunut kauheasti.

Lääketieteen kehitys on vienyt siihen, että ihmiset elävät 100-vuotiaksi ja jopa yli. Se on hurja ajatus, että elämä jatkuu rapiat 30 vuotta eläkkeelle pääsyn jälkeen.  Kuka sitä haluaa ja kenellä on siihen varaa? Kylkiäisinä sairaudet ja vaivat. Aivojen rappeutuminen ja muistisairaudet. Silloin aivojen sopukoista nousee ylös välillä asioita menneestä elämästä. Se on muistisairaan todellisuutta ja hänelle täyttä totta. Aika ei enää merkitse mitään- se on kuin kalteva pinta jolla muistisairas luistelee ilman kiinnikettä. Ehkä armollisempi vaihtoehto on kuitenkin kuolla siihen slaagiin kerta heitolla kuten ennen.

Laittakaa äidille maski kuonolle. Se kuulemma auttaa😂

Toisenlainen tarina. Äitini kuoli 79-v alzheimeriin eikä kärsinyt tällaisista harhoista ollenkaan. Hän nauroi enemmän kuin elämässään koskaan, myös toki itki kun piti mennä pesulle ym. Vaikea vaihe ei kestänyt kuin parisen vuotta.

Sisareni työskentelee vanhusten kanssa. Eräällä mummulla oli huoli joka aamu, että onko lehmät käyty lypsämässä. Sisareni lohdutti ja sanoi käyneensä. Rauhoittui.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En nyt ehkä vauvanukkea olisi ensimmäisenä ostamassa, mutta olisiko sitten joku aidon oloinen pehmolelu, jota voisi silitellä ja hoivata ja halailla, kun on allapäin. Ai että, kun noissa dementiakodeissa voisi olla joku terapiakissa tai -koira vanhuksilla siliteltävänä ja kuuntelijana. Oma dementoitunut, vielä kotihoidossa oleva isäni nauttii, kun kissamme ovat toisinaan heillä (eli äidilläni nyt lähinnä) hoidossa. Silittelee niitä onnellisena ja nauttii siitä, että kissat nukkuvat päiväunia vieressä ja niille voi höpötellä ilman, että huomauttelevat mistään.

Dementikoissa ja pienissä lapsissa on se huono puoli, että heitä ei voi jättää hetkeksikään sen eläimen kanssa valvomatta, tai eläimelle voi käydä huonosti. Dementikon, aikuisen voimilla varustetun kanssa varsinkin se valvonta on todella tärkeää. Ja valvonnasta huolimatta voi käydä huonosti.

Jokaisessa ryhmäkodissa tms. on yleensä aina useampi sellainen henkilö, joka ei niistä eläimistä pidä, ja se eläinrakaskin saattaa purkaa turhautumisensa siihen eläimeen täysin yllättäen, kuin ei tule ymmärretyksi, sanat on hukassa, ahdistaa ym. Valtaosan sairastuneista dementia muuttaa ainakin jossain vaiheessa kärttyiseksi, sairaudentunnottomaksi, usein väkivaltaiseksi. Ikinä ei voi luottaa siihen, että vaikka ihminen olisikin ollut "eläinrakas", hän kykenisi kohtelemaan eläintä sairastuttuaan oikein. Muutos käytöksessä voi tapahtua silmänräpäyksessä. Eläin on siis tälläisen ihmisten seurassa todella turvaton.

Satunnaiset koira- kissa- ja muut eläinvierailijat tuovat toki iloa, mutta missään nimessä laitoksessa asuva "terapiaeläin" ei ole hyvä juttu. Ei sille eläimelle itselleen (jatkuva vahingoittumisen vaara), eikä myöskään niille asukkaille. Käytännössä aina eläin lisää aggressiivista ja levotonta käyttäytymistä, kun sen seurasta aletaan käydä ns. kissanhännänvetoa; eläintä etsitään toisten huoneista, yöllä ei nukuta kun ei tiedetä missä eläin on, jatkuvaa kärhämää siitä "pirkko pitää kissaa koko ajan sylissä" (kun ei muisteta, että just se kissa oli tunnin omassa huoneessa).

Ajatuksen tasolla toki ihana juttu; rauhallinen mummeli tai papparainen silittelemässä kisua keinutuolissa hiljaa keinutellen, kisulle hiljaa jutellen, hymy huulillaan. Todellisuus vaan ikävä kyllä on se, että se kissa on niskavilloista tai hännästä kantaen lykätty johonkin kaappiin tai vastaavaan, ja skarpeimmat mummot itkee sen perään ja syyttelee toisiaan että kuka on sen kissan ominut, pari tyyppiä kollaa muiden huoneita läpi kissaa etsiessään "varmasti olen täällä nähnyt kissan, kyllä täällä joskin on kissa ollut, missä se kisse nyt on, voi onko se jossain hukassa...) Lopulta kisse löytyy Martin huoneesta, siinä rytäkässä Martti tuuppaa Martan, joka on tullut omin lupinensa kissaa etsimään, nurin. Ja sitten soitetaan martalle ambulanssia, paikataan pirkkoa, joka sai naamaansa kynnenjäljet yrittäessään ottaa Martin kaapista kauhuissaan löytynyttä kissaa väkisin syliin, ja rauhoitellaan hälinästä ja häiriköinnistä ahdistunutta, raivoavaa marttia. Ja kissakin pitäisi lähteä viemään eläinlääkäriin, kun se loukkasi takajalkansa rytäkässä. Kyllä onkin eläimen tuomaa ihanaa tunnelmaa ja hyvää mieltä, juu'u.

Pehmolelut ja nuket on hyvä juttu, vaikka niistäkin käydään välillä kiistaa, ne eivät herätä niin suuria tunteita kuin elävät eläimet. Niitä voi turvallisesti hoivata ja niille jutella. Mutta oikeille terapiaeläimille siis ehdoton ei, ja niistä onneksi viimeisetkin paikat, joissa niitä on vielä ollut, ovat jo luopumassa.

Jos vanhustalo ei ole kissalle turvallinen, niin miten siellä uskaltaa sitten ihmisiä pitää.

Yhtähyvin ne voi käydä toistensa kimppuun.

Toimii monesti hyvin muistisairaalla. Ehdottomasti kannattaa kokeilla. T. Hoivakodin hoitsu

Muuten tiesittekö, että dement4i vanhus haluaa usein lapsuudenkotiinsa. Hän kuitenki oikeasti haluaa siihen lapsuuteen takaisin. Että hän on itse lapsi ja siellä kotona on äiti ja isä.

Jos lapsuudenkoti on säilytetty ja dementoitunut viedään sinne, se on valtava pettymys. Siellä ei olekaan sellaista kun oli lapsena.

Tutun perheen dementoitunut vanhus halusi dementiakodista aina mökille. Mökki oli ollut hänelle aina rakas paikka.

Hänen perheensä sitten syntymäpäivänä toisiaan järjestivät hänelle matkan sinne mökille. Matka meni täysin myttyyn. Dementoitunut ei viihtynyt mökillå ollenkaan. Eihän siellä ollutkqqn se meininki, että hän oli nuori äiti, jolla 3 lasta.

(Ja Huom, hän oli sentään viettänyt kaikki kesät miehensä kanssa mökillä dementoitumiseensa saakka. Eli lapset olivat aikapäiviä sitten aikuistuneet.)

Ongelma on se, että vanhus elää siinä ajassa, jossa lapsi on kuollut. Muistaako hän, että lapsi kuoli vai kaipaako hän elävää lasta? Jos on kuollut, niin sitten lohdutetaan kovasti, mutta jos kaipaa elävää lasta, niin miksi 7 alapeukuttajan mielestä on väärin kertoa, että vauva on nyt hyvässä hoidossa, ei tarvitse olla huolissaan? Ihan sama juttu kuin lehmien lypsy ja hevosen ruokinta. Vanhus rauhoittuu, kun hoitaja kertoo, että olen jo käynyt sen työn tekemässä.

Kaverini äiti kaipaili aina omaa äitiään. Kaverini on umpirehellinen ja sanoi aina, että on kuollut. Sen äiti alkoi aina itkeä. Kaikki käynnit meni sitten itkun merkeissä.

Lopulta kaverini alkoi sanoa vaan, että se sinun äitisi ei ole juuri nyt tässä.