Te jotka "käsittelette tunteenne", miten sen teette?

Nosto

Rauhoitun ja kuuntelen itseäni. Mietin, miltä oikeasti tuntuu ja miksi (esimerkiksi vihan takana saattaa olla häpeän ja pettymyksen tunteita). Kirjoitan päiväkirjaa, juttelen ehkä ystävän kanssa. Haastan tunteen takana olevaa ajatusta - ovatko asiat ihan oikeasti näin, vai liioittelenko vähän? Mietin, mitä nyt tarvitsisin ja miten voisin antaa sen itselleni tai kommunikoida kumppanille rakentavasti.

Minulla on ollut suuria vaikeuksia tunnistaa tunteitani, minulla oli näin:

Ensin piti tiedostaa että on paha olo, psyykelläni oli tapana pimittää tämä tieto itseltäni viimeiseen asti.

Sitten kun huomasin että olo on tuskainen ja jotain on nousemassa pintaan, oli vaan kestettävä ja siedettävä pari päivää jatkuvasti pahenevaa oloa ikään kuin ulkopuolisena tarkkaillen ja hyväksyen tuskan olemassaolo.

Sitten tuli se hetki kun tuska alkoi olla sietämätöntä, mikä olikin alunperin syy miksi se lohkottiin pois tietoisuudesta ja syväjäädytettiin, eli päästäkseen tuskasta se sama tuska oli pakko kohdata uudelkeen ja "käsitellä".

Kun oli oli sietämätön, hakeuduin yksinäisyyteen ja sitä on vaikea kuvailla, ikään kuin käännyin kohti kohti vyöryvää tuskan hyökyaaltoa ja annoin se tulla, antauduin.

On myöskin vaikea kuvata sitä hetkeä kun trauma vapautui. Muutaman sekunnin ajan välähdyksiä muistoista, kehon tiloja jotka tuntui olevan peräisin toisesta ajasta. Sitten euforinen helpotuksen tunne ja lopputuotteena ikään kuin lempeä suru siitä että olin joutunut käymään tuon läpi lapsena. Joskus muistot oli ihan konkreettisia. Muistin ja tiedostin esim miten yksin olin ollut vanhempieni mt-ongelmien kanssa pärjätessäni. Se oli sellainen ymmärryksen hetki. En ollut tiedostanut ajattelun käsitteillä musertavaa yksinäisyyden kokemustani kun ei ollut ketään aikuista tukena.

Nämä prosessit olivat rankkoja kestää mutta tällainen trauman pintaan tulo ja laukeaminen paransi elämää heti ja pysyvästi, tunsin eron kun taakka oli pois ja olotilan muutos oli pysyvä. Mutta prosessi vaati lujaa uskoa omaan psyykeen, koska joka kerta ennen trauman pintaan tuloa kokemus oli se että NYT minä tulen oikeasti hulluksi.

Usein jo auttaa se että hyväksyy tunteensa (tunnistaa tunteen ja miettii mistä se johtuu).

Jos se ei auta puhun tunteesta, jaan sen jonkun kanssa. Jos sekään ei auta vetäydyn, pysähdyn, lähden jonnekin jossa rauhoitun jossa voin pohtia asioita rauhassa (=meditioin tai mietiskelen)

https://www.is.fi/hyvaolo/art-2000006101286.html

Joskus nuormpana tuli pidettyä päiväkirjaakin eli kirjointin tunteitani.

Yritän jäsennellä ajatuksiani, sekä tunteitani ja miettiä niitä järjellä. Mietin, mikä on pahin mahdollinen skenaario ja millä keinoilla siitä selviäisin.

Yritän tunnistaa tunteet, mistä ne tunteet kumpuaa tai mistä ne kertoo, ja yritän hyväksyä tunteet. Ja jatkaa siitä sitten eteenpäin, yritän muuttaa jollain lailla ajattelutapaa ja sitä kautta sitten muuttaa niitä tunteita.

Minä luulen, että otan tunteet semmoisina kuin ne tulee, en mieti onko tässä nyt syytä/oikeutta vaikka suuttua. Suutun jos suutun, se on tullut se tunne jo ennen kuin on aikaa pohtia, että onko tässä nyt oikeutta. Ja toiseksi en jää tunteisiin kovin pitkäksi aikaa. Kolmanneksi olen henkisesti laiska, niin monet asiat eivät tunnu minusta miltään, en ole kiinnostunut, joten ei ole tarvetta käsitellä tunteita. Ei voi sanoa, että näin olisi parasta tai edes hyvää, mutta tällä menen. 

Otan viinaa, nollaan tilanteen ja maanantaina kaikki on normaalisti taas.

Menen rohkeasti "kiellettyjä" tunteita kohti. Jos olen esimerkiksi kateellinen, tunnustan sen itselleni ja mietin miksi olen kateellinen. 

Vierailija kirjoitti:

Menen rohkeasti "kiellettyjä" tunteita kohti. Jos olen esimerkiksi kateellinen, tunnustan sen itselleni ja mietin miksi olen kateellinen. 

Tämä mullakin. En suostu keksimään selityksiä ja satuja peittelemään tunteitani (En toki ole kateellinen, se ja se on vain tosi ärsyttävä tms) vaan tunnustan olevani kateellinen ja tutkin sitä tunnetta. Mahdollisesti puhun asiasta jonkun kanssa, monesti vaikeat tunteet helpottuu kun ne saa jäsenneltyä ja sanottua ääneen.

Jos on tosi paha tilanne niin kirjoitan paperille tai sitten otan videon itsestäni, jossa käyn läpi tilannetta. Siinä tavallaan selkenee ne ajatukset, jotka on vähän lennokkaita. 

Yksi tapa mitä nykyään teen on se minkä opin nettiterapiasta eli 

1. Kirjoitan ongelman

2. Kirjoitan mitä ajatuksia se tuo mieleen, mitä kamalaa mielestäni tapahtuu ja mitkä ajatukset tukevat tätä kamaluutta

3. Sitten kirjoitan mitä vaihtoehtoisia ajatuksia on olemassa eli minkä takia kaikki ei välttämättä olekaan niin järkyttävän huonosti kuin miltä tuntuu

Ja sitten se perinteisempi tapa ratkoa onglemia on jutella jonkun ihmisen kanssa. 

Tai tulla tänne av:lle kyselemään 

Vierailija kirjoitti:

Otan viinaa, nollaan tilanteen ja maanantaina kaikki on normaalisti taas.

Paitsi ettei ole, koska viina tuhoaa tunteidenkäsittelytaitosi.

Jos tunnen esim vihaa, mietin miksi. Voin todeta, että triggeröidyn omista huonoista kokemuksista johtuen tai että minulla on syytäkin olla vihainen. Saan tuntea vihaa. Tunne on kuitenkin vain tunne, joka tulee ja menee, eikä määritä minua ihmisenä. Minuus on pysyvää.

Lähden hyvin pitkälle kävelylle.

Käyn sen aikana päässäni asioita läpi kunnes on parempi olo.

Jonain päivänä löydän vielä itseni Norjasta, seisomassa meren rannalla.

Ei toimi impulsiivisesti tunteiden mukaan.

Esim. saat ikävän mielen, kun joku loukkaa sinua ja sen sijaan, että suuttuisit ja näyttäisit suuttumuksesi raivoamalla, saamalla loukkaantumis-kohtauksen, mököttämällä tai kostoa suunnittelemalla päätätkin rauhoittaa mielesi ja analysoit mielessäsi mikä johti tilanteeseen. Analysoit rehellisesti oman toimintasi ja ymmärrät, että toisen näkökulma on erilainen ja jos huomaat sitten, että toinen todella toimi väärin niin ymmärrät, että se on toisen vastuulla ja se et ole sinä joka toimi niin, jolloin sinä et sitä voi myöskään muuttaa, vaan sinä voit rauhoittua ja pysyä rehellisenä omien tekojesi kanssa, aivan rauhassa.

Tunteiden käsittely voi olla myös sitä, että ollessaan surullinen antaa itselleen luvan surra.

Itkee jos itkettää, antaa itselle luvan toimia puoliteholla surun aikana, eikä yritä työntää surua syrjään ja jatkaa muita hommia täydellä teholla.

Positiiviset tunteet on yleensä negatiivisiin verrattuna helppoja käsitellä. Ollessaan iloinen antaa itselleen luvan iloita. Ja toisaalta ristiriitaisissa tilanteissa on rehellinen itselleen eikä jyrää negatiivisia tunteita pakotetun ilon tai itsekeskeisen toiminnan alle.

Tunteiden käsittely voi olla myös itselle yllättävien tunteiden hyväksymistä ja ajan antamista niiden ajatteluun.

Yllättäviä tunteita voi olla vaikka suru sellaisesta, mistä ei itse odottanut syntyvän surun tunnetta itselle tai pettymys sellaisesta, minkä ei uskonut vaikuttavan itseensä mitenkään.

Otan aikaa asian pohdiskelulle. Laitan vaikka asioita paperille, plussa- ja miinuspuolia. Ehkä se oma tapa on asian analysointi ja koska asioissa on yleensä aina hyvää ja huonoa, niin molempien puolien tunnistaminen. Ja sen tunnistaminen, miksi jokin asia aiheuttaa minussa voimakkaan tunnereaktion.

Minulle se on ikävän, surun, paskan fiiliksen, pettymyksen sietämistä.Itken, huudan, potkin kiviä, urheilen, keskustelen ja päivä päivältä olo tuntuu paremmalta kunnes eräänä päivänä ei kyseisiä tunteita enää tule kun samaa asiaa ajattelee ja tunnustelee.

Mulle "tunteiden käsittely" on lähinnä tunteideni hyväksymistä. Jos olen vihainen, pettynyt, iloinen tms, 99%:sti tiedän, mistä syystä. Aika ajoin mulla on kuitenkin aivan käsittämättömiä ilon ja onnen tunteita, jotka ilmestyvät ilman mitään syytä. Saattaa olla ihan tavallinen arkipäivä ja olen vaikkapa ripustamassa pyykkejä kuivumaan, kun se hyökyaallon lailla ilmestyvä onnen tunne valtaa mut. En koskaan ala miettimään tunnetta tarkemmin vaan nautin sen hetken, kun se tunne on päällä. Yleensä se kestää vain muutaman minuutin. 

Negatiivisten tunteiden kohdalla joskus mietin, aiheuttaako sen jokin sellainen asia, jonka voisin korjata/ratkaista. Jos voi, teen niin. Jos ei voi, hyväksyn asian ja jatkan elämääni. Mulla kuitenkin negatiivisetkin tunteet menevät aika nopeasti ohi, vaikka en asialle tekisikään mitään. Eilen oli eilisen murheet, tänään on tämän päivän murheet ja huomenna on huomisen murheet. 

Tunnen tunteen kehossani.

Loogista ajattelua